Kotikaupunkini pukeutuu syksyyn

Kun ajetaan nelostietä pohjoisesta Rovaniemelle, tapaa Parkki-Pirkon potkuroimassa etelään päin.

Niin, hän on Potkuriparkin Pirkko joka paistaa hyviä lättyjä ja tarjoilee niitä pientä maksua vastaan Potkuriparkin kahviossa.
Parhaiten Hänet tavoittaa Sodankylän kunnan eteläosassa, Raudanjoella, Kumpulaisen Martin matkamuistomyymälässä.

Kukapa estää ajattelemassa, että siinä Mamma Myy matkustaa "etelän kaupunkiin" Rovaniemelle.
On hän hieman näköinen, eikö?

Syksy on saapunut kaupunkiin. Ensin se lähetteli viestejä tulostaan, mutta peruutti tulonsa antaen lämpimiä, aurinkoisia päiviä. Luonto ei kuitenkaan innostunut sellaiseen
väri-ilotteluun, kuin joskus reippaina pakkasöiden jälkeisinä päivinä. Aurinko tosin kultasi maiseman, mutta räiskyvät värit ilmeisesti säästettiin tuleviksi vuosiksi.

Parvekkeeni alle ilmestyi erään tuulisen päivän jälkeen keltainen matto.




.

Yhtenä päivänä huomasin, että tilhet ovat lepäilemässä pihapuussa. Kuopus hiipi hiljaa parvekkeelle ja näppäsi kuvan tästä iloisesta joukosta. Jokainen olisi halunnut istua ylimmällä oksalla.




Kirkkolampi luontopolkuineen on ehdoton lempipaikkani Rovaniemellä. Eräänä syyskuun lopun aamuna lampi henki rauhaa. Kaupunki on herännyt aamuun ja kaukolämpölaitos antaa kaupungin asukkaille lämpöä alkavan syksyn päiv Kirkkolammen rannalle on istutettu erilaisia puita, pensaita ja kukkasia. Sellaisiakin lajeja, jotka eivat takuuvarmasti kasva napapiirin tuntumassa. Muutamia omenapuita on yritetty kasvattaa, mutta vain koristelajit jaksavat pysytellä hengissä kylmän talviajan. Marjaomenapuuta olen käynyt jututtavan joka käynnillä. Hennon punervat kukkaset saivat onneni valloilleen ja nämä hellytävät omppuset luovat uskoa tulevaan. Eletään sitä täälläkin!


Kirkkolammen keskellä on pikkuinen saari joka antoi turvapaikan lukuisille sorsaperheille. Ruskan aikaan se on raikas koriste kauniissa lammessa.
Lampea kiertäessä ajattelee vain kauniita ajatuksia. Luojan käden jälki näkyy niin selvästi. Mutta pitää muistaa kiittää myös kaupungin ja seurakunnan puistotyöntekijöitä. Heidän aherruksensa tuloksena Luojan luomat pääsevät täyteen kukoistukseensa.



Nämä kesän viimeiset sitkaat kukkijat löytyivät Koivikkotieltä. Siellä niitä hellien ja ammattitaidolla hoivailee kuopukseni kummipariskunta. Ikää heille on jo kertynyt, mutta pihan kunnossapito tuo tyydytystä eläkepäiviin. Kasvit palkitsevat hoitajansa.






Kemijoessa on suuri lahti, Kirkonjyrhämä. Joki on sillä kohtaa leveä. Lahdessa on pieni saari, Kotisaari, jossa on aikoinaan ollut asustusta. Nyt se on jonkun järjestön omistuksessa. Viehättävää ajatella, jos omistaisi kesämökin tuossa, keskellä kaupunkia. No, rauhaa siinä ei taitaisi olla. Siinä on oiva matonpesupaikka aivan saarta vastapäätä ja liikenne on vilkasta. Yliopisto on lähellä ja kaikki Rantavitikan oppilaitokset. Ei ehkä sittenkään mukava mökkisaareksi.

Eräänä pakkasaamuna joki hohkasi lämpöään. Saari oli kuin aavesaari, jännittävä, unenomainen.














