Nyyhkyleffa

Tänään oli televisiolta. Monta tuntia kului sohvan nurkassa, hyvä, että veskiin ehti piipahtaa välillä. Mitään maailmaa mullistavaa sieltä ei suinkaan tullut, mutta miellyttävää, joskin tuttua seurattavaa.
Ensin katsoin syksyllä kiertueella ollen Jari Sillanpään latinokonsertin. Aivan ihana karisma miehellä. Livenä hän on lyömätön esiintyjä, vaikkei lauluääni nyt aivan niitä parhaita ehkä olekaan. Televisiotaltioinnissa oli laulujen tekstit, joten se oli uusi, nautittava ulottuvuus.

Teemalta tuli Cherbourgin sateenvarjot. Ensin kerrottiin ohjelman teosta, jonka jälkeen nähtiin elokuva.

Ei ollut muuten ensimäinen kerta, kun sen katsoin. Ensimäisen kerran näin sen vuonna 1966, Ämmänsaaren työväentