Minä, lappalainen

Olen pesunkestävä saamelainen tai ihan rehellisesti, pitää sanomani lappalainen. Aivan henkeäni ja sisuskuitani myöten lappalainen.
En kuitenkaan hillu siellä, missä aidoiksi saamelaisiksi itseään mainostavat kantavat banderolleja ja pitävät ääntä aitoudestaan.
Ei minun tarvitse.
En tiedä, onko minulla etuja puolustettavana mutta tapa, millä nämä "aidot saamelaiset" asiaansa hoitavat, on vieras. En halua kuulua heihin.
Enkä kuulukaan.

Juureni ovat syvässä Inarijärven kivikkoisilla rannoilla. Äidinpuoleiset esi-isät ja -äidit ovat saaneet niukan elantonsa Inarijärvestä, sieltä isolta Inarilta, jota runoilija kutsuu Ilkeäksi Inariksi.

Ei kyllä Inari olekaan aina hellinyt kasvattejaan. Kovassa on leipä ollut ihmisillä, joista vain sitkaimmat selviytyivät. Mutta sitten välillä iso järvi on huomannut, kuinka kovilla hän on kasvattejaan pitänyt. Lempeän kesäauringon paisteessa kypsyivät hillat Inarin lukemattomiin saariin, vedestä nousi kirjavapilkkuista taimenta ja isoa, kiinteälihaista siikaa asukkaiden syötäväksi ja myytäväksi. Asukkaat ahersivat kivisille rantamaille ja kivenkoloihin perunapenkkejä ja muita kasveja ja iso vesi vartioi vähiä kylvöjä pitäen hallan loitolla.
Niin väki selvisi poroja hoitaen ja niukasti eläen vuodesta toiseen. Inarin seudun väki uskoi kiivaaseen mutta armolliseen Jumalaan ja siihen luottaen he asuttivat uskollisesti isiensä seutuja.

Äitini kotipaikka sijaitsi Mahlattinuoran pohjoispäässä, Nuora-Juhanissa. Paikan nimi on oikeastaan Nuottamajärvi, sillä perheen talvipaikka sijaitsi Nuottamajärven rannalla, kolmisen km. Kesäpaikasta. Paikka oli tuulilta suojassa, Nuottamajärvi oli kalaisa, ympärillä oli hyvät jäkälämaat ja Iso Inari aivan lähellä, kyllä siellä kelpasi talviaan viettää.
Kesäksi väki varri Kesäpaikkaan, Nuoran alkupäähän. Siinä oli kaunis ja samalla vähäsääskinen paikka hyvien kala-apajien vieressä.

Kesäpaikka on ollut aikoinaan kukoistava paikka. Talossa on ollut lehmiä ja sonnipurri, lampaitakin kotitarpeiksi. Etenkin T A Itkosen kirjoista olen lukenut, että asukkaita pidettiin arvossa, perhe oli harrasta ja oikeudenmukaista , talo oli aina siisti ja viili hyvää.
Äidin isä kulki Norjassa, Reisivuonossa kaupalla. Hän vei sinne poronlihaa ja toi tullessaan kuivatavaraa, jota Norjasta sai edullisesti. Nuoran Pekka, kuten häntä kutsuttiin, toi matkoiltaan ruokaa myös muille ja peri ostajilta vain sen, minkä oli itsekin maksanut. Ei hän ottanut voittoa, ei edes kuljetuskustannuksia, mikä joskus ihmisiä kummastutti. Ja jos jollakulla ei ollut rahaa maksaa, hän sai korvata ostoksensa työllä. Perheeseen oli siunaantynut tyttäriä, joten miespuolisista työntekijöistä oli puutetta ja tällä tavoin talo sai heinämiehet, sillat, aidat, veneet ja paljon muuta.

Äitini äiti oli poronainen, ulkoilmaihminen. Hän ei juurikaan ehtinyt pirttihommiin vaan perheen vanhimman tyttären Annin kanssa hän hoiti porokarjan ja kulki kalastamassa. Nuorelle äidilleni jäi karjanhoito ja sisätyöt. Äiti oli käynyt Riutulassa talouskoulun ja innolla oppeja hyödyntäen hän kasvatti niemessä perunoiden lisäksi erilaisia sipuleita, porkkanoita ja punajuuria. Kertoivat äitini olleen taitava talousihminen ja sellaisena minäkin hänet muistan.
Taloon kuului vielä joukko tätejä ja muita sukulaisia, suku piti yhtä. Yhdessä he kulkivat nuotalla, yhdessä tekivät muutkin työt ja yhdessä hoitivat myös sairaat ja kuolevat. Omaisista pidettiin huolta viimeiseen saakka.

