Adventtiajatuksia

Kulkuset, kulkuset, kilvan helkkäilee...
Ensimäisen adventin aamu, ensimäisen kerran aivan yksin.
Illalla jo laitoin kyntteliköt ikkunoille ja aamulla napsautin ne heti päälle. Adventtikirkkoonkaan en jaksanut tai oikeastaan halunnut lähteä. Jotenkin tuntui oma rauha niin tärkeältä. Tiesin, että Roi-radiosta kuulen kotikirkon hoosiannan, aivan minua varten. (Tietysti kaikkia muitakin kuuntelijoita varten, mutta myös yksin minulle).
Kahvikupponen kädessä lauloin hoosiannan, aamutakissa, tukka pörrössä, kynttilöiden valossa, eikä kukaan paheksunut asuvalintaani eikä ääneni epäpuhtautta.

Nyt laitoin vuosikymmeniä vanhan joululevyn soimaan hiljaa taustalle ja olen jo täysin virittynyt tunnelmaan. Siunattu joulurauha.

Koko viime viikon puoliso oli täällä. Ihmeen sovussa elelimme. Silti varmistui päätös olla muuttamatta enää saman katon alle. Me olemme niin erilaisia, niin erilaisin tarpein varustettja. Rasitamme vain toisiamme. Toinen kaipaa taustalle ääniä, telkkaria tai radiota, tai sitten pitäisi olla koko ajan menossa tai tekemässä jotain. Minulla taas hiljaisuus ja rauha on yksi tärkeimmistä elementeistä nykyisessä elämässäni.
Toisaalta mieheni saa helposti hepulin kauppojen tungoksessa kun taas minusta on mitä mukavinta sekoittua ihmisten sekaan, olla yksi joukosta, olla mukana ihmisten kanssa vaikkei ostaisi yhtikäs mitään. Kuljeskelu ja katselu on halpaa huvia ja joskus tungoksessa voi törmätä vanhaan tuttuun jota ei ole tavannut aasin vuosiin niin että yllätyksellistäkin se voi parhaimmillaan olla.

Entäpä jos/kun lähdetään teatteriin tai konserttiin. Puolisoni vetää vanhan, kalastusasulta näyttävän liivin tahraisen paidan päälle ja ärsyyntyy, jos vihjaan, että voisi pistää vähän siistimpää ylle jos ei muuten niin lähimmäisten silmän iloksi. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, miksi niin pitäisi tehdä. Minusta taas on mukava juhlistaa tilaisuutta vähän arkikuteita siistimmällä asulla ja niin lähtö on valmiiksi pilattu, jos erehdyn sanomaan vaatteiden vaihtamisesta tai parran ajamisesta.

Ja näitähän löytyy. Pieniä, toista ärsyttäviä asioita, jotka yhteensä painavat sen verran, ettei sitä jaksa jos ei ole pakko.
Huonoa omaatuntoa en suostu enää kantamaan jaksamattomuudestani. Elämäni suurimman ajan olen jaksanut kaikenlaista, joista tässä ei tämän enempää, mutta aivan suurenmoista on, ettei jaksaminen ole enää pakko.
Ymmärrän ihmisiä, jotka pitävät minua sydämettömänä, olenhan lopettanut ylämäessä tukemisen. Tosiasiassa en ole mitään lopettanut, tukea voi kauempaakin ja ehkä tehokkaamminkin.

Läheisyys on se, joka meiltä puuttuu. Ei voi olla läheinen jos toinen ei noteeraa sitä millään tavoin. Tai noteeraa välinpitämättömyydellä, jopa loukaten. Samaan varmasti olen itsekin syyllistynyt sillä kun jokin on loppunut, ei voi itseään pakottaa tuntemaan tunteita, joita ei tunne omakseen. Teeskennellä voi rajallisen ajan mutta joskus ei vain enää pysty.