Kaikkihan tietävät, että Rovaniemen kunkku on Ounasvaara. Ounasvaaralla lasketellaan ja hypätään mäkeä. Aikoinaan sanottiin, että Rovaniemen pojilla on pyrstö pyllyssä, sillä Oukun mäestä tuli mäkikotkia Suomen edustusjoukkueeseen vaikka kuinka.
Ounasvaaralta on hulppeat näkymät.
Saarenkylä, joka on Rovaniemen yksi isoista esikaupungeista, heräilee pilvipeitteen alla aamun koittoon. Toiseen suuntaan katsoessa näkee kaupungin, joka on niinikään pilvisumun peitossa. Suosiola tekee lämpöä .



Tämän syksyn yksi ihmeistä on koivut, jotka eivät raski luopua vihreistä lehdistään. Pakkanen nipistelee lehdet jäähän, maa on valkoisena, mutta puu pitää pintansa.
Onko tämäkin kasvihuoneilmiötä vai uutta jääkautta vai onko se taas vain yksi luonnon oikku?

Uimaranta, joka lämpiminä kesäpäivinä aivan kuhisi ihmisiä, on nyt, lokakuun lopussa, autio, hieman surullinen. Vielä ei näy toivoa uudesta kesästä. On vain vasta alkava riite, jäinen, liukas tie ja alakuloinen hämärä. Kesään on vielä kokonainen talvi, on erään kirjan nimenä. Kirjailijaa en muista, kirjaa en liioin, mutta nimi on osuva. Se puhuttelee.















Ehkä maineikkain rakennus on Pohjanhovi. Ennen sotaa se oli arkkitehtonisesti upea paikka lomailevan herrasväen asua. Paikan maine kiiri kauas eikä asiakkaina suinkaan ollut vain "herrasväkeä" vaan alakerrassa vaihtoi maakunnasta tulleet kullankaivajat hippunsa nestemäiseen muotoon ja kulkumiehet tuhosivat tienestejään. Pohjanhovi eli silloin kulta-aikaansa, kukaan ohikulkija ei jättänyt käymättä ravintolassa. Lapin matkailu ei ollut vielä kovin vilkasta, oli kunnia käydä Pohjanhovissa.

Nyt Pohjanhovi on hieman nukkavieru uusien ketjuhotellien joukossa, mutta uljaasti se yrittää pitää mainettaan korkealla. Mitenkään kaunis rakennus se ei ole ja laajennusosa on kuin kaupunkilähiön halpistalo ilman parvekkeita. Arvokkasti rakennus seisoo edelleen Kemijoen etelärannalla eikä aio muuttaa minnekään.

Kaupungin modernimpi "maamerkki" vai pitäisikö sanoa "jokimerkki" on Jätkänkynttilä-silta, joka on ihan Pohjanhovin vieressä. Minä pidän siitä. Se on kaunis, konstailematon, ja pimeällä valo heijastuu todella kauniisti sulasta, tummasta vedenpinnasta.

KERTTU-OPETTAJA ON POISSA

Aamun sanomalehteä lukiessani huomasin kuolinilmoituksen, joka aiheutti yhden ylimääräisen kuperkeikan sydämessäni: Kerttu Aittokallio oli siinä "ristillä"
Kerttu-ope.
Annoin ajatuksen virran ottaa mieleni valtaansa ja kohta olin Koppelossa, yli 50 vuotta sitten.

On syyskuun toisen päivän aamu. Istun velipojan polkupyörän tarakalla, pyörä pomppii keskeneräisellä maantiellä. Mieli on pelonsekaisen jännittynyt: olen menossa kouluun, eka luokalle. Tiedän, että koulu on alkanut jo eilen, mutta olemme olleet tuulen panttina Kesäpaikassa ja siksi olemme matkalla kouluun päivän myöhässä.
Kavereihin tottumattomana sydän on pelosta mykkyrällä, miten osaan, miten pärjään. Koulusta on epämääräisen hämmentävä kuva jota velipojat ovat kehitelleet. Jotakin mukavan ja pelottavan tapaista, johon mielikuvitukseni on tehnyt omat muunnelmansa.

