JOULUN RAUHAA

Joulun alla ihmiset ovat pirtsakoimmillaan. Ainakin joululahjavalvojaisia pidetään maan tapana ja perheen äidit puuhastelevat pikkutunneille asti jouluvalmisteluja. Eipä tullut tällekään mammalle uni silmään vaikka kuinka väkisin makkuuta yritin harrastaa. Ja silloin sen hokasin: blogia en ole kirjoittanut sitten herran aikoihin.

Onhan tämä syksy vilahtanut ajatusta nopeammin. Tai sitten olen hidastunut...niinkuin on ikääntyvillä ihmisillä tapana. Enpä murehdi, en sure, huokaa...enää ei tarvitse välttämättä ehtiä mihinkään. Tai siis toki pitää ehtiä mutta mikään pakko ei ole pysyä ja noudattaa mitään lukujärjestystä tai vielä pahempaa, työaikataulua. Koko ikäni on kello ollut määräävässä asemassa elämässäni...nyt voin kirjoittaa vaikka blogia puolilta öin eikä mikään pakko aja ylös eikä pakkasaamuun...ellen itse niin halua. VAPAUS ELÄÄ...

Syksy on mennyt muiden aikataulujen mukaan. Kuopus tuli luokseni ja vaikka hänellä on mahdoton kiire saada oma asunto jostakin muualta, on hän edelleen tässä pikkukaupungissa. Sairaala- ja lääkärikäyntejä on ollut hänelläkin jos minulla myös. Nyt toivon, että hän saa asiansa sellaiseen järjestykseen, että voi vihdoin päästä jaloilleen ja omaan kotiin. Tuo sairaus vain on sellainen, ettei se hoputtamalla muuta kuin pahenee. Toipuminen vaatii aikaa ja sopeutuminen myös siihen, ettei se jätä välttämättä koskaan, vaan pysyy kumppanina aina, joskin toivottavasti oireettomana.

Myös Aipan elämässä on ollut sairasaikatauluja, joissa olen elänyt mukana. Viime kesästä asti on ruokavaliokuviot olleet osa miehen elämää mutta joulukuun alussa vihdoin kirurgit pääsivät hommiin ja uusi elämänrytmin opettelu on meidän tämän talven teemana. Leikkausoperaatio meni hienosti, kiitos Amin oman aktiivisuuden ennen leikkausta. Toipuminen on ollut ilmiömäistä, kunhan operaation jälkeinen verenpaineen heittely oli saatu tasapainoon. Seuraavana päivänä mies kotiutettiin ja pian hän jo körötteli mönkkärin päällä auraillen pihalumia. Leikkauksesta on nyt lähes 3 viikkoa, vielä soseuttelen karkeimpia ruokia, mutta pian hän siirtyy normaaliin pehmeään ruokaan. Haavat ovat arpeutuneet hyvin...siis kaikki hyvin.

Oma elämäni on ollut lähinnä myötäelämistä. Sitähän se on ollut aina, niinkuin varmasti usean muunkin ihmisen. Omia ajatuksiani en ole jaksanut eritellä, tavallaan olen lykännyt elämäänikin sitku-aikaan. Toki olen nauttinut upeasta talvesta: lunta on tullut reilusti ja maisema on kuin postikortista, pakkasta on muttei liikaa eikä myrskyjäkään liikaa, loskakelejä ei ensinkään.

Pihapuun linturavintolassa on seurattavaa kun tiaiset pitävät ruokailuhetkiään siinä. Ne ovat tottuneet  meihin,  rohkein hömppä hypähtää Aipan mönkkärin aisalle juttelemaan ja päästävät ne minutkin ihan puolen metrin päähän, ainakin silloin, kun vien täydennystä.
Koreapukuinen närhi käy isottelemassa usein siinä häätäen pienemmät lajitoverinsa pois. Me joskus kopautamme ikkunaan jolloin iso honkki lentää pakoon, siis viereiseen vaahteraan ja tulee kyllä sitten taas. Sillä välin pienemmät täyttävät maarujaan kilvan.
Eräänä aamuna pihapuussa oli harvinaisuus: vihreä tikka. Googlesta katsoen se vaikutti vihertikalta mutta tarkempi tekstin lukeminen pani epäröimään, sillä se on erittäin harvinainen Suomessa, tavataan näillä korkeuksilla tuskin koskaan. Harmaapäätikka se vois paremminkin olla ja soitto lintukuvaajaystävälleni varmisti asian, harmaapäätikka se todennäköisimmin olisi. Ei meidän ravintolassa tainnut olla sille kelpaavaa pöperöä, sillä toista kertaa emme ole sitä nähneet.

Joulun valmistelussa olen pitänyt matalaa profiilia. Siivous on ollut hyvin pelkistettyä joskin riittävää. Laatikot ovat valmistuneet pikku hiljaa. Leivinuunia pitää lämmittää päivittäin ihan lämpimyyden vuoksi, sinne on helppo pyöräyttää jonkin laatikkosatsin hautumaan. Kesähuone on kylmillään, siellä ruuat säilyvät kyllä. Leipomiset olen karsinut minimiin. Pipareita pieni annos, kuopus leipoi osan, lopputaikinan kaulin täällä ja kolmelle pellille sopivat. Torttuja tein tänään pari pellillistä ja siinä ne. Aippa ei voi syödä pullaa ja hiivapulla turvottaa myös minua, siis ei pakkopullaa meille. Toipilaan vatsa määrää mitä herkkuja meillä on, siis kalaa, laatikoita ja hieman possua, poroa aattoruuaksi ja taas kalaa. Nam.
Aikomuksena on joulun aikaan lepäillä, lueskella ja mahdollisesti hieman kylästellä. Siis rauhallista elämää ilman remujuhlia ja mässäilyä. Toki en ole koskaan harrastanut remujouluja mutta mässäilyn syntiin olen kyllä hairahtunut lähes joka joulu. Jospa ei nyt.

Jatkan tapaninpäivänä.

Joulu oli leppoisa, kiireetön, rauhallinen, lämminhenkinen, ihana, onnellinen...siis todella joulun henki oli läsnä. Eipä mässäilty, ei. Siianmätileipiä soin itselleni jouluekstraksi mutta Inarin siiasta sen olla pitää ensi jouluna. Nyt se oli  Lidlin pakastealtaasta, ei pahaa sekään mutta...
Aaton poronkäristyksen haudutimme leivinuunissa hyvin mureaksi, samassa uunissa lämpisi laatikot. Illalla katselimme netistä kaikkea hömppää ja kivaa, nautitsimme hieman jouluglögiä ja söimme liköörikonvehteja. Ja sitten vaan ollaan levätty ja oltu...ja nautittu olemassaolosta ja toistemme seurasta. Sekä pelattu tuppea. Pukki toi muistipelikortit meille yhteiseksi iloksi joten sitäkin pitää alkaa harjoitella.

Pukin pussista löytyi mm. naapurin Sinikan kutoma pöytäpoppanaliina, kaunis ja mun värinen. Kelloradio tuli tarpeeseen ja cd joulumusaa ja toinen jatsia. Tuli myös tonttu ja hölskyväinen, mikälie. Itse tein naapureille punasipulihilloketta pienet purkilliset. Meidän joulun antimet ovat pieniä, vaatimattomia mutta täydestä sydämestä annettu ja saatu.

Täytyy olla kiitollinen tästä kaikesta. Terveistä päivistä, hyvästä ihmissuhteesta, ystävistä, Luojan luonnosta...
paljon on aihetta lapsella kiittää...

Muutama päivä vielä ja tämä vuosi on katsottu loppuun.