Evakkoelämää

Tulihan se talvi lumineen ja pakkasineen. Niinkuin aina ja hyvä näin. Mitäpä olisi talvi ilman villahousuja, palelevia varpaita ja punaisia poskia. Ja lumitöitä. Tosin nyt olen säästynyt lumihommilta. Sen ainoan kerran, kun olin lähdössä vähän kolaamaan tai edes portaita lakaisemaan, esti Herra Milo mokoman hankkeen. Se ei päästänyt minua ulos. Kaipa se ajatteli, että sen olisi pitänyt päästä mukaan, mutta siihen en voinut suostua. Kepin kanssa ja huonolla tasapainolla varustettuna en olisi mokomalle pärjännyt, jos se olisi tosissaan kiskaissut, sen tiedän. Hampaitaan näytteli ovella, siitä ei ollut menemistä, huh.

En todellakaan ymmärrä, mikä meillä meni pieleen. Olen tullut kohtuullisen hyvin koirien kanssa toimeen ja kuvittelen tietäväni niiden kehon kielen ja osaavani toimia kohtuullisen oikein. Tosin tämä koira on aina ollut hieman erilainen kuin koirat tavallisesti. Se ilmeisimmin kokee itsensä laumanjohtajaksi silloin, kun omistajat ovat poissa, mutta oudointa on se, että se esittelee minulle hampaitaan myös silloin, kun he ovat kotona.
Siitä on mieleeni syntynyt pelko, ja koira kyllä tietää sen ja käyttää tietoa hyväkseen. En voi pelolle mitään, muistan joka kerran kivun, jonka sen hampaat saivat ranteeseeni, muistan sen silmien ilmeen ja pelko purkautuu selkäytimestä hikenä pelon hajuksi.

Olen siitä surullinen. Suunnitelmat hyvästä Sipoontalvesta, jolloin ulkoilisin koirien kanssa auttaen täten pitkiä työpäiviä tekeviä läheisiäni ja samalla oma kuntonikin nousisi liikunnan myötä, menivät mönkään kolisten. Ensin polvi kipeytyi ja sen se teki tosi nopeasti. Vielä elokuussa poimin Tennin metsissä vadelmia ja marraskuussa tarvitsin jo keppiä kävelyn tueksi. Koirien pissatuslenkit jäivät lyhyiksi kunnes uroskoira sai minusta tarpeekseen. (HUOH)

No, pakko on opettanut sopeutumaan asiaan jos toiseenkin. Hyvät suunnitelmat pitää osata haudata ja katsoa eteenpäin. Helppoa se ei missään nimessä ole vaikka reipasta yritän esittääkin. Mutta itku ei auta markkinolla vaikka kyllä se joskus mieltä puhdistaakin. Ja onneksi minulla on hyvät sukulaiset. Ennenkaikkea Sisko.

Mitähän elämäni olisi ilman isoa sisartani, parasta mahdollista siskoa, mitä voi kuvitella.
Jo aivan pienestä pitäen olen tuntenut sisareni rakkauden ja huolenpidon. Hän on huolehtinut vaatehtimisestani, hän on toiminut varaäitinä, auttanut aina kun olen apua tarvinnut ja vain Luoja tietää, kuinka paljon sitä on tarvittu. Olen kääntynyt hänen puoleensa liiankin usein enkä voi koskaan korvata hänelle apuaan, jonka olen ottanut itsestään selvänä vastaan. Olenko edes älynnyt kiittää häntä? En ainakaan riittävästi, koska ei sellaista kiitoksen määrää olekaan, joka korvaa saamani näkyvän ja näkymättömän tuen. Tämä on asia, joka aikanaan korvataan Hänelle Taivaassa, lasketaan Hänelle eduksi Pyhän Pietarin edessä, siitä olen varma. Amen.

Taas Hän avasi minulle ovensa. Antoi avaimen kouraan ja kehoitti asumaan kuin kotonani. Itse hän majailee pääasiassa miesystävänsä talossa, joten tässä minulla on rauha nuoleskella haavojani, miettiä elämääni ja suunnitella tulevaa. Talossa alaovi on summerilla avattavissa, siispä saan elää todella rauhassa, hissillä pääsee kolmanteen kerrokseen, jossa näkymät ovat hulppeat yli kylän ja kaikki palvelut ovat tosi lähellä. AnnaK lainasi potkurin, jolla on helppo kulkea polven isommin rasittumatta, nyt asiani ovat taas hyvin.

Enkä tunne itseäni yksinäiseksi. Sisaren pianoseinällä on kuvia hänen rakkaista ihmisistä, sitä he ovat myös minulle. Pysähdyn niitten eteen usein. Äiti on siinä, siskon lapset ja lapsenlapset monena versiona ja kauniisti aseteltuna. Kaunis asunto on täynnä tuttuja asioita, olenhan ollut lähes perheenjäsen, ainakin itse tunnen niin.

Tässä odottelen sairaalasta kirjettä, jossa tulisi leikkausaika. Tässä suunnittelen matkaa Jonimurusen synttäreille ja mahdollisesti Oulussa asti käyntiä. Aimokin aikoi piipahtaa täällä. Leppiksen kylpylässä jos kävisimme ensin uimassa ja sitten menisimme Mikkelin teatteriin katsomaan Arsenikkia ja vanhaa pitsiä...siitä sitten muutamaksi päiväksi Tenniin. Ei minua ole unohdettu...ystävätkin soittelevat ja naamakirjassa voi jaella omituisia kommentteja rakkaille ihmisille.
Hassua, moni moittii Facebookia, mutta minä pidän siitä. On mukavaa tutustua suvun nuorisoon, jotka ovat kelpuuttaneet vanhan tätsykän kaverikseen (tiedän, kilpa, kellä on eniten fb-ystäviä) ja siitä voi nähdä, mitä itse kullekin kuuluu. Eihän sinne ole mikään pakko kirjoittaa mitään, minkä ei soisi tallentuvan vaikka kuinka moneen kovalevyyn, tavallista arkea iloineen ja suruineen...ei paha.