Sairauteni on paljon sitä, jaksamattomuutta, pystymättömyyttä, voimattomuutta, tunteettomuutta, tunnekylmyyttä, yleistä puutumista. Oikeastaan juuri nyt tajusin, että voin puhua nimenomaan tunteitteni täydellisestä puutumisesta, turtumisesta.
Pelottavaa on tajuta, että se, mikä joskus on ollut oma kantava voimavara, on muuttunut pölkyksi, josta saa korkeintaan tikkuja, kun sitä yrittää pehmittää.

Lehdistä olen lukenut, ettei työuupumus ole mikään sairaus. Entä uupumus elämään? Ja missä vedetään uupumuksen ja masennuksen raja?
Itse olen tavannut vain hienosti tilanteeni ymmärtäviä ammattiauttajia joten kokemukseni perusteella voin sanoa, että kyllä ammattiauttajat sen rajan näkevät mutta kauhistuttaa sittenkin kertomukset tilanteista, missä väsynyt ihminen ei saa apua. Kaikki eivät osaa pukea sanoiksi tuntemuksiaan. Itse osaan omasta mielestani eritellä tunteitani, tuntemuksiani ja uskallan ne myös sanoa. En omista panssaria, joka suojaa omaa sisintäni, vaan taidan olla kuin avoin kirja kaikkien lukea. Se ei joka tilanteessa ole ollut hyvä asia, siitä olen saanut kärsiä paljonkin. Toisaalta, se on ominta minua, ei sitä kai hävetäkään tarvitse.
Kaikki vain ei siitä tykkää, en itsekään, mutta minkäs teet.

Joulua odotan epävarmoin tuntein. Rahatilanne ei naurata yhtään vaikka sanovat vaikeuksillekin voitavan nauraa. Koskaan minulla ei ole rahaa ollut liikaa, ei aina riittävästikään, mutta selvinneet olemme aina joitakin järjestelyjä tehden. Yhdessä olemme selvinneet, se kunnia pitää puolisolle antaa.
Nyt tilanne on outo. Tosin omiin menoihini en isommin rahaa tarvitsekaan mutta kun menot ovat suuremmat kuin tulot eikä lisäansioihin ole mahdollista, on tuleva talvi pelottava. Joululahjoihin täytyy käyttää mielikuvitusta, onneksi aikuisille riittänee lämmin ajatus ja jotain pientä. Pikkuiselle olen jo hankkinut tarvittavat tarvetavarat joten oikeastaan huoli taitaa olla turha. Eiköhän tästä jotenkin selvitä.


Adventtiaika on hiljentymistä ja odotusta varten.
Oma uskoni on lapsenuskon ja epäuskon välimaastossa kulkevaa kipuilemista. Äidin perintöä on lapsen usko armoon, anteeksiantoon, rakastavaan isään joka ei ole pikkumainen, risu kädessä virheitä kyttäävä kiivas Jumala. Omassa elämässäni olen huomannut rukouksen voimaan vaikka sitä en pysty enkä haluakaan eritellä. Minusta se perustuukin siihen, että saa olla heikko ja jos kukaan muu ei tue, on joku, joka kantaa.
Entäpä silloin, kun tuskasta huolimatta jää tunne kaikkien hylkäämisestä? Toki sellaisia aikoja on ollut, paljonkin. Järkikin huutaa väliin ihmettelynsä nenästävedettävissä olevasta omistajastaan.
Sittenkin rukous, kaiken jättäminen Taivaan Isän harteille ja sen päälle nukkuminen, on pelastanut monta kertaa täydeltä luhistumiselta. Se toimii, uskoi siihen täysin sydämestään tai ihmetellen, voiko se olla totta.

Siihen Taivaan Isän mukanaoloon olen alkanut entistä enemmän luottaa. Miksi ei? En näe syytä olla luottamattakaan. Ketä se haittaa, jos minä, muiden mukana, luotan johonkin, mitä en näe. Luotanhan sähköönkin, enkä ole sitä koskaan nähnyt muuten kuin valona. Tai pakko on uskoa, että ääni ja kuva kulkevat avaruuden läpi amerikasta telkkariin tai tietokoneeseen ja maailmassa on sata ja yksi asiaa, jotka ovat selittämättömiä, ainakin meikäläisen vajavaiselle aivokapasiteetille.

