KESÄN PARAS KYLÄMIES

Minulla on yksi ihminen ylitse muiden. Nyt rakkaat lapseni eivät saa hakata päätään seinään eikä kukaan muukaan saa ottaa nokkiinsa, mutta niin vain on, että isovanhemmuus on mielessäni niin suuressa arvossa, että ainokainen lapsenlapseni Jonne on se, joka saa sydämeni sykkyrälle. Sykkyrämmälle kuin kukaan muu...
Toki lapset, ollessaan pikkuisia, olivat vuorollaan elämäni keskipiste...miksei pienin tee sitä nyt.

Elämänmuutokseni myötä välimatka Jonnen luo kasvoi tai ainakin kulku vaikeutui. Se on lisännyt ikävääni.
Mutta nyt poika äiteineen tuli ensi vierailulle mummin luo. Bussin odottaminen oli jo jännittävää: mitenhän he suhtautuvat uuteen elämääni ja uuteen ihmiseen rinnallani. Ami jännitti ehkä vieläkin enemmän.
Lapset sopeutuvat näköjään kaikkeen lapsen viattomalla mutkattomuudella: Jonne ei ujostellut ja Ami huokaisi helpotuksesta. Pian heillä oli jutut käynnissä, kumpikin tiesi autoista paljon ja siinä olikin tutustumiselle hyvä alku.

Jonnelle maaseutuasuminen oli uusi tuttavuus. Kurkistelimme aittoihin, ihailimme mönkkäriä, pihasaunakin oli ihmetyksen aihe. Kun puuliiterin luota alkoi kuulua pärinää, piti sinne mennä ihmettelemään.
Amin halkojen teko oli vielä kesken ja hän ryhtyi halkomaan pölkkyjä. Jonne tahtoi myös kokeilla halkomiskonetta ja pian hän oppi oikeat otteet, joilla hän sai koneen toimimaan. Ami seurasi koko ajan, että kaikki sujui turvallisesti ja niinpä pölkkykasa alkoi pienetä joutuisasti. Välillä miehet kävivät kasaamassa valmiita halkoja liiteriin ja sain aiheen miettiä, kuinka oikea työ on lapsille tosi mieleistä. Ajattelin, että meidän piha on tosi monipuolinen puuhamaa 4-vuotiaalle vekaralle.
Perunan multaamisessa, kasvimaan kastelussa, pyykin laitossa ja monessa muussa toiminnassa tämä hääri innokkaana apulaisena eikä tullut mieleenkään miettiä, että tässä nyt käytetään lapsityövoimaa väärin. Tämä lapsityövoima kun oli niin innokas, että kun Ami meinasi lopettaa halkohommansa, vaati assistentti, että pölkkyjä pitää hakea lisää jotta hän saisi lisää halkomista.

Välillä kävimme naapurin lammella ruokkimassa kaloja. Rannassa voi hyvin kahlailla ja hiekkakasassa leikkiä joten sielläkin oli tosi mieleistä käydä. Tien laidoilta bongasimme mustikan raakileita ja puutarhassa tutkimme karviaisen ja herukan alkuja.

Pihassamme viettää eläkepäiviään pari Saabia. Toinen on jo aikansa palvellut ja Ami lahjoitti sen pojan käyttöön. Poika ei kuitenkaan halunnut mennä sen sisään (haisi kai vanhalle) mutta omistajan elkein hän kierteli ja tutki sitä. Toisella sen sijaan kävimme pienen lenkin metsätiellä, jonne se maavaransa vuoksi onkin onnen omiaan.
Omilla kuormureillaan Jonne täytti pihan kuoppia ja rakenteli teitä...aina oli jotakin tekemistä.

Naapurissa on muutamia eläimiä ja mehän kävimme tervehtimässä niitä. Oli minipossu Sulo Armas, oli pari pientä päkättilammasta, muutama kilipukki, pari lehmää, pari koiraa ja laskematon määrä kissoja. Kissat eivät myöskään laskeneet lähelleen vaikka Poika kuinka juoksi niiden perässä.