Jouni-veli ohjaa minut oikeaan luokkaan ja siellä on itse Opettaja, hymy kasvoillaan, aivan silmissä asti. Olen toki tavannut hänet ennenkin, mutta ujostuttaa silti. Opettaja näyttää pulpetin jossa on minun paikkani. Hän rupattelee, esittelee minut toisille ja toiset kertovat nimensä. Outoja kaikki.
Mutta ei kauan.
Luokalla on sekä ensimäisen että toisen luokan oppilaita, ehkä yhteensä reilut parikymmentä. Muistini ei ole tallettanut tilanteesta enempää mutta Kerttu-Opettaja on saanut jännitykseni laukeamaan. Kuulun joukkoon jossa lisäkseni ovat Kerttu ja Reetta, Saini, Maila, Liisa ja Anita, Mauri, Reijo, Martti, Jouko, Ensio, oliko Saulikin...Ja lisäksi "isot" tokaluokkalaiset. Ja voipa joku unohtuakin. Antero ainakin, siellä oli joitakin vain yhden vuoden joista muistan Liisan ja Anitan.

Kerttu-Opettaja oli energinen, iloinen, innostava opettaja. Tunnit aloitettiin yleensä laululla ja laulamisella oli iso rooli alaluokilla. Kolme pientä kiinanpoikaa, Pikku-Matin auto ja monet monet muut laululeikit opimme koulutyön ohessa. Jännittävin oli Keisari, rouva ja pikku-pikku-prinssi, jossa piti kiivetä ensin tuolille ja sitten jopa pulpetille seisomaan, ennekuin pikku-pikku-prinssi oli kotona. Vuosia myöhemmin, ollessani perhepäivähoitajille järjestetyssä koulutuksessa, ihmetteli lauluopettajamme Turkan Osku laulujen osaamistani. Kiitos Kerttu-open, me Koppelon lapset osaamme useita lauluja eikä vain lauluina vaan leikimme ne myös.

Oppitunneilla teimme kaikenlaista. Muistan tehneeni itselleni pallon korkista ja villalangasta. Eipä taitaisi syntyä enää. Kudoimme pannulapun, jokaisella oli oma mallinsa, vino sinne tai kupera tänne, nuhruinen tai reikäinen, mutta kai sen jokainen sai valmiiksi. Kerttu-opelta löytyi kannustava sana jokaiselle mytylle, joka esitti pannulappua. Vohvelikankaaseen teimme pujotustöitä, pujottelimme myös paperisuikaleista pikku liinoja ja mitä nyt alaluokilla tehdään.

Me näyttelimme myös. Aapisen tarinoista teimme pieniä kuvaelmia joita sitten innolla esitimme. Se oli mielestäni melkein hauskinta koko koulussa, opin helposti ulkoa runoja. Ujouksesta olin jo päässyt, joten lausuin mielelläni.

Ensimäisen joulujuhlan muistan hyvin. Kerttu-opettaja oli harjoituttanut ison näytelmän, jossa oli paljon rooleja, olikohan koko koulu oli siinä mukana. Olin pikku enkeli ja seisoin pöydällä ison Sisko-enkelin vieressä. Sisko lupasi pitää minusta huolta, etten putoaisi ja että muistaisin vuoroni. Muistan roolini vuorosanat vieläkin:
"Kaikkien luo käy seimen lapsonen.
Ottaos hänet, koditon ihminen"

Seuraavana vuonna meillä oli joulujuhlassa jo iso kuorolausuntaesitys, jossa oli koko tokaluokka mukana. Olin siinä saita orava, joka hamstrasi kaiken itselleen eikä antanut muille mitään. Tarina oli kirjoitettu ilmeisesti pula-aikana, koska kynttilätkin olivat lopussa mutta en suostunut antamaan omistani edes rahalla vaikka Reijo-karhun sairas tassukka olisi tarvinnut hoitoa myöskin yöllä.
Lopussa paha sai palkkansa ja oravan talo paloi tuhkakasaksi liioista kynttilöistä.