Isäni esi-isistä tiedän monen tarun värittämän historian mutta totuutta ei kukaan ole enää kertomassa.
Sukutarinaan kuuluu avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ja pappi, joka yöpyi usein lapsen äidin kodissa. Tämä lapsi pääsi kasvatiksi sukulaistaloon jonne hänet adoptoitiin. Tämä Adam menestyi elämässään hyvin ja jälkeläisiä on riittänyt, heistä yksi oli isäni äiti.

Isän isän perhe taas on inarilaisia Morottajia. He olivat veljessarja, jotka menivät ivalolaisten Kyröjen tyttärien kanssa naimisiin ja ottivat suomalaiset sukunimet asuinpaikkojensa mukaan.

Tarinan mukaan Kiviniemessä asui veljeksiä, yksi nuoren vaimonsa kanssa. Kun tämä nainen jäi leskeksi, hän meni uuteen avioon miehensä nuoren sukulaismiehen kanssa ja siten samassa niemessä asui "kolmen sortin Kiviniemiä". Isäni kuului avioliiton toiseen sarjaan. Siitä saisi kerrotuksi vaikka romaanin verran. Sukutunteet, vihat, kaunat ja kateudet ovat kiehuneet siitä saakka ja tuntuupa nuorempi polvikin tietävän asian niin, että vieläkin joka välissä muistetaan muistuttaa, kuka onkaan "se oikea" ja kuka on tulokas.

Isäni perhe hoiti maanviljelyn ja kalastuksen lisäksi kievaria. Heillä oli hevostallit Koppelossa ja Ukonjärven pohjoispäässä oli myös lepopaikka posteineen ja kievarineen. Isäni oli hevosmiehenä ja äidin kotiposti tuli kievarikyydissä Ukonjärvelle. En tiedä, miten lempi leimahti, mutta niin vain lapin tyttö lähti isäni matkaan Koppeloon.

Siihen aikaan oli voimakas luokkajako. Suomalaiset katsoivat lappalaisia nenänvarttaan pitkin ja äitinikin sai miniäpaikassaan huomata, että hän on eri kastia. Hassuinta on, että nämä rotuerottelijat olivat samaa lapin heimoa. Eivät he ehkä tienneet sitä, ehkä perheen lappalaisuus oli vaiettu salaisuus tai ehkä se yritettiin peittää avoimella halveksunnalla. Luulivatko, että suomalainen sukunimi häivytti entisen, kenties. Ei silloin ollut sukututkimusta eikä koulviisautta. Käytetty tieto kulki suusta suuhun. Mitä puhuttiin ja mistä vaiettiin visusti, sitä emme tiedä. Joka tapauksessa usko, että isän esivanhemmat ovat supisuomalaisia, eli vielä ollessani lapsi. Luulen, että osa serkuistani ei tunnusta sitä vieläkään, mutta pääseekö perimästään pelkästään kieltämällä se.

Entäpä minä. Miten koen lappalaisuuteni, identiteettini.
Voisi sanoa, että en mieti sitä mutta kaiken aikaa tiedän, että olen lappalainen, suurelta osalta itsessäni. En osaa kieltä, en tunne noitasymboleita, en kärsi siitä, jos joku laittaa lapintakin päälleen enkä osaa järkyttyä, jos saamelaisuutta käytetään väärin.
Miten niin väärin?
Ei lappalaisuus ole vaatteita, ei symboleita, ei keinotekoisia lakeja eikä kenenkään yksinoikeus. Lappalaiseksi synnytään, ei tulla. Ja tässä on se pointti, joka minua harmittaa.
Joku menee lappalaisen kanssa naimisiin ja kuvittelee, että hänestäkin tuli lappalainen. Ei ole, ei ei. Heidän yhteiset lapsensa ovat 50% lappalaisia mutta avioliitto ei takaa lappalaisuutta.