Yksi pojan telkkarisuosikki on Ransu-koira, se pikkukakkosen Karkeakarvainen Videonoutaja. Nythän on niin, että Ransun ja hänen sukunsa synnyinseutu on tässä lähellä, Onkiniemessä 4-tien varrella ja päätimme piipahtaa katsomassa paikkaa. Ransu itse oli matkoilla, mutta Eno-Elmeri istuskeli puussa ja monia muita turvakkeita oli joka puolella. Oli myös nukkeja, isoja ja pieniä. Oli keppinukkeja, perinteisiä käsinukkeja. Ihmishahmoja, eläinhahmoja, mielikuvitusta ja oikeitten ihmisten kopioita, joista Vironperän isäntäväki oli tosi herkullinen ja itsensä näköinen. Oli presidentti puolisoineen ja paljon muita. Oli myös tunneli, jonne pojan viimeinenkin ujous haihtui. Miellyttävän, opastetun tuokion tarjosi herra Kinnunen, n.80-vuotias isäntä, kertoillen tarinoita nukkien synnystä, nukketeatterista, paikasta ja paljon muustakin. Nuket on tehnyt hänen vaimonsa, ikäihminen hänkin, ja myös heidän poikansa on projektissa mukana. Heinäkuussa on joka päivä näytös, ja päätin, että ainakin kerran pitää ehtiä näkemään se.

Yhtenä päivänä kävimme naapurikaupungissa. Pojan äiti jäi sinne fiilistelemään, hän meni sieltä "kaupunkiasuntooni" ja poika matkasi meidän mukana maaseutukotiin. Eipä hän juurikaan ikävöinyt, puhelin on oiva keksintö ja tiesimme, että vartissa ehdimme äidin luo jos ikävä iskee ylittämättömällä voimalla. Aika kului kuitenkin hyvin. "Töitä" oli niin paljon, että iltaisin mies simahti heti ensimäiseen unilauluun ja nukkui kuin tukki aamuun saakka.

Parin päivän kuluttua matkustimme sitten äidin luokse ja lähdimme tutustelemaan paikkakunnan nähtävyyksiin.
Itä-Hämeen Museo on jo ulkopuolelta hyvän näköinen kartanomiljöö. Sisällä huomaa, että se on hyvin hoidettu, monipuolinen ja mielenkiintoinen esittäen aitoa kartanoelämää siten kuin se parhaimmillaan on ollut. Matkanjohtajana oli Jonne, ja vauhdikkaaseen tapaansa hän löysi aina uusia mielenkiintoisia paikkoja. Me äidin kanssa ravasimme perässä yrittäen saada edes jonkinlaista kuvaa kokonaisuudesta. Sen verran kiireessä kuljimme, että lähiajan ohjelmistossa on uusi käynti museossa, nyt ajan kanssa. (Kai sitten, kun joku tulee kyläilemään luokseni ja haluaa nähdä sen)

Viimeisenä mummilapäivänä tuli asiaa paikkakunnan terveyskeskukseen. Poika hyppäsi pihakeinusta ja sai naarmun korvaansa. Se oli niin pahassa paikassa, että sitä piti käydä näyttämässä hoitajatädille, joka puhdisti ja laastaroi haavan. Reippaana kävelijämiehenä poika käveli koko 2 km pitkän matkan kotiin käyden toki välillä tankkaamassa itseään konditoriassa herkkupullalla. Mummilla oli myös hellyttely mielessä ja niinpä illalla herkuttelimme mansikkakääretortulla ja korvaepisodi sai herkullisen päätöksen.

Viikko kului nopeasti ja lauantaina suuntasimme kohden Helsinkiä. Meillä oli hääjuhlat edessä ja Jonne meni enonsa luokse äitinsä kanssa. Vahinko vain, että ilmat muuttuivat tuuliseksi ja vettäkin tuli enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt mummi on itsekseen, keräilee hiljakseen pojan tavaroita laatikkoon talteen, odottamaan uutta vierailua. On ihanaa tietää, että on olemassa pieni vekkuli, joka on niin totaalisen kiinnostunut kaikista asioista, joka on avoin ja valmis kokemaan uusia kokemuksia, tutustumaan uusiin ihmisiin ja välittömyydellään saa tapaamansa ihmiset hyvälle tuulelle. Ami jäi suuren ihastuksen valtaan ja häntä liikutti erityisesti pojan pikainen ammatinvaihtosuunnitelma erään halkomispäivän jälkeen: minusta tulee isona Amin kanssa halontekijä!