Elämisen välttävä oppimäärä

Ikääntymisellä on kummallisia tapoja. Ajan käsitys on ensimäinen sellainen, jonka minä olen tajunnut eikä se lakkaa ihmetyttämästä. Mihin ihmeeseen aika menee? Tätä olen kyllä pohtinut jo pitemmän aikaa, mutta taas kerran havahduin: aivan äsken laittelin joulua Rovaniemellä. Siis, ihan vastakaan. Miten ihmeessä joulu voi taas olla jo ovella?

Toki, edellisen ja nykyisen joulun välillä on tapahtunut niin paljon asioita, että toisaalta tuntuu viime joulun olleen aivan toisessa maailmassa kuin nykyinen elämäni. Eikä vain tunnu vaan myös on. Vielä vuosi sitten en osannut kuvitellakaan tätä nykyistä olotilaa. Tunne, että muutoksen aika ei vielä ole loppunut vaan jotain todella radikaalia pitäisi tapahtua, kyllä iti voimakkaana jo silloin, mutta tässä muodossa oleva elämäntilanne ei tullut edes uniinkaan.

En voi vieläkään kutsua itseäni ehyeksi ihmiseksi. Repaleilla olen vieläkin, eikä arpien päällä ole isommin suojaa, mutta silti tunnen oloni hieman eheytyneeksi. Onnelliseksikin joskus.

Rauha on kuitenkin päälimmäinen tunne. Ei jatkuvasti läsnäoleva, ei kaiken kattava, mutta kuitenkin olotila on tyytyväinen. On oma koti, jonne saan vetäytyä ahdistuksen iskiessä. Oven saan tiukasti kiinni takanani eikä avainta ole muilla kuin luotetuimmalla, rakkaimmalla ystävälläni (ja isännöitsijällä, joka toivon mukaan ymmärtää olla käyttämättä sitä turhan takia). Kotini on linnani- sanonta on konkretisoitunut ihanalla tavalla.

Tietysti joskus on päiviä, jolloin yksinäisyys ahdistaa aivan haikeaan itkuun asti. Mutta nykyaika antaa siihen keinonsa. Puhelimella saan jonkun rakkaan ihmisen lähelleni äänenä ja soitto 15 km päähän tuo rakkaan ihmisen lähelleni alta puolen tunnin.
Sitäpaitsi pidän yksinolosta. Yksinäiset pienet itkutkin ovat usein terapeuttisia kyyneleitä, niitä on niin monta litraa varastossa joten niitä on tärkeää pirautella poiskin. Tokihan elämä ei itkemällä parane, mutta mennyttä voi käsitellä silläkin tavalla. Kauna ulos kyyneleinä, sanoi eräs terapeutti kerran.

Teenhän toki yksinäni muutakin kuin itkeskelen. Se on hyvin vähäistä kaiken muun rinnalla.
Luen paljon. Sitä olen tehnyt aina, mutta viime kesä oli sellainen, etten paljoa ehtinyt kirjan sivuja lehteillä. Syksyn tultua kirjaston ovi käy takanani tiuhaan. Paikkakunnan kirjastoon on alle puoli km matkaa ja parinkymmenen kilsan päässä on Sysmän valtavan hyvin varustettu kirjasto, jonne ensi lauantaina taas pääsen käymään.

Telkkarilupakin on taas maksettu ja vaikka usein parjaan ohjelmatarjontaa, löytyy sieltä sentään jotakin katsomisen arvoista. Kotikatua seuraan edelleenkin, vaikka olenkin surullinen sen nykytasosta. Mutta siitä on tullut tapa josta on vaikeaa luopua. Areenalta sen näkee, jos lauantaina on jossain muualla. To ja pe-pätkiä en haluaisi katsoa koska palottelemisessa ajatus katkeaa...se siitä. Kakola-tositv:ta katson samoin kuin kotimaista Kadonneen jäljillä. Taivaan tulet, Fagervik, Takaisin Saarelle, Kuningaskuluttaja, Akuutti, Vielä virtaa, Sydämen asialla...onhan noita, joiden parissa illat kuluvat ihan yksikseen, ikävöimättä.

Eniten kaipaan lapsiani ja pientä ukkelia, joka ei enää olekaan niin pieni. Nyt suurin onnen aihe on ajatus, että pianaikaa ensi viikolla Hän saapuu Äiteineen ilahduttamaan minua. Niin, eikä yksi minua, vaan Aimokin odottaa puukaveriaan innokkaasti. Uskonpa, että Tennin halkolaatikot taas täyttyvät, kun saamme lapsityövoimaa taloon. Eikä tämä lapsityövoima taatusti pane hanttiin, vaikka saisikin lastata halkoja kelkkaan ja vetää ne pihan poikki porraspieleen. Kenties pukkikin käy etukäteen...ei fyysisesti vaan...jouluihmeet ovat moninaiset.
Toivon, että Kuopuskulta pääsisi käymään myös, samoin Esikoinen. Hän nyt ei niin kaukana olekaan, mutta taitaa olla sen verran kiireinen mies, ettei pahemmin ehdi kyläilemään.