Lapin ja lappalaisuuden arvo ei kulu, vaikka sitä käytettäisiin kuinka paljon tahansa matkailussa, sisustuksessa tai vaika lauluissa. "Suojeleminen" on mielestäni keinotekoinen arvo, joka palvelee aivan vääriä intressejä.
Lappalaisuus voi hävitä, se voi muuttua ja niin tulee tapahtumaan kaikesta suojelutohinasta huolimatta. Aikanaan kaikki häviää, ihmisetkin.

Mutta lappalaisuutta voi ja pitää käyttää aivan samoin kuin lapin takkia. Se on ollut käyttövaate kaikille lapissa asuville riippumatta siitä, mitkä vaatteen kantajan geeniperimät ovat. On aivan oikein, että lapissa toimivat matkailuyritykset hyödyntävät lappalaisuutta kaikin mahdollisin tavoin. Tottakai olisi hyvä, jos vaatteet ja muut pukineet olisivat osinkaan oikean tyyliset, mutta käytön luonteen mukaisina esim. verkapuku on kuuma tarjoilutehtävissä, ellei tarjoilu tapahdu nuotiolla, johon lapin asu sopii mielestäni oikein hyvin.

Lappalaisuudella rahastaminen onkin sitten kokonaan toinen juttu ja siinäkin voisin antaa sapiskaa "virallisille lappalaisille", noille kaikessa niin oikeassa oleville ja kaikkea mustasukkaisesti suojeleville tahoille, joissa kaikissa ei lappalaisuutta ole välttämättä muutamaa pisaraa enempää eikä alunperin suomen kansalaisuutta senkään vertaa.
Toisaalta, lappalaisuus ei pitäisi tuntea rajoja, hmmmm.

Iän ja viisauden karttuessa lappalaisuuteni on saanut voimaa. Enää en häpeä sukujuuriani vaan joskus ihan hämmennyn, kun huomaan olevani jopa ylpeä lappalaisuudestani. Vielä enemmän iloitsen siitä, että olen nimenomaan kalastajalappalaisen jälkeläinen. Tiedän, että minulla on hyvä perimä vaikken ehkä ole osannut soveltaa sitä elämässäni.

Inarin lappalaisella, ainakin omilla esi-isilläni, on ollut ainakin yksi puute, joka valitettavasti on periytynyt niin minulle kuin sisaruksilleni.
Liian hyvä usko ihmiseen ja ihmisten tarkoitusperiin.
Uskon, että rehellisinä ihmisinä he eivät ole osanneet epäillä vilppiä ja heitä on sen vuoksi ollut hyvä höynäyttää.
Surullinen on Nuottamajärven maiden kohtalo. Äitini isä teki aikanaan kaupat sukulaistensa kanssa ja osti heiltä heidän osuutensa maista. Kauppakirja laadittiin, mutta kuolema korjasi vanhan kalastajan ennen lainhuutoa ja sodan alkaminen ja vanhimman pojan kaatuminen sekoitti suvun elämänjärjestyksen. Lainhuuto unohtui.
Kun sitten vuosien jälkeen asia tuli ajankohtaiseksi ja tapaus huomattiin, ei ollut enää mitään tehtävissä. Kaupan osapuolet olivat kuolleet ja heidän jälkeläisensä eivät hyväksyneet pelkkää kauppakirjaa. Työhön haastettu lakimies sattui olemaan roiston sukua ja asioiden mutkistuessa hän teki itsemurhan ja kauppakirjapaperit hävisivät sille tielleen. Maat jaettiin lakikirjan mukaan ja osansa saivat myös ne, joiden esi-isä oli myynyt osuutensa Nuoran Pekalle joka oli maksanut kauppahinnan.
Asianajaja oli saanut kumppanikseen rikollisen kiinteistökauppiaan, joka valehteli ja sutkasi sen kun kerkesi yrittäen saada maat itselleen. Moni möikin pilkkahinnasta mutta onneksi veljeni ehti hätiin ja äitini ja hänen sisaruksensa saivat oman osuutensa säilytettyä.