Mitä tulee Raamattuun ja sen kertomuksiin, en todellakaan usko siihen sana sanalta, kirjain kirjaimelta. Uskon teoksen sanomaan kokonaisuutena mutta pilkun paikkaa on turha viilata. Pitää muistaa, koska se on kirjoitettu, pitää muistaa sen aikainen kirjoitustapa ja -välineet sekä asenteet ja kielikin. Kuinkahan monta kertaa se on käännetty, tulkittu, muutettu tai muuntunut tulkitsijoiden toimesta. Sisältö on varmasti nyt jo sinnepäin, vaikka sana itsessään on ja pysyy, niin sanajärjestys ei kerro yhtään mitään.
Esimerkkinä on kaste tai siis aikuiskaste. "Joka uskoo ja kastetaan"- kehottaa aikuiskasteeseen ja siitä pidetään kiinni hyläten (tai jopa tuomiten) lapsikasteen kun raamatussa sitä ei kuulemma löydy. Kukaan ei kuitenkaan pysty sanomaan, miten se juuri ensimäisessä, alkuperäisessä paperilapussa luki. Lienee kuitenkin selvää, että ensimäiset kastetut olivat aikuisia ja ennenkaikkea miehiä. Ajan tavan mukaan.

Eipä silti, en pitäisi ollenkaan pahana, että lapsikasteen rinnalla olisi aikuiskaste myös luterilaisessa kirkossakin. Siinä ihminen voisi uudistaa kasteen sakramentin uskonsa vahvistuksena. Toisaalta, kyllä ehtoollinen taitaa vahvistaa sen nykyisinkin, niin että kai se tietysti riittää. Mutta ei aikuiskaste varmaan silti syntiensä kanssa kipuilevalle pahaakaan tekisi.

Taivaan Isän johdatukseksi luen tämänkin, että saan olla omassa kodissani, omassa rauhassani ja naputella kaikkea mieleen juolahtavaa koneellani. Kukaan ei halua minulta mitään. Minun ei tarvitse olla muuta kuin minä itse.
Tänään tunnen syvää kiitollisuutta tästä kaikesta. Sitä en voi tietää, kauanko tätä olotilaa kestää, mutta tänään on hyvin. Voi hyvinkin olla, että on taloudellisesti mahdotonta asua näin kalliissa asunnossa (sillä kallis tämä minun tuloilleni on) mutta olen tehnyt vuoden sopimuksen joten ehkä kuitenkin ainakin sen ajan voin nauttia tästä. Kaikkeni aion tehdä, ettei enää tarvitsisi muuttaa mihinkään.
Tämä on aivan ihanteellinen vanhenevan eläkeläisen asunto. Kaikki palvelut lähellä, rauhallinen talo, tilaa riittämiin yhdelle ihmiselle mutta ei mitenkään liikaa (vaikka asumistukeen onkin liikaa neliöitä, mutta kun on tuo ihanan iso vaatehuone!).

Ulkona utuinen, sumuinen talvipäivä. Ei tuule, ei pakkasta, lunta riittämiin, siis aitoa talvea parhaimmillaan. Miksi en olisi kiitollinen, miksi en kiittäisi.
Taivaan Isälle kiitos!

Paakarointia

Rakastan leipomista. On tosi rentouttavaa lyödä kätensä taikinaan ja vaivata siitä jotain millä lelliä itseään ja muita. Töissä ollessa sain harvoin leipoa, siellä oli siihen hommaan innokkaampia ja parempia. Kai siksikin, että yleisesti tiedettiin mieltymykseni. Eihän töihin tulla huvittelemaan!

Nuorempana, kun joskus (lue usein) oli mitta täynnä, leivoin karjalanpiirakoita. Mitä enemmän potutti, sitä isompi oli puurokattila. Siinä ei tarvinnut ajatella muuta kuin että kakkarat ovat samankokoisia, etteivät pääse kuivumaan kesken kaiken, että kakkaroista tulee ehyitä ja ohuita kuoria, ettei puuro tursuile, että rypyt ovat kutakuinkin tasaisia, siis kaikkia olennaisia piirakka-ajatuksia.
Toisaalta silloin ehti päässä pyöriä myös muita ajatuksia kuten että missä se ukko taas oikein lusuaa kun jo toinen päivä on ettei sitä näy kotona ja että kuinka rahat saisi riittämään ja muita tärkeitä ja rakentavia mietteitä.

