Mamma Reissaa

Olen yleensä paikallaan pysyvää tyyppiä, mutta nyt on parin viikon aikana tullut tehtyä pari minireissua.
Ensimäisen tein sisareni kanssaIvaloon. Me menimme sinne kuin turistit ikään: asetuimme Kultahippuun ja siitä sitten treffasimme sukua ja ystäviä. Rahaa ei kummallakaan ole läheskään riittävästi, mutta päätimme kuitenkin pistää pennit likoon. Siinä oli ylellisyyden tuntua samalla kuin hieman syntistäkin. Tuhlata tuolla tavalla vaikka sukulaisten sohvat olisivat olleet käytössämme.
Tosin huone oli halpa: 40 /henkilö ja siinä sai aamupalat päälle.

Toki tiesimme, että veli vaimoineen kumpikin oli huonohkossa kunnossa ja vieraat olisivat vain rasittaneet. Ratkaisu osottautui enemmän kuin oikeaksi, sillä veljemme asunnossa oli remontti ja isäntäväki itsekin oli majottuneena muualle. Saimme kuitenkin kylästellä heidän luonaan ja jutella sydämen kyllyydestä ja syödä veljen valmistamaa käristystä, jollaista ei monikaan osaa tehdä. Aivan oikeasti se on mestariluomus, ollut ennenkin ja oli taas.
kieli meni mahaan sen matkassa ja maha oli tyytyväinen.

Tulihan käytyä karaokeillassakin, mikäpä sen olisi voinut välttää kun alakerrassa oli lauluvehkeet ja ehkä euroopan paras karaokeisäntä Tervaniemen Marko namikoissa. Sisareni kunnostautui erinomaisesti ja mikä vanhan karaokelaulajan oli laulaessa, kirkkokuorolainen ja kaikkea. Itse lueskelin lauluvihkoa ja totesin olevani niin ulkopuolella kaikista nykyajan lauluista etten osannut juuri mitään. Sitäpaitsi itsesensuuri pelasi ja säälin Hipun vähiä asiakkaita, joten pysyin hiljaa, laulun suhteen.
Muuten kyllä pulisin. Entinen työkaverini Paula oli tuppi-illassa ja jäi istumaan hetkeksi ja muistelimme menneitä. Sananmukaisesti, kävimme läpi, ketkä olivat kuolleet ja missä muut olivat. Vanhaa Matkailuliiton Hotelli Ivaloa kaipasimme. Tilat olivat muuttuneet, vain ulkoseinät olivat entiset, niistäkin oli osa purettu.

Ei siellä muita tuttuja sitten ollutkaan mutta juttukavereita ihan riittävästi. Kaikkien nimiä en tullut tietämään mutta eihän kapakkikeskusteluissa juurikaan esittäydytä. Eräs poromies pohjoisen palkisesta oli vaimoa vailla. Minuakin kosi ja tyrkytti puhelinnumeroaan, jos vaikka muuttaisin mieltäni. Sääliksi kävi ja sanoin hänelle, että mene, veli hyvä, nukkumaan, minä sopisin äidiksesi enkä ala kenenkään vaimoksi vaikka mikä olisi. Jonnekin hän siitä lähti, luulen kuitenkin ettei nukkumaan vaan Ivalohotelliin, jos sieltä löytyisi itseensä kyllästyneitä naisia. Tokko kuitenkaan, ehkei miehessä muuta vikaa, mutta oli päissään kuin käki.
Saksalainen kultaseppä jutteli paljon, harjoitteli suomen kieltään ja minä osaan kuunnella sujuvasti. Kiva tuttavuus.

Reissu loppui kotiinpaluuseen ja Sisareni matkusti kotiinsa selvittelemään sydämensä tilaa. Hän on taas elämänsotkuissa. Ei hänestä ole yksineläjäksi vaikka uskon hänen parhaansa olevan ainakin osittainen itsellisyys. Itse hän päätökset tekee, tietysti, mutta kysyttäessä tarjoan kyllä mielipiteeni joka kannattaa omaa tupaa ja omaa lupaa, sillä uuden ihmisen opettelu on vaikeaa molemmille.