Välitunnit olivat hauskoja. Opettaja oli pihalla kanssamme ja hän leikitti meitä siellä. Kaikki koulun oppilaat (tai ehkei kaikkein isoimmat yläkoulun pojat sentään) kuljimme peräkkäin, teimme pitkiä letkoja ja sitten lopuksi kierryimme lankarullaksi. Purkaminen oli jännittävä, koska silloin voi mennä koko joukko kumoon.
Teimme lumiukkoja ja lumilinnoja, hyppäsimme hyppylautaa ja hyppynarua. Talvisin pojat tekivät välituntilatuja koulun lähelle, oli lyhyt meille pienille ja pitempi isoille pojille. Laskimme pahvinpaloilla mäkeä, Kerttu-Opettaja usein mukana.

Kerttu-Opettaja oli liikkuva ihminen. Moottoripyörällä hän huristeli pitkin jäätietä Ivaloon tai Veskoniemeen, lentäjän lakki tiukasti päässä.Oliko hänellä oli myös kanootti, olen muistavinani niin.
Eräänä kesänä hän oli meillä Kesäpaikassa ja kulki äidin ja poikien kanssa hillassa. Sain leikkiä hänen teltassaan, se oli jännittävää.

Kerttu-Opettaja oli innokas kerhojen vetäjä. Toivonliittokerho toimi aktiivisesti. Kotikyläni olisikin ollut raittiusopetuksen tarpeessa mutta tokko sitä raittiusoppia sentään aikuisille miehille jaettiin. Mutta me lapset olimme hyvää peltosarkaa. En tunne ainakaan pahentuneeni siitä opista.

Vuonna 1960 järjestettiin Rovaniemellä valtakunnalliset raittiusjuhlat ja Kerttu-Opettaja alkoi puhua, että mehän sitä taidamme lähteä sinne esiintymismatkalle. Hän oli luvannut järjestää PohjoisLapin puolesta ohjelmaa ja oli valmis luottamaan minuun.

En ymmärtänyt edes jännittää. Kerttu-Opettaja kirjoitti tarinan, jonka minun tuli siellä lausua. Utsjoelta tuli Helena Laiti laulamaan ja Kerttu itse esitti runon. Oma osuuteni meni miten kuten, hieman sekosin sanoissani, mutta tokko kukaan sitä huomasi.
Olin saanut hienon lapin puvun, Aili-täti teki sen vartavasten minulle. Se oli puuvillaa, mikä oli hyvä, sillä juhlapäivinä oli kuuma ilma. Meitä kuvattiin edestä ja takaa, olimmehan aitoja lappalaisia. Kerttu-Opea se nauratti, hän sanoi vain, että kyllä hän on suurimman osan elämäänsä lapissa asunut joten eiköhän hänkin lappalaisesta käy.

Aika kului, maailma veti taas liikkuvaista Kerttu-Opettajaa. Itsekin muutin kotikonnuilta heti koulujen jälkeen.
Tapasin häntä kuitenkin silloin tällöin, sillä hän kävi lomareissuillaan pohjoisessa.
Hänen veljensä asuu edelleen Sodankylässä ja siellä tapasin Kerttu-Opettajan viimeksi, noin kymmenisen vuotta sitten. Kutsuin hänet meille ja siinä jutellessamme kului useampikin tunti. Muistelimme menneitä ja meillä oli myös yhteisiä tuttavia muista yhteyksistä. Oli kuin aika olisi kutistunut, nyt siinä istui kaksi naista, joilla oli ehkä vuosissa ikäeroa, mutta sitä ei kuitenkaan huomannut. Ei ollut opettaja ja oppilas, oli kaksi ystävää, joita nauratti samat asiat, jotka muistivat monia asioita samalla tavalla, jotka kiistelivät nauruisin suin, oliko se niin vai sittenkin näin, joilla oli hauskaa yhdessä.

Hänellä oli valtava kokoelma valokuvia jotka hän on tuonut Koppeloon ja niitä taitaa olla siellä yhdellä jos toisellakin. Olisipa mukavaa joskus koota niistä näyttely vaikka Koppelon kylätalolle. Minunkin varastoissani on niistä muutamia ja olen valmis tuomaan ne lainaan.

Kerttu-Opettaja saavutti korkean iän. Hän oli yli yhdeksänkymppinen, vireä ihminen. Jalat olivat hänen heikko kohtansa, ne pettivät ensin.
Hänen viimeisistä ajoistaan en tiedä juuri mitään.
Hänen energisimmissä vuosissaan sain olla mukana. Hän oli innoittava ihminen, iloinen, kannustava. En tiedä, miten muut ovat kokeneet hänen opetuksensa ja antinsa ihmisyydestä, minuun ne ovat ainakin uponneet.

Olen aina nimennyt elämääni eniten vaikuttaneiksi ihmisiksi alakouluni kaksi ensimäistä opettajaa. Kerttu Aittokallio niistä ensimäiseksi, hän otti minut kouluun, valoi vahvan itseluottamuksen, jota on tosin usein ravisteltu, rikottu, murennettu, mutta jalusta on sieltä Koppelon koulun alaluokalta. Se on ainakin vielä kestänyt.

Kiitos, Kerttu-Opettaja!

Muistopuhe Miele-rouvalle!

Mammalla oli käymässä vieraita ja kuinka ollakaan, keskustelu kääntyi kodinkoneisiin. Vieraani päätteli, että olin hankkinut uuden pyykkärin itselleni muuton aikana, kone vaikutti kuulemma aivan uutukaiselta. No, kutakuinkin uusihan se onkin, mutta ei suinkaan muuton vuoksi, vaan siksi, että entinen pesuri sanoi itsensä irti palveluksestani melko rajulla tavalla.

Vieraani ei meinannut uskoa, että kone voi noin vain räjähtää, mutta onneksi oli valokuvia todistusaineistona.
Tapaus on kuulemma sen verran ainutlaatuinen, että se ansaitsee tulla ikuistetuksi. (ainakin siksi aikaa kun se tässä koneella pysyy)

Olihan se vanha, vuonna 1990 ostettu. Oli se saanut myös matkustaa, yksin laskien 5 muuttoa, siis ei sitä mitenkään pumpulissa oltu säilytetty. Töitä se joutui tekemään lujasti, mutta uskollisesti se pyöritti 4-6 henkisen perheen (koira laskettuna mukaan, pahin sotkija kun oli) likavaatteet. Ainakin 4 koneellista viikossa, römpsyaikana tiheämminkin.

Paikallinen koneenkorjaaja oli käynyt moikkaamassa sitä muutaman kerran. Joitakin vimpaimia oli vaihdettu uusiksi, mutta pahemmin nikottelematta Miele-rouva hommansa hoiti. Olen laiska nukkasihdin putsaaja ja se aiheutti meille molemmille ongelmia, jotka ratkesivat, kun lankesin polvilleni koneen eteen ja nöyrryin nyppimään nukat ja hiuspinnit sekä muutamat kolikot, joskus hakaneulankin sihdistä. Sen jälkeen yhteistyö sujui taas mitäkuinkin saumattomasti.

Kesällä -08, heinäkuun alkupäivinä, olin taas lastannut koneellisen kirjopyykkiä ja lähdin katsomaan, joko pääsisin puhtaiden vaatteiden kera pyykkinarulle. Hämmästyksekseni huomasin jo takkahuoneen ovelta, että jotakin oli tapahtunut; lattialla oli muutama vaalea muovinpala. Pesuhuoneessa odotti yllätys: koneen kansi retkotti puolittain auki, alaluukku oli raollaan ja muovin sirpaleita oli pitkin lattiaa. Pesurumpu oli epäilyttävän vinossa, ei ollenkaan normaalia. Haistelin tietysti ilmaa, lievä kuminkatku oli havaittavissa. Nykäisin nopeasti pistokkeen seinästä ja lähdin hakemaan yleisöä katsomaan tuhoja.