Nuottamajärven tila on nyt pirstottu pieniin palasiin ja vieraat asuttavat Nuoran Juhanin kalarannat. Tuntuu tosi pahalta huomata, että Inarin kunta ei arvosta alkuperäisiä asukkaita, sillä Seulavaaran alueella rakennuslupia saavat muualta muuttaneet mökkiläiset, mutta Nuoran Pekan jälkeläiset eivät niitä saa. Jopa Naturalinja on vedetty heidän osuutensa läpi, vaikka Inarilla riittää valtion maita ja on luvattu, ettei yksityisten maat jää Naturan alle. Selitykset ovat tosi lapsellisia ja niistä henkii aliarvioiminen ja ylenkatse. Uskotaan ennemmin jossain piirrettyjä viivoja kuin omia silmiään ja asukkaiden puhetta.

Mutta niin on ollut ennenkin. Virkavalta on jahdannut lappalaisia aina. Ehkä ei tarkoituksella, mutta jonkinlaista ylemmyyden ja vallan näyttämistä kuin myös nöyryyttämistä henkivää on kunnan toiminta ja selitykset.

Itse olen huomannut olevani myös liian hyväuskoinen. Alentunut oman arvon tunne on estänyt pitämästä omia puolia ja olen myöntynyt liian helposti toisten tahtoon. Jollakin tasolla olen kuvitellut, että näin pitää ollakin. Vain myöntymällä ja sopeutumalla minulla on olemassaolon oikeus. Onneksi suurin osa työpaikoistani on ollut sellaisia, että olen saanut olla oma itseni, mutta viimeisessä jouduin tilanteeseen, josta en päässyt muuten kuin sairastumalla.

Mutta se on jo toinen tarina.

Mummoilu on mukavaa

Onkohan maailmassa mitään niin ihanaa tunnetta kuin tulla isoäidiksi. Oman lapsen syntymä on toki valtaisa kokemus siihen kuuluvine ähellyksineen ja kipuineen. Sen muistoa kantaa mukanaan, niin monta muistoa kuin on synnytyksiä.
Mutta lapsenlapsi!
Siinä on koko onni ilman kipuja, ilman yhdeksän kuukauden kantamista, ilman pahoinvointeja ja napatyriä.

Pitkään kuvittelin, ettei minusta tule koskaan mummia. Lapseni eivät ole olleet hoivavietin valtaamia, ei kukaan. Enemmänkin he ovat oman tiensä kulkijoita, itsenäisiä ja anteeksi vain, lapsukaiseni, myös aika tavalla egoisteja. Nuorimmainen aina ilkkuikin, että luuletko sinä tosiaan pääseväsi koskaan mummiksi ja perään hän vannoi, ettei hän ainakaan tee yhtään lasta.

Nelisen vuotta sitten, kun keskimmäinen lapseni ilmoitti odottavansa lasta, pääsi tulevalta mummilta epäuskoinen HÄH? Tyttäreni kyseli, enkö olekaan iloinen hänen uutisestaan, ja kun vähän aikaa selvittelin myllertäviä tunteitani, huomasin olevani todella innoissani. En vain osannut sitä pukea oikealla tavalla sanoiksi. Mieleni täytti kysymykset nuoren parin selviämisestä remontista ja raskaudesta, taloudesta ja vielä siitä pikkuisestakin. Murehdin pitkää välimatkaa vaikka toisaalta ymmärsin, että on vain hyvä asia, että välimatkaa on. Itseni tuntien olisin varmasti jokapäiväinen näky tyttäreni huushollissa eikä se olisi pitemmän päälle ollenkaan hyvä asia, kenenkään kannalta. Tiedän, että varastoissani on miljoonia viisaita neuvoja mutta tiedän myös, ettei monikaan niitä kaipaa joten jaan niitä vain kysyttäessä (ja vain joskus spontaanisti, kun katson pakottavan tarpeen).
Monikaan ei kyllä kysy, hmmm.

Keväisenä päivänä tuli tieto, että nyt ollaan lasta tekemässä ja myöhemmin tuli ilmoitus kaiken menneen nappiin ja pieni prinssi oli syntynyt maailmaan. Äiti oli ollut urhea ja isäkään ei ollut panikoinut. Pikkumiehelle kuulemma maistui maito heti ensi hetkestä joten kaikki oli hyvin. Mummi tunsi saaneensa urhoolisuusmitalin ja nukahti tyytyväisenä nähden maidontuoksuisia unia.

Pian matkasimme katsomaan pikkuista ja siellä tuhisi nöpönenäinen söpöläinen, söi, nukkui ja kakkasi kuten vauvojen kuuluukin. Oli siellä väkeä, Mummo ja Vaari olivat tulleet myöskin Mummin ja Ukin seuraksi ihastelemaan meitä kaikkia yhdistävää tulokasta. Mummo ja Mummi kilpailivat, kumpi saa vaihtaa vaipat ja kumpi saa sylitellä Ukin ja Vaarin tyytyessä myhäilemään suut korvissa.

Aika kului ja lapsi kasvoi niinkuin lasten tapana on iankaikkisesti ollut. Mummista vain tuntui, että nyt kasvoi kultakimpale, niin kaunis, niin kiltti, niin viisas, niin...no, aivan erityinen uusi ihminen, niinkuin kaikki höpsähtäneiden mummien lapsenlapset ovat aina ja ikuisesti olleet. Pikkuinen vieraili pohjoisen mummilassa muutaman viikon kerrallaan joten mummi sai mummituskiintiönsä täyteen. Ja joka reissulla mummista tuntui, että lapsesta on kehittynyt vieläkin kauniimpi, kiltimpi, viisaampi kuin ennen ja mummin repaleisen mielen eheytyminen pääsi alkuun. Maailmassa on joku, joka on niin ihana ja joka tarvitsee myös mummiaan. Minua!

Aikanaan tuli kävelyharjoittelut jotka muuttuivat hyvin pian juoksuharjoitteluksi. Tämä Poika ei kävellyt vaan kipitti vauhdilla. Jo raskausaikana hän harjoitteli kohdussa potkupalloa ja pikajuoksua, nyt juostiin niin ettei kipeäjalkainen mummi pysynyt perässä. Mummin piti alkaa treenata jalkalihaksiaan, eihän lapsenhoidosta muuten tulisi mitään.

Poika oli vahva, innokas kävelemään. Otimme kyllä rattaat aamulenkille mukaan mutta ei niitä tarvittu kuin korkeintaan mummin takkia varten. Poika piti sillalla kävelystä, oli hieman jännää kun isot kuorma-autot ajoivat niin että silta keinahteli. Ja sillalla näki autoja. Automiehen poika rakastaa autoja edelleen ja hän tuntee ainakin hienoimpien autojen merkit.

Parin kuukauden päästä pikkumies täyttää kolme vuotta. Nämä vuodet ovat menneet nopeasti ja paljon on ehtinyt tapahtua. Poika on edelleen kaunis, kiltti, viisas- ihan totta. Hänellä on myös herttainen luonne. Kun hän painautuu luottavaisena mumminsa syliin, hivelee hiuksia ja antaa pienen suukon mummin poskelle, mummi tuntee edelleen omistavansa kultakimpaleen ja onnellisuusmitalin.

Tyttäreni on selvästikin onnistunut lapsensa kasvatuksessa. Hän on tarkka, turhankin tarkka, siitä, mitä lapsi saa panna suuhunsa. Puhtaudesta pidetään hyvä huoli ja hommat tapahtuvat tiukasti aikataulun mukaan. Tähän saakka Poika on saanut kasvaa kotonaan mutta nyt on tullut aika, että hän tarvitsee kavereita. Sosiaalisuus ei pääse kehittymään ja elämässä on kertakaikkiaan selviydyttävä vaikeittenkin kavereiden kanssa. Sitä pitää päästä harjoittelemaan. Tyttäreni miettiikin töihin menoa tai koulutusta, ja toivottavasti jotakin järjestyy, viimeistään ensi syksynä.

Ja minä mummi haaveilen, että Poika tulee joskus koko viikoksi mummin luo. Me lukisimme Pullapoikaa ja muita Haavion satuja, kävisimme Arktikumit ja Joulupukin luolat, söisimme pitsaa ja jätskiä, Vesihiidessä uisimme ja muuten vaan seikkailisimme vaikka Ounasvaaralla. Olisimme vain toinen toistamme varten.
Uskon, että sekin aika vielä tulee.

Otsikon sain lahjasta, jonka sain tyttäreltäni lapsen synnyttyä. Videon hupsusta Mummosta. Sehän voisin olla vaikka minä,
niinkuin taidan ollakin.