Tämän viikolopun aikana oli mukava reissu. Pikkuinen Jonde täytti vuosia ja juhlat järjestettiin Kokkolan Mummolassa. Me ukin kanssa ajoimme sinne ja myöhästytimme juhlia niin, että sankari oli uuvuksissa kun perille pääsimme. Talvinopeus oli koko matkan ja ukin auton nopeusmittari näytti omiaan ja hän ajeli noin 70 koko matkan. Matkaan saimme kulumaan lähe 7 tuntia vaikka luulimme 5 tunnilla selviävän. Pysähdyimme Tupokseen syömään ja siinähän kului myös aikaa.

No, sankari sai kakkunsa, lahjansa ja hän oli aivan yhtä ihana kuin aina ennekin. Mummi halattiin ja hopotihoita leikittiin sekä illalla että aamulla.
Aamullahan lähdimme jo hyvissä ajoin kotiinpäin. Oli mukava matka, radiosta soi kunnon musiikkia, aurinko paistoi lähinnä selän takaa ja olo oli leppoisa. Aivan ihanaa oli nähdä taas rakkain ihminen maailmassa. Vai pitäisikö sanoa: maailmani rakkain ihminen. Jontte on se, joka merkitsee itselleni eniten tällä hetkellä.
Omat lapset ovat omissa elämissään, nuorinkin jo irrottautunut aivan selvästi. Ukki-puolison kanssa on yhteiset lapset ja yhteinen menneisyys, tämän päivän yhteyttä ei ole eikä tulevaa.

Jos Jonia ei olisi, olisin hyvin vapaa ihminen vaikka hautaan. Tokko olisin halunnut edes parantuakaan. Itsetuho olisi tapahtunut joko nopeasti tai hitaasti. Nyt haluan nähdä, mitä pienestä tyttärenpojasta tulee. Haluan antaa rakkauttani, jota tuntuu tulvivan aina, kun näen hänet. Hänessä on elämänvoimaa ja hyvyyttä, vilpittömyyttä ja rakkautta, jota tarvitsen hengenpitimikseni.
Toivon, etten sekaantuisi liikaa tyttäreni perheen elämään, mutta toivon myös, että saan olla heidän elämässään mukana, ainakin taustalla.
Luojan kiitos, he eivät ole sulkeneet minua perheensä ulkopuolelle, joten onnenpisarat ovat siellä heidän luonaan tallessa, minulle puhelimensoiton päässä.

Nyt olen kotona taas, onnellisena, jos kohta väsyneenä, toipumassa juhlamatkasta. Nyt odottelen, koska pikkumies saapuu äitinsä kanssa tänne, ilahduttamaan mummia.

Pahuudesta, Onnesta ja Ystävyydestä

Onnellisuus tuntuu olevan haihtumassa oleva luonnonvara. Marinan aiheita löytyy kaikkialta. Ikävillä asioilla mässäillään. Jos joskus on kokenut jotain pahaa tai väärää, sitä vaalitaan kuin pientä lasta ja saa sen sillä tavalla kasvamaan. Pian tämä vääryyden kokemisen tunne täyttää koko elämän. Sitä voi käyttää monenlaiseen. Se on hyvä lyömäase. Sen turviin pääsee piiloon. Vastuunkin voi sysätä sen kontolle. Aikansa pahaa vaalittuaan ei enää näe muuta kuin sitä. Lähes jokaisesta asiasta löytyy kielteiset puolet, varsinkin, kun oikein harrastuu niitä hakemaan.

Olen miettinyt tätä viime aikoina paljonkin.
Elämääni varjostaa paha. Ei itse hankkimani ja kasvattama paha, vaan se pahan poikanen, joka on päässyt irti jo ajat sitten. Luulin, että se olisi jo kuollut ravinnon puutteeseen, mutta nyt se on taas ilmoittanut itsestään. Se on sitkeästi hengissä ja tuntuu olevan hyvinkin elinvoimainen.

Eihän pahaa saa karsittua maailmasta, ei millään. Silti suuri toiveeni on saada se pois omasta elämästäni. Sekin näyttää olevan tuhoon tuomittu toivomus.

Kuitenkin maailmassa on paljon kaunista ja hyvää. Miksi sitä ei vaalita yhtä suurella hartaudella kuin ammoin kohdattua ikävyyttä?

Ihmissuhteet.
On sukulaisia, ystäviä, sydänystäviä, tuttuja, kavereita ja niitä, joita tapaa silloin tällöin tai usein, mutta sen kummempaa suhdetta ei synny. Lähimmäisiä kaikki. Sukulaisuussuhteet ovat herkimpiä haavoittumaan.
Ainakin minä koen sukuyhteyden tärkeänä ihmissuhteen lajina. On mukava ajatus kuulua johonkin ryhmään joiden kanssa on paljon yhteistä. On hauskaa, jos jonkun kanssa jutellessa huomaa, että mehän olemmekin sukulaisia. Ei sen sukulaisuuden tarvitse olla niin läheistäkään, kun jo tuntuu mukavalta. Yhteys syntyy esivanhempien kautta.
Mutta sukulaisuus on herkkä yhteys. Vanhat kaunat ja eripura tuntuvat siirtvän sukupolvelta toiselle. Jos kertakaikkiaan ei voi unohtaa sitä, mitä joku kaukainen sukulainen teki esi-isälle joskus kivikaudella, voi katkeruus seurata vuosisatojen yli. Se pilaa sukulaisuussuhteita vielä 2000-luvulla ja jos niitä kärsimiä vääryyksiä kannetaan hellästi eteenpäin, voi sama kauna kukkia vielä satojen vuosien kuluttuakin, kuka tietää.

Ystävyys ei ole niin haavoittuva, varsinkin, jos se on saanut syntyä rauhassa, luottamuksen kanssa. Ystävyydessä ei ole mitään itsestään selvää vaan se rakentuu kahden ihmisen välille mitä kummallisimmin määrein. Sukulaissielu on runotyttömäinen termi, joka ei ole niinkään kaukaa haettu. Jos asiat kokee samalla tavoin toisen kanssa, on ystävyydelle saatu luja juuri.
Ainakin minä koen ystäväni läheiseksi, koska heille ei tarvitse selitellä asioita. Ystävä ymmärtää pienestäkin vihjeestä asianlaidan joskus jopa ennakoiden sen.
Olen onnellinen niistä muutamasta ihmisestä, jotka jaksavat olla ystäviäni.

Ystävyys voi myös rikkoontua. Itse olen omalla tökeröllä toiminnallani rikkonut ainakin yhden hyvän ihmissuhteen. Suustani pääsee joskus lauseita, joita ei ole tarkoitettu ulos, ne vain karkaavat. Sanojen väärä järjestys voi saada aikaan väärikäsityksen, varsinkin, jos sen sanoo puhelimessa.
Voi miettiä, oliko se ystävyyssuhde luotukaan kestämään, joka rikkoutuu väärinkäsityksestä. Ystävä ei kuitenkaan ole ihmistä kummempi. Hän käsittää sen, mitä kuulee, ei hän voi arvata, että nyt lähti sammakko. Jos itse ei huomaa sammakon karkua vasta kun vuosien kuluttua, voi ystävyys mennä ikuiseksi ajoiksi. Kaipaan silti kerran niin tärkeää ihmistä, vaikka elämämme onkin muodostunut niin kovin erilaiseksi, että ehkä ystävyys ei olisikaan kestänyt ajan arkea.