Päivät kuluvat...

Uusi vuosi - onko uudet kujeet

Joulu tuli, oli ja meni.
Tottakai olin joulun Tennissä mutta nyt oli mukanani pieni jouluvieras, Jade-koiraneitonen. Sille tuli juoksuaika juuri lomalle lähdön tiimellyksessä ja Aimo kutsui Jaden kotiinsa "juoksuaikakaranteeniin" jottei Milolle olo kävisi turhan tukalaksi ja aiheuttaisi koirapojalle lisää ongelmakäyttäytymistä.
Ja kyllä Jade toi jouluumme uutta syvyyttä. Emme olleet kahden, vaan pienet nappisilmät seurasivat jokaista liikettämme ja niin vain koiraneitonen ujutti itsensä Aimon sydämeen, että loppuvaiheessa suunnittelimme jo koiran kaappausta. Lopulta päädyimme yksissä tuumin ajatukseen, että Jadella on aina lomapaikka Tennissä, mutta omistussuhteet saavat pysyä entisellään.

Mustahko jouluhan se oli, mutta heti pyhien jälkeen tuli lumi myrskyjen kera. Sähkökatkoskin sattui, mutta meitä se ei isommin haitannut. Olihan talossa muutenkin puulämmitys ja kynttilöitä hyllyt täynnä.

Uuden vuoden otimme vastaan Tiitun ja hänen vanhempiensa kanssa. Mukavaa oli, vaikka tinat unohtuivatkin sulattamatta. Tiitu piti meille hienon konsertin esittämällä sikermän joululauluja. On hän vaan ihme epeli, vasta 3-vuotias ja lauluvarasto on melkoinen. Mikäs, onhan vanhempansa musiikin ammattilaisia, joten perintötekijät vaikuttavat, mutta myös ympäristötekijät, sillä tytön kanssa lauletaan paljon ja muutenkin huomioidaan kaikessa. Keskustelutaitokin on todella hieno, moni peräkamarin poika tai-tyttö ei pärjäisi yhtä hienosti yleisessä keskustelussa.

Loppiaisen jälkeen matkasimme Jaden kanssa kotiin Hiton kenneliin. Jälleennäkemisen riemu oli todella valtava. Siinä lumi pöllysi, kun koirakaksikko paineli peräkkäin ja vierekkäin. Näytti, että häntä irtoaisi molemmilta. Hiljainen toivomus on mielessäni: toivottavasti Jaden juoksut oli ohi, sen näkee tässä pikapuoliin...huh.

Arki on taas astunut kuvioihin. Hiljaiseloa, sanoisin. Pyykkäilen, hissuksiin tiskailen mutten juuri muuta. Pieni pelon kipinä on jäänyt takaraivoon. En uskalla luottaa tuohon herrakoiraan. en sittenkään, vaikka näyttäisi, että se olisi rauhoittunut. Vasta eilen käytin eka kertaa niitä päiväpissalla ja se meni oikein hienosti.

Saa nähdä jatkoa. Leppävirralle lähtöä olen hiljakseen suunnitellut, mutta jokin siinäkin panee hanttiin. Pelottaa, onko masennus saamassa taas otteen. Kovasti yritän nähdä positiivisia asioita, mutta tulevaisuus on niin isosti avoinna, että väkisinkin ajatukset toistavat samaa rataa: mitä tapahtuu seuraavaksi? Missä on minun paikkani vai onko sitä enää missään? Mitä oikeasti haluan elämältäni vai onko se käytännössä ohi eli elänkö elämättä ja jos elän, niin kenen elämää?

Vaihtoehtoja on, mutta en halua vielä eritellä niitä liiaksi. Viisainta olisi elää tässä ja nyt, tätä päivää. Muistaa Ison Kirjan sanat: "katsokaa taivaan lintuja..." Siihen pitäisi pystyä luottamaan, että minä pärjään, aina jotain ilmaantuu, turhaa murehtia tulevaa. Että voisi elää päivä kerrallaan. Eiliseen ei ole paluuta, huomisesta ei kukaan tiedä, vain tämä päivä on totta, joka hetki. Sitä toivon ja rukoilen, mutta sitten huomaan taas märehtiväni menneitä, murehtimassa tulevaa. Höh.

Viikonloppuna pistäysin Pornaisissa Annen luona joka kutsui uuniporonlihaa syömään ja kylläpä olikin herkullista! Tosi mukavaa oli myös puhua vanhoja asioita, muistella, kerrata, nauraa, hieman vetistelläkin. Paljon hyviä asioita, ikävät on viisainta unohtaa. Mutta niin ne vanhat asiat tuli sitten uniinkin eikä mitenkään pahana unena. Kaipa menneet saa joskus anteeksikin, jos mitä anteeksi saatavaa sinne on jäänyt. Tyhmyyksiä tekee jokainen, vääriä valintoja, ajattelemattomia sanoja ja tekoja, mutta kai 40-50 vuotta ne kuittaa, luulisin.

Päivät pitenee...talven selkä taittuu. Pimeää ja pakkasia ei ole ikävä, ei myöskään isoja lumivuoria. Tämmöinen talvi on hyvä kokea, ensi vuoden talvehtimispaikasta ei ole tietoa, mutta eipä sitä auta murehtia...

Vapaa kuin taivaan lintu...on mamma huoleton!