Kun vihdoin kaikki piirakat olivat saaneet voivesikylvyn ja jäähtyivät liinan alla, oli olo raukea ja hyvä, sainpas sentään jotakin tehdyksi. Myös retkiltään kotiin hiipivä mies koki hienon kotiinpaluun, piirakat tuoksuivat ja emäntä ei pahemmin käynyt kurkkuun vaan kysyi, että otatkos piirakan kaveriksi maitoa?

Enää en niitä väsää. Miksiköhän en? Ehkä siksi, että kaupasta saa raakapakastettuja, laktoosittomia ruiskuoripiirakoita tosi halvalla ja ne ovat myös hyvän makuisia. Ei ehkä ole niin paljoa vihaakaan, että sitä pitäisi alkaa piirakkapulikalla tuhoamaan.
Kenties joskus teen niitä "vanhojen hyvien aikojen" muistoksi, mutta vielä ei ole se päivä.

Sen sijaan tein tänään pipareita ja joulutorttuja mieheni sisaren kanssa. Hänellä on selkä tosi pahassa kunnossa eikä leivinpöydän vieressä seisominen ole hänelle juurikaan mahdollista. Innokas leipuri hän kuitenkin on, maan mainio jauhopeukalo, joka tekee olemassaoleviin resepteihin omat sovellutukset. Itse hän nytkin oli tehnyt taikinat, minä vain kaaviloin ne paistettavaan kuntoon. Emäntä itse istui uunin edessä kintaat kourassa eikä yksikään pelti päässyt kärähtämään.

Päivä kului rattoisasti. Vaikka olemme tunteneet toisemme lähes 40 vuotta, ei välillemme ole päässyt syntymään kovin läheistä ystävyyttä. Muutaman vuoden vasta olemme hieman lähentyneet. Meillä on ikäeroakin kymmeniä vuosia ja mieltymykset muutenkin eri tähdistöistä, toki toimeen olemme tulleet tosi hyvin.
Tänään rupattelimme kaikenlaisia asioita, lähinnä menneistä ajoista. Hän kertoi hyvin koskettavistakin tapauksista, toki myös nauroimme menneille kommelluksille. Tunsin yhteisen sillan läsnäolon, ei enää kovin hatarankaan. Ymmärtäminen ja tietynlainen kunnioituskin valtasivat mieleni. Jos hänen elämänsä on ollutkin aineellisesti turvattua, jopa vaurasta, on elämän suuret kuviot satuttaneet häntä kovemmin kuin olen koskaan arvannutkaan, vaikka toki olen niistä ollut tietoinen.

Elämä on yhtä leipomista. Aineksia annetaan tahtomatta, tilaamatta, ja niistä on sitten itse kunkin väännettävä sellainen taikina kuin siitä kyvyillänsä ja viitseliäisyydellään saa aikaseksi. Maustaminen ja höystäminen on vapaata ja sallittua mutta usein käy niin, ettei taidot riitä tai että ainekset eivät vain suostu koontumaan sopivaksi ja leivottavaksi. Tai jotain räpsähtää liikaa eikä tuotetta syo naapurin harmaa hirvikoirakaan joka muuten kyllä kaluaa kaikki kapulat mitä vain löytää ja maasta irti saa.
Tai viimeistään paistaminen menee pieleen. On joko liian kuuma tai kylmä uuni, kakkara voi kärytä pilalle tai liian kiireen vuoksi jäädä raa'aksi ja lätsähtää lopullisesti vielä viimeisten minuuttien aikana.

Mutta joskus, arvaamattakin, voi jostakin käntystä tulla sileä, muhkea, tuoksuva ja maukas, vaikka aineet ehkä olivat hyvinkin arkipäiväiset ja omat taidot tuntuivat riittämättömiltä.
Myös sillä, kuka niitä tuotoksia sitten lopulta arvioi, on merkitystä. Omasta mielestä mikään ei tuntunut onnistuvan vaikka jollekin toiselle se kelpaa mainiosti. Toisinpäinkin käy, minun tekemä on omasta mielestäni just sopiva vaikkei se muille kelpaakaan.

Mutta yhtä kaikki, leivottava on. Tai tehtävä jotakin muuta, jonkin sortin aikaansaannoksia jokainen meistä vääntää läpi elämänsä.
Yhdessä tai erikseen.
Iloiten tai hampaat irvessä.
Tuloksiin tyytyväisenä tai kaikkea katuen.
Tai miettimättä yhtään mitään, mitäpä turhia pohtimaan, ei ainakaan suremaan.

Niitä sanotaan siinä "Isossa Kirjassa" leivisköiksi jotka meille on syntymässä annettu.

Tässä vaiheessa elämää, ei vielä liian vanhana mutta ei turhan nuorenakaan, itsekukin kaiketi pysähtyy miettimään aikaansaannoksiaan. Kovin kriittinen ei saisi itselleen olla sillä kai sitä elämänsä eli kulloistenkin tietämyksen mukaan niin hyvin kuin taisi. Kun virheitä on tullut tehdyksi, pitää osata kysyä itseltään: entä sitten? Entä sitten, jos naapurilla menee joku asia paremmin tai serkulla sitäkin paremmin ja minä kun juuri siinä asiassa tein virhearvion. Entä sitten, jos minulla on vaikeuksia lasteni kanssa kun joku toinen ei ole saanut tahtomisestaan ja kovista hoidosta huolimatta ainuttakaan pienokaista. Eikä saa syliinsä koskaan myöskään lastenlasta.

Taitaa olla aika panna taikinakulho kaappiin ja jatkaa känttytarinoita joskus toiste. Paakaroitavaa riittää, ja nälkää niin kauan kuin elämää pihisee.

Sumujen Kaupunki

Täällä kaupungin yllä leijuu usein paksu sumupilvi. Aamuisin kurkistan ensimmäiseksi ikkunasta, ja usein näen vain lähimmät talot. Muu maisema on kietoutunut vaaleaan sumuverhoon, jonka läpi valot himertävät ihanasti. Arvelen, että Kemijoki on vielä sen verran sulana, että sumut johtuvat siitä. Oli miten oli, rakastan näitä kauniita sumuaamuja vaikka arvaankin autoilijoiden manaavan ne alimpaan rakoseen. Minulla, autottomalla, kortittomalla tytöllä ei ole sellaisia huolia, kunhan katselen maisemaa sellaisena kun sen Luoja kulloinkin malttaa meille antaa.

Olen syksyn lapsi, enkä kammoa hämärää enkä pimeyttä. Voisi jopa sanoa, että nautin aikaisista hämäräilloista, pimeydessäkin on jotain suojelevaa. Joskus, lapsena, olen pelännyt pimeää sillä hyvän mielikuvituksen omaavana osasin kuvitella pimeän joukkoon milloin mitäkin kummajaisia. Kotikyläni mummeroilla kun oli tapana kertoa karmeita ”tositarinoita” milloin metsään haudatuista, itkevistä lapsista, milloin päättömästä, hevosiaan etsivästä sotilaasta, joten ei liene ihme, että osasin niitä myös kuvitella.

Aikuisena pimeä sen sijaan on ollut ystävä. Mikä onkaan mukavampaa kuin kävely illan tummuessa, seurata luonnon eri sävyjä ja huomata kuinka pimeässäkin näkee. Ja ennekaikkea kuulee.

Talvi taas ei ole ollenkaan ominta aikaani. En pidä kylmästä. Pakkasilma käy henkeen, vaatii kaulaliinaa suun eteen ja silti tuntee tukehtuvansa. No, nyt olen saanut astmalääkkeet, saa nähdä, auttaako ne pakkasella.

Talvella myös palelee. Ja sitten tulee kuuma. Aivan hiki.

En tiedä, milloin opin pukeutumaan oikein. Selkä ja pää valuvat vettä samaan aikaan kun varpaat ovat jääkalikat ja reisiä pistelee. Sama se, onko jalassa huopikkaan alla villasukkaa ja kahdet kalsarit samaan aikaan kun yläkropassa on vain t-paita takin alla. Hikeä pukkaa! Eräs luontaishoitaja sanoi kerran minun olevan tyyppiä ”kuuma pää, kylmät jalat”, ja sen kyllä pystyn allekirjoittamaan.

Missään nimessä minua ei sureta ilmaston lauhtuminen, ei ainakaan henkilökohtaisesti, makaroninreiästä katsottuna. Globaalinen omatuntoni sentään vähän suree mutta en silti osaa luonnon takia yöuniani menettää. Luonto kyllä pärjää muuttamalla muotoaan. Ihminen tässä heikoilla on mutta sitäkään en jaksa turhaan surra. Eteenpäin lumessa kuuluisan mummon tapaan.

Mutta kevään jälkeen saapuvaa kesää ei voita mikään.

Odottelen kyllä ensi kesää siksikin, että Rovaniemi on minulle nimenomaan kesäkaupunki vaikka monet mieltävätkin tämän talviseksi paikaksi ja käyvätkin täällä vain talvella. No, joulupukkihan täällä asuu ja lumi on turisteille sitä eksotiikkaa ja Ounasvaara kisoineen on käsite. Silti rakastan jo nyt noita joenrantapolkuja ja arvaan ne kesällä olevan vielä lumoavampia.

Vesi on minulle tärkeä elementti. Lapsuuteni vietin ison Inarin rannalla. Vesi oli meille tie, jota kuljettiin, vedestä saatiin elanto, se oli olennainen osa elämää. Myöhemmin olen asunut monessa eri maisemassa ja parhaiten olen viihtynyt siellä, missä näkyy vesi ja vaaroja.
Sodankylän koti oli kyllä joen varrella mutta ranta oli risukkoinen, pajupehkojen valtaama, maisema muutenkin jänkäpitoinen. Viihdyin siellä koht. hyvin, mutta nyt, kun ikkunasta näkyy Ounasvaara, Pöyliövaara ja ties mitä rinteitä, tuntuu hyvältä hengittää. Joki ei näy, taloja on edessä, mutta sen uoman aistii maisemasta avarana tilana, sillä Kemijoki on leveä.
Leveimmillään se on Muurolan kylän kohdalla, jotain 3 km. Se johtuu tietysti voimalaitoksista ja patoaltaista, mutta tosi hyvin yhtiö on jokensa maisemoinut sillä se on oikeasti kaunis ja rannat hoidettu. Kaipa hoitovelvoite liittyy voimalaitoslupiin.

Nyt on pilvinen päivä, ei sada mutta koivut keinuttavat lintuparvea tuossa ikkunan alla. Päivän ulkoilut on vielä tekemättä. Päivänvalo on käymässä vähiin eli kaamos alkaa vallata päivästä suurimman osan. Kirkkaalla ilmalla näkee vielä ilman valoa sisällä, mutta tänään pitäisi olla kattolampussa valot jos tekisin jotain muuta kuin rääkkään koneelta jonkinmoista tekstiä.

Kuukauden päästä päivät ovat pimeimmillään. Siihen olen tottunut, kaamosmasennusta ei varsinaisesti ole koskaan ollut. Kyllä ne on muut jutut, jotka masentaa. Mutta ihminen kaipaa kyllä unta paljon enemmän pimeään aikaan kuin kesällä. Ainakin inarinsaamelainen on kesäisin perinteisesti kalastanut aamuyöllä. Silloin ei ole sääskiä, tuuli on kohtalaisen tyyntä ja ilmakin viileämpi. Sitten päivällä on urvahdettu jossain rankisessa muutama tunti että jaksaa yöllä taas kalastaa.
Äitini kävi usein aamuöisin hillassa. Lapset nukkuivat kotona ja joku isommista katsoi vähän perään jos joku sattui heräämään. Oli hauskaa herätä, kun sai aamupalaksi tuoreita marjoja puuron tai viilin päällä.
Hillat olivat arvotavaraa, jotka myytiin usein Norjaan, ja niitä kyllä kerättiin koko perhekunnan voimin.
Vieläkin pitää päästä jängän reunalle ämpärin kanssa vaikken enää paljoa pysty poimimaankaan. Mutta se jängän tuoksu on sellainen, että jos sen voisi vangita pulloon, sillä voisi tienata omaisuuksia.

Uutimet

Vihdoin koitti päivä, jolloin aamun ensimäinen ajatus oli ikkunaverhot. Se oli tervetullut ajatus, sillä komeron ylähyllyllä oli kaksi kaunista, tumman viininpunaista kangaspakkaa, molemmissa 5m ikkunaverhokangasta suoraan JYSKin alennusmyynnistä a' 10€/pakka.

Nyhän on niin, että Mamma ei ole ompelijatar Luojan armosta eikä ompelu ole edes mitenkään vahva laji, vaikka joskus olen jotain pientä koneellani surautellutkin. Kärsivällisyys ei riitä monimutkaisiin kaavoihin ja hermot menee ensimäisessä vikasaumassa jossa kangas jää poimulle tikin alle. Sitä tapahtuu niin usein että vältän viimeiseen saakka koneen esilleottoa.

Mutta tänä aamuna tunsin koneen kutsun ja näin epäpariset verhot olohuoneeni ikkunassa. Päätin, että nyt ei hosuta, nyt touhutaan kaiken taiten, sääntöjen mukaan. Nyt ei ole kiire, aikaa on rajattomasti, päiviä piisaa jos yksi ei riitä.
Näin itseäni psyykaten pyyhin pöydän, raivasin pöydän ympärillekin tilaa, asettelin tuolit siten, ettei kauniin kankaan tarvitse käydäkään lattialla. Etsin sakset, etsin mittanauhan, nuppineulatkin muistin hakea esille.

Ja sitten kankaat. Ensimäisen pakan levittelin auki ja tutustuin materiaaliin. Kumpikin puoli näytti samanlaiselta, hyvä. Se oli napakkaa, kiiltävän läikehtivää tekokuitua, tietysti. Ei kai se muuten noin halpaa olisi ollutkaan. Mittasin kankaan, sitä oli siinä 15 cm enemmän kuin sanottiin, hyvä. Ei loppuisi kesken.
Suunnitelmassa oli, että leikkaan 2 m palat, yhteensä 4 palaa, jäljelle jäisi 2 metrin mittaista liparetta joille löytyisi kyllä käyttöä, jos ei muuten niin tyynynpäällisenä.

Muistelin, lankasuoraa, jonka opetti minulle ja kaikille luokkatovereilleni Lankasuora, käsityönopettajamme. Oli kai hänellä nimikin, oliko joku Kaarina, mutta Lankasuorasta puhuivat kaikki. Ja lankasuora jäi kyllä päähän mutta tästä kankaasta ei sellaista kiskottaisi. Sen huomasin jo ensi katsomisella. Onneksi palat olivat suhteellisen suoria, ei siitä ongelmaa tulisi.

Mittaus onnistui, merkitsin nuppineuloilla paikat ja napsuttelin palat toisistaan irti. Asettelin kankaan siten, että leikkauskohta tuli pöydän jatkoviivan kohdalle. Siitä vain sakset jatkouraan ja suoraan meni! Olin tosi ylpeä itsestäni keksiessäni hyvän leikkauskikan.

Seuraavaksi oli koneen esilleoton aika. Varovasti kokeilin tikin, muistelin nimittäin, että se viimeksi teki hieman rumaa saumaa mutta nyt tikki oli kaunista ja lankakin sattui olemaan lähes oikeaa sävyä. Aika lopussa rulla näytti olevan mutta toisella puolalla oli lähes samaa sävyä ja muistin lankakaupan olevan kadun toisella puolella. Ei siitäkään tulisi ongelmaa, hyvä sekin.