On onni omistaa hyviä ystäviä ja on onnellista kuulua isoon sukuun. Ihmissuhteiden hoito on kyllä hyvin vaativaa hommaa, siihen ei aina pysty. Omalla kohdallani en ole aina jaksanut huolehtia yhteydenpidosta. Masennus on vienyt itsetunnon ja tuonut mukanaan kuvitelman, ettei kukaan oikeasti voi välittää minunlaisesta ääliöstä. Eristäytyminen alkoi varkain väsymyksen vallatessa olemuksen ja pitkän aikaa oli, ettei joulukorttejakaan jaksanut laittaa, tai jos laittoikin, se oli vain mekaaninen toimenpide, joka tapahtui vanhasta muistista. Ajatusta ei siihenkään saanut mukaan.

Nyt, kun paraneminen alkaa pikkuhiljaa näkyä, huomaan katselevani ympärilleni etsien. Missä ovat ystävät? Entä rakkaat sukulaiset? Hyvät tuttavat ja kylänmiehet, näkyykö heitä?
Onni on, että muutama, lapsuudesta asti mukana ollut rinnallakulkija on olemassa. Onni, että puhelin on keksitty, sillä voi pitää ystävistään huolta pitkänkin matkan päästä. Olen saanut olla huolenpidon kohteena. Olen sydämestäni kiitollinen kaikista postikorteista, joita laatikkoon on vuosien saatossa ilmaantunut vaikka itse en ole saanut lähetetyksi mitään.

Mutta vieläkin paha on voimissaan. Se näyttäytyi juuri silloin, kun aloin saada päätäni pinnalle. Onneksi se ei saanut upotettua minua uudelleen mutta kuukausia meni, ennenkuin osasin sopeutua ajatukseen, ettei sitä pahaa aio kukaan koskaan hävittääkään. Se on lyömäaseena verraton. Se saa kantajansa tuntemaan itsensa vahvaksi juuri siksi, että paha on tehnyt hänet niin heikoksi. Sen saa naamioitua moraaliksi ja oikeudeksi, se tukee ihmisen hyvyyttä ja saa toiset näyttämään sen rinnalla alkukantaisen ilkeiltä. Se vahvistaa itsetuntoa, korostaa omaa oikeudentuntoa.

Minä pelkään liian hyviä ihmisiä, koska he katsovat oikeudekseen kivittää meitä huonoja.

Minä rakastan ystäviäni, koska he jaksavat seistä rinnallani suuressakin kivisateessa. He ymmärtävät, miksi olen sellainen kuin olen. He tajuavat ratkaisuni. He eivät tuomitse minua tekemättäjättämisistäni eivätkä vaadi minua alistumaan ihan kaikkeen, mitä pyhät, hyvät sukulaiset vaativat.
Vaikka he eivät tiedä ihan kaikkea, eivät he tiukkaa, eivät ahdista, eivät moralisoi, tuomitse tai hylkää.
Hyvä Jumala, minä kiitän ystävistäni.

Onnea saa kokea vaihtelevasti. Enemmän siihen olisi mahdollista, mutta monien mielestä onnellisuus ei ole oikeaa elämää. Elämään kuuluu heidän mielestään kärsimys. Heidän lempilukemista on Alibit ja Seitsämät päivät. Ihmisistä etsitään vain ikävät puolet. Kosto on ajatuksena oikea, armosta ja anteeksiannosta ei olla kuultukaan. Vahingonilo on ainoaa iloa, jota he tuntevat. Tuntenevatko onnea koskaan.

Onni on koottu pienistä murusista elämän ruokapöydän alle. Niitä kokoamalla voi saada suurimman tyydytyksen, mitä ihminen voi ilman seksiä saada. Muruihin tyytymällä elämä saa aidot mittasuhteet, elämänlaatu paranee ja onnen löytää pienistäkin asioista. Ilo ei vaadi suuria tunteita eikä yleviä sanoja. Ystävyyden voi aistia vaikka tuulensta ja metsän huminasta, onni tulee luokse laineen liplatuksena tai keväthankien hohteena. Rakkaus hohtaa kukkakedolla tai iltaruskossa. Elämä maistuu onnelle, mutta vain silloin, jos makuaistia ei ole turrutettu keinotekoisesti liioilla vaatimuksilla.

Onko Onnella sanoja?

ASKEL UUTEEN STATUKSEEN

No nyt sitä ollaan eläkeläinen!
Ihan, siinä se seisoo, eläkeläinen.
Menihän sitä aikaa, ennenkun tuon voi kirjoittaa. Vuosikausien turhautuminen, itkut, ahdistukset, terapiat, hoidot jotka eivät ole vieläkään loppuneet ja tiesmilloin loppuvat- jos koskaan.
Mutta nyt ei tarvitse enää todistella kaikkitietäville vakuutuslääkäreille ettei mikään työpaikka ota minua töihin, vaikka uhmassa johonkin yrittäisinkin.

Virallinen ensimäinen eläkepäivä on tänään, 1.3.2009, mutta jo perjantaina sitä juhlittiin. Ja kun kysymys oli meikäläisen pippaloista, ei mikään voi mennä suunnitelmien mukaan.
Tostai oli paha päivä. Olin väsynyt, rättipoikki. Olisi pitänyt siivota mutta aamulla ensimäiseksi lähdin käymään kaupassa. Ei minulla ollut oikeastaan mitään vaatetta, joka olisi ollut vähääkään kelvollinen. Enhän ole vuosiin ostanut sukkia kummosempia vaatteita joten kaikki puserot olivat nuhjaantuneita ja nyppysiä...
Aamulla kaupoissa ei ole yleensä tungosta joka saa ahdistuskohtauksen helposti päälle. Ei ollut nytkään joten sain rauhassa hypistellä ja katsella. ahtauduin jopa sovituskoppiin (oli, oli riittävän tilava, oli tuoli ja koukut seinillä eli ihan siedettävä paikka). Kummakseni jopa löysin sopivan puseron ja toisenkin, housutkin ostin. Ruokakaupan kanutta laahustin kotiin. Pää oli taas kerran läpimärkä ja askel raskas.

Unna soitti ja kertoi olevansa sairas sekä pyysi käymään apteekissa. En olisi jaksanut millään vaan kunnon äidin tavoin sonnustauduin matkalle. Otinpa vielä puhtaita pyykkejä sisältävän kassin mukaan ja käveleskelin Kaartokadulle. Kaupassa vitsilin olevani sadun mummo, joka vei sairaalle Punahilkalle eväitä vaan sutta ei onneksi tullut vastaan.
Sieltä palattuani huomasin päivän kuluneen siivoamatta. Housut olisi pitänyt lyhentää vaan sen jätin huomiseen aamuun ja kaaduin sänkyyn.

Illalla olo oli edelleen uupunut. Mittasin verenpaineen, joka huiteli korkealla ja pulssikin hakkasi 118. Pitkin iltaa tulokset olivat samansuuntaiset joten aloin nukkumaan ja ajattelin seuraavan päivän olevan parempi.

Aamulla olo oli vielä kamalampi. Paine oli 102/75 ja pulssi 135. Mittailin uudestaan, yläpaine nousi hieman mutta pulssi pysyi 120 yläpuolella. Siinä kunnossa ei tehnyt mieli linja-autoon eikä minnekään. Soitin lääkärille joka komensi päivystykseen. Siellä sitten makasin tippa kädessä ja seurasin monitoria. Pulssi tasaantui (kiitos diapamin, luulen) ja aloin kysellä kotiin lähtöä- Lääkäri, vanhempi mies lupasi pitkin hampain kun kerroin, että pääsen taksilla ovelta ovelle ja Sodankylässäkin on lääkäreitä.

Niinpä Henri tuli hakemaan ja pehmeällä kyydillä kuskasi minut Vapun luo. Menimme Vapun kanssa kunnantalolle, jossa uusi ruokahuoltopäällikkö Susanne oli loihtinut pöydän koreaksi ja kahvin valmiiksi. Läksiäiskahvia maistellessa juttelimme kaikenlaista. Virallisia puheita ei pidetty mutta tunsin itseni aivan kelvolliseski ja keskustelun aidoksi. Leena edusti ruokahuollon työkavereita ja kolehtihaaviin oli saatu 50 €. Kiitos vaan, tuntuipa hurjalta. Siinä päätin, että siinä ovat lamppurahat. Kunhan sopiva osuu kohdalle, se lähtee mukaani ja on työkollegien lahja minulle.
Susanne lahjoitti kunnan lahjana ison, ison kristallivaasin. Komeasti se kiiltelee ikkunalaudalla auringonpaisteessa.
Kiitos kaunis. Kunta on ollut hyvä työpaikka, mainettaan parempi. Olen aina tykännyt tehdä työtä siellä. Voiko olla mielkkäämpää työta kuin tuottaa ihmisille mielihyvää hyvän ruuan muodossa.

Sitten oli parin tunnin tauko. Esa oli keittänyt porokeiton, joka oli tosi maittavaa. Söin lientä sillä illalla oli tiedossa Kievarissa ruokaa ja olo oli vielä hieman hutera.

Illalla olin ensin JHL:n kokouksessa mukana. Haikeaa oli, olinhan niin monta kokousta vetänyt ja ollut muutenkin mukana useamman vuoden. Samalla olin iloinen, sillä nyt oli nuorempia ihmisiä remmissä joten tulevaisuus tuntui olevan turvattu.

Sitten oli puheiden ja kyynelten aika. Hannuksen työkaverit olivat myös pistäneet rahat yhteen ja ostaneet oranssin suolakidelampun. Ihanan! Sopii tosi hienosti makuuhuoneeni oranssin retrolampun ja ikkunaverhoni japanitytön mekonväriin prikulleen. Sitäpaitsi lamppu hoitaa ilmanpuhdistuksen ja stmuloi uinuvaa luovuuttani ja helpottaa masennuksessakin. Jes, kyllä tyttäret tietää, mitä Mamma tarvitsee.
Hannuksen muut työntekijät ja Paulaharjun porukka olivat myös keränneet hattuunsa sen verran seteleitä, että siitä sain peilirahan. Edellinen peili putosi lattialle tuottaen 7 vuotta vähemmän mukavaa aikaa vaan me kyllä Vuokon kanssa kumosimme sen taian. Mutta uusi peili on saatava ja nyt siihen on rahat.
Liitto antoi kaulakorun ja kukkasten tilalta sain ihanan kirjan, Olet Minulle Rakas. Juuri se on tervetullut minulle. Niin harva kertoo rakastavansa minua, tarvitsevansa minua ja minä kun tarvitsen juuri niitä sanoja. Irma toi oman lahjansa, ihanan puisen kaulakorun. Afrikkatyylinen, kaunis, sopi uuden puseroni ruusuun kuin nappi otsaan. Rakastan sitä korua!

Mutta jo oli nälkäkin. Puheiden pito ja kuunteleminen saa sellaisen ilmiön aikaan. Osku oli jo puolituntia huudellut haluavansa tuoda ruuan pöytään joten vihdoinkin hän pääsi töihin ja sitten kotiinsa.
Söimme korvasienimuhennoksella kuorrutettua leikeleipää ja joimme kaikenlaisia juomia amaretosta alkaen. Sekä nauroimme ja muistelimme...

Aikanaan siirryimme karaokepuolelle. Ei sen kylän ravintolaelämä ole niinkuin ennen, silloin, kun itse olin siinä kunnossa, että jaksoin kulkea. Nyt oli vain muutama ihminen, ei oikeastaan minun tuttujani ollenkaan. Hyviä laulajia toki oli ja Irma etunenässä. Oli ainakin minulla hauskaa. Kävin jopa laulamassa pari laulua mutta tulin siihen päätökseen, että ensin pitää vähän harjoitella.
Taidan hankkia karaokekasetin ja alan salaisen harjoittelun ja valmennuksen.

Varokaa, täältä tulee villi ja vapaa eläkeläismuori joka pian laulaa varikset suolle ja asiakkaat pellolle!