Sisaruksianikin kaipaan. Luojan kiitos, Facebook on keksitty ja olen älynnyt liittyä siihen. Siellä tapaan läheisiäni lähes päivittäin ja vaikka emme sanaakaan vaihtaisi, tunne, että tuo on tuossa, hänelle kuuluu tuota ja tätä...siis mukava tietää, että toinen ON. Suvun nuorisokin on tullut tällä tapaa tutuksi eikä se ole ollenkaan huono asia. Päin vastoin. Olen erittäin ylpeä isotäti (hyi hyi kun on kaamea termi, supertäti olisi parempi, nykyinen Tätsy kuitenkin paras).

Siitäpä tulikin taas tämä aika-ajatus, jota olen käännellyt ja josta aloitin. Naamakirjassa kirjoittelee esim. maisterisnainen, jonka vaippoja vaihtelin aivan vastikään. Minulla on valokuviakin siitä todisteena joten panee miettimään, valmistuuko maisteriksi nykyään jo lähes vaippaiässä vai kuluuko aika todellakin ihan NIIIN nopeasti. Entäpä sitten Pikku-Petteri...ei enää niin pieni kun kahta metriä taitaa hipoa mutta vastahan hänkin onki Kesäpaikan kalliolla kepin päässä puotinarun pätkä ja uistimena lastunpala...ja monet muut, kaikki kasvaneina, itse vanhempina ja heidänkin lapsensa jo naamakirjassa.

Entä minä? Missä on minun ikäni? Kaikki 60 vuotta, missä ne ovat? Miten ne ovat vaikuttaneet? Tunnenko itseni seesteiseksi, kaiken kokeneeksi, kaikkitietäväksi, kypsäksi aikuiseksi?
Näin vain on, että en ole viisastunut ensinkään. Kokemuksia on, niinkuin kaikilla mutta mitä niistä on oppinut, onkin jo eri asia.
'**********************************************

Usein ajattelen elämästäni, kuinka hukkaan olenkaan heittänyt vuoteni. Ratkaisuni on vaikuttanut niin moniin ihmisiin eikä monikaan niistä minua kiitä. Päinvastoin. Tunnen tekojeni seuraukset usein ihan fyysisenä kipuna. Ahdistuksen niin voimakkaina, että sen tunteen kanssa on suorastaan tukahduttavaa elää. Tapahtuneet asiat ovat tosiasia, ja vaikka mitä tapahtuisi, niitä ei voi enää perua.

On elämän tuhlausta elää vihan kanssa. Vielä vaikeampaa on elää vihattuna ja sitä vihaajat, vaikkakin vihassaan ovatkin siihen oikeutettuja, eivät ehkä osaa ajatella. Eivätkä halua ajatella.

Kristinusko anteeksiantamisineen on oikea lähimmäisen uskonto. Moni itseään uskovaiseksi tituleeraava ja itsellensä hyvyydessään taivaan portit aukaissut, katsoo oikeudekseen tuomita helvetin kattilaan kaikki ne, jotka eivät osaa ajatella samoin kuin he. Kuitenkin Raamatussa sanotaan, että on tuleva aika, jolloin ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi. Itse tykönäni (ja monen itseäni viisaamman ajatuksena) olen ajatellut tämän ehkä viittaavan siihen, että vaikka kuinka kuvittelemme olevamme hyviä kun teemme kaiken oikein ja hoemme "Herra Herra" asuu sydämessä viha, ei anteeksiantoa. Kauna ja katkeruus asuvat siellä tuomiten kaiken sen, mitä minä itse en tekisi mutta joku tekee...
Se Joku on tehnyt pahasti väärin, ja Se Joku joutuu myös vastaamaan siitä, aikanaan. Itse minä myrkytän vain oman elämäni ja samalla niin monen muunkin elämän hellimällä vihaa sydämessäni. Taivaan Isällä on keinonsa käsitellä pahantekijöitä. Ihmisillä on omissa kuvioissaan riittävästi puuhaa alkaakseen vielä tekemään Korkeimman hommia, vaikka siihen me niin hanakasti pyrimme. Toisen tuomitsemisesta kun saa niin hyvän mielen ja hyvän tunteen omasta oikeamielisyydestä, sillä enhän minä koskaan......

Tämä kuulostaa hurskastelulta, tiedän, mutta kun on riittävästi nähnyt pahaa, oppii väkisinkin jotakin elämän lainalaisuuksista. Se ei ole välttämättä pappien ja saarnamiesten näkemys, sillä pahasta on pystyttävä näkemään monet kasvot. Myös sen puolen, mitä pahaa kokenut uhri ei ehkä koskaan pääse näkemään.
Paha ei ole yksiselitteinen. Se asuu meissä kaikissa. Eri muodoissa, näkyvänä tai salassa. Niin piilossa, ettei sitä edes tiedosta. Ei itse eikä muut. Mutta aina se on lähempänä kuin arvaakaan. Ja ilmenee usein tahtomattamme...itse asiassa, nimenomaan tahtomattamme.

Voisiko "Täydellinen Ihminen" päästää mieleensä ajatusta, että Paha saattaakin olla pieni virhe järjestelmässä, jonka Luojamme itse on antanut "pahan" lähimmäisemme aivoihin, hänen riesakseen. Harras "Hyvä Ihminen" tuomitsee sen synniksi, vähemmän harras pahuudeksi, iljettäväksi, ihminen tuomitaan rankimman jälkeen. Syvästi ihmettelen esimerkiksi Päivi Räsästä, lääkäriä. Hän on eturivissä tuomitsemassa synniksi asiaa, joka on biologinen poikkeama, ihmisen itsensä mitenkään voimatta vaikuttaa siihen.

Jumala varjelkoon meitä Liian Hyviltä Ihmisiltä, vaikka eihän siihen ole niin mahdottomasti aikaa, kun nainen ei saanut käydä kirkossa kuukautisten aikana ja synnyttämisen jälkeen hänet piti "kirkottaa". Eikä noitavainoihinkaan ole liian pitkää aikaa, etteikö se voisi muistuttaa meitä Kirjansaoppineiden ja muiden Itsensä Ylentäneiden mielivallasta. Tuomintavalta pitäisi olla korkeammalla kuin saarnastuolissa.

Oma paha on aina itseämme vastassa. Siihen tulen kyllä törmäämään, halusin tai en. Toisen tekemä paha, vaikka se kohdistuu juuri minuun, on sen pahaa tehneen paha, eikä minun kannata jäädä siihen pahaan kiinni. Sen voi pestä mielestään. Ei sitä tapahtumattomaksi saa, mutta kun itse ei ole siihen osallisena, sen voi jättää taakseen, sinne, minne se kuuluu. Jätämmehän taaksemme niin paljon muutakin. Ylimääräistä painolastia on turhaa kantaa sylissään.

Tiedän, helpompi sanottu kuin tehty, mutta siinä tulee usko avuksi. Usko anteeksiantoon. Vilpitön usko siihen, etten ole yksin, joku kantaa, nostaa, auttaa... Minun itseni yrityksistä ( tai niistä huolimatta) voin jättää kaiken taakseni ja jatkaa puhtaalta pöydältä. Minä itse, yksin siihen en pysty.
Mutta Usko siirtää vuoria...uskokaa pois. (Vuorien siirtokin on vertauskuvallista, niinkuin Pyhässä Kirjassa kaikki). Ajatellaan nyt vaikka jotain pahaa, joka on kuin vuori, mutta se jää menneisiin, jos niin tosissaan uskoo (ja tosissaan haluaa näin tapahtuvan).
Ei tietenkään ihmisapu psykologeineen ja muine asiantuntijoineen ole pahasta, se auttaa ymmärtämisessä silloin, kun oma tunne takoo kypsymistä vastaan. Ei Raamattu kiellä ihmisapuun turvautumasta, sen kirjoittamisen aikana ei vain ehkä ollut sellaista verkostoa kuin nykyään. Usko tukee omaa tarvetta ihmisenä kasvuun ja sitähän koko elämä on. Raakileita me kaikki ollaan, omista hyvistä luuloistamme huolimatta.

Tiedän, että minä olen väärä ihminen puhumaan uskosta. Silti puhun, en saarnaa, en käännytä, en vaadi ketään uskomaan sanojani.
Koen tämän ainoaksi mahdollisuudeksi selvitä omasta elämästäni kaiken sen loan keskeltä, missä olen joutunut elämään. Uskon, että se on monelle muullekin avuksi, mutta se vaatii nöyryyttä, vaatii rehellisyyttä, kriittisyyttä niin itseään kuin muitakin kohtaan. Ja se vaatii rakkautta, edelleenkin itseään mutta erityisesti muita kohtaan. Sen rakkauden ulkopuolelle ei saa jättää ketään. Se ei ole mahdotonta, siihen pystyy kyllä jokainen, mutta se vaatii työtä, aikaa, asennetta, halua ja ennenkaikkea rakkautta.

Sillä suurin niistä on rakkaus.
Eikä tämä ole sanahelinää eikä puhetta fyysisestä rakkaudesta. Hyvää, kaunista, kilttiä on kaikkien helppo rakastaa mutta rakastapa ehkä täysin outoa ihmistä, joka ei ansaitsisi muuta kuin hyvin rasvatun hirttonarun...

Raamatun rakkausmääritelmä: "rakasta lähimmästäsi niinkuin itseäsi" ei tarkoita käsittääkseni kaiken hyväksymistä, kaiken sallimista, kaiken ymmärtämistä, mutta ihmisarvon tunnustamisen se vaatii.
Siinä on pienelle ihmiselle läksy, johon ei riitä tämän minun elämäni 60 vuotta eikä jonkun muun 90 vuotta, mutta jos siihen vilpittömästä halustaan edes pyrkii, se voi uskon mukaan riittää Taivaan Isälle.

Ilman muttia ja jossitteluja.