Sain pari kappaletta ihmettelijöitä paikalle ja oitis aloimme tuumia, mitä oli tapahtunut, mitä koneessa oli, miten ne saa sieltä pois ja kuka korvaa vahingot.
No, meillähän on hyvä kotivakuutus, tuumin ja juoksin hakemaan kameran tarkoituksena ikuistaa hävityksen kauhistus ja esitellä kuvat sitten vakuutusfirman edustajille. Kävikö luottokodinkorjaaja paikalla, en muista, mutta ainakin soitin hänelle ja hän neuvoi avaamaan koneen vaikka rälläkällä. Missään nimessä koneesta ei tulisi enää käyttökalua, senhän toki itsekin olin jo ymmärtänyt.

Mistä rälläkkä? Mikä se on, kyselin minä, mutten saanut sellaista vastausta, että olisin täysin ymmärtänyt. Äänekäs se ainakin oli nimestä päätellen. Miehet lähtivät rälläkän metsästykseen ja saivatkin sellaisen lainaan betonitehtaalta.

Miehet käärivät hihansa, sylkäisivät kouraansa (huom.kuvaannollisesti) ja kantoivat konevanhuksen pihalle. Sitten alkoi operaatio "koneen aukaisu"

Ensin he kokeilivat lempeitä keinoja. Rälläkästä tulee kuulemma metallinmurusia, se olisi viimeinen konsti. Puukoilla, vasaroilla, taltoilla ja muilla sellaisilla konetta naputeltiin, mutta kovin työläältä se tuntui. Miehet lähtivät hakemaan sorkkarautaa ja minä aloin tajuta, että tästä operaatiosta puhutaan vielä. Asialla oli kaksi huuliveikkoa, jotka käyttävät sanansäilää toistensa kanssa puhuessa eikä siitä puheesta ironiakaan puutu.

Sorkkarauta löytyi, ja konemiesten ilmeet alkoivat kiristyä, sillä Miele-rouva piti pintansa. Se ei niin vain suostunut kaikkien sällien avattavaksi.
Apuun haettiin autotallista petkele ja kärsivällisesti naputtaen, vuoroin kirosanoja suoltaen ja sorkkaraudan kanssa uurastaen koneen rumpu antoi kun antoikin periksi.

Käsivarret haavoilla, sääskenpuremia iho täynnään konemiehet saivat pyykin koneesta ulos. Vauriot olivat vähäiset. Mamman 10 vuotta vanha yöpaita oli saanut muutamia reikiä, samoin paria viikkoa aikaisemmin Lontoosta ostettu, alennusmyynnissä 5 euroa maksanut paita, jossa oli pari pientä reikää. Muuten vaatteet olivat uutta pesua ja kuivausta vailla kunnossa.

Kone sen sijaan oli pantu palasiksi. Miehet ovat tehokkaita, ikuisia pikkupoikia. Sitä katsotaan, mitä koneen sisällä on, kun kerrankin pääsee luvan perästä hajoittamaan jotakin masiinaa. Palaset kerättiin siistiin pinoon ja vietiin myöhemmin kodinkoneiden hautaumaalle, missä se sitten lieneekin.

Jaa, mitä vakuutus korvasi? Arvaahan sen. Omavastuu miinus 5% joka vuodesta tekee + -0.

Seuraavana päivänä marssimme konekauppaan. Tiskikonetta ilman Mamma pärjää kyllä (no, jonkin aikaa) mutta nyrkkipyykille en enää tässä iässä suostu.

Taloon tuli uusi masiina joka myöhemmin muutti kanssani tänne ja palvelee nyt nöyrästi mamman yhdistetyssä vessa-kylpyhuone-pyykkitilassa. Samaa persoonallisuutta siinä ei ole, kuin Miele-rouvassa, jota piti usein teititellä, että se suostuisi pyörttämään pyykkieriä.

Tai kukaties tämä uusi Mr Pesukarhu näyttää vielä joskus kyntensä. Ans kattoo mutta se on toisen tarinan paikka.