Laiska lapatossu minussa houkutteli ompelemaan siitä vain, suoraan mutta muistin päätöksen tehdä hommat oikein ja kaivoin silityslaudan esiin. Rautakin löytyi, pistorasia oli sopivasti lähellä joten painoin raudalla kunnon taitteet. Ensin merkkasin ne nuppineuloilla. Jee, hyvä tuli.

Ompelu oli kaikkein helpoin urakka kaiken mittomisen ja neulailun jälkeen. Mikäpä oli ommellessa kun taitteet olivat napakasti paikoillaan. Lanka riitti nippanappa mutta riitti kuitenkin. Olisiko 30 cm jäänyt rullalle kun viimeisen sauman päättelin.

Pidin kunnon ruokapaussin. Söin kaksi pientä purkkia soijajugurttia ja vain vähän kuivahtaneen klementiinin. Nälkä huuteli vatsassa vahvempaa muonaa mutta en malttanut tyydyttää mokomaa tarvetta. Nyt piti saada verhot ikkunaan.

Nythän on niin, että tämä uusi kotoni on ylimmässä kerroksessa ja rakennusmiehet ovat olleet reiluja. Tässä on katto korkealla ja niin ovat verhotangotkin. Mamma taas on tavallista maatiais-lappalaismallia, meriviiskaheksan suorana seisten. Porrasjakkara on käytössä, mutta sekin on turvamallia, matala ettei Mamma kovin korkealta putoaisi. Mutta kun pitäisi ylettyä korkealle!
Itse olin nuo edelliset verhotkin ikkunaan saanut eli ei muuta kuin hommiin taas. Porrasjakkara ikkunan eteen kunhan ensin telkkari vedetään siitä tieltä pois. Sitten hylly viereen. Ei taida kestää Mamman elopainoa, en edes kokeile. Jos se hajoaa juuri kun Mamma kurottaa ikkunaa kohti, on ikkuna kohta rikki ja Mamma pokat kaulassa piha-asfaltilla viiden kerroksen pudotuksen jälkeen. Ei kiinnosta se.
Ikkunalautakaan ei taida kestää mutta kyllä kai sentään yhden jalan, että saa tukea.
Ja verhot tuli saaduksi alas, ja Mamma sai hyvän kylkivenytyksen. Ahhh!

Ja sitten tuli se kuningasajatus ylettämispulmaan.
Ylettämispulmia Mammalla on ollut tässä asunnossa ennenkin sillä keittiön kaapistot ovat tosi korkealla. Tiskipöydän pintakin on yli standardien tai ainakin ylärajoissa. Tiskikaappiin yllän juuri ja juuri lautashyllylle, lasiritilälle piti jo varvastaa ja kurotella.
Apuun tuli Hannu, taitava puuseppä Ja hän on sitä Luojan armosta. Pyynnöstä hän tuli mittarullan kanssa, ja parin päivän kuluttua hän tuli kainalossaan kaksi kaunista koroketta. Nyt Mamma on työpöydän luona 7 cm pitempi, astiat yltävät hyllyille eikä Mamman mahakaan kastu tiskatessa, ei ainakaan niin usein kuin ennen.

Nytpä Mamma pisti nämä korokkeet vierekkäin ikkunan alle, porrasjakkaran niiden päälle, ja vot, verhojen laitto sujui kuin tanssi. Tai ainakin paremmin kuin ennen. Venytystä tuli kyllä vieläkin muttei tarvinnut sentään varpaan nokalla seistä ja arvaamalla pistellä nipsuttimia kiinni.

Pätkäpaloista Mamma taiteili vielä keittiön ikkunaan kapean ja lyhemmän verhon, pisti narupallon paikoilleen ja keitti kahvit. Sitä juodessa Mamma ihaili kättensä töitä, pistipä vielä kynttilänkin palamaan. Nyt saa talvi tulla, kesäverhot menee pyykkiin ja sen jälkeen kellariin odottamaan kevättä ja kevään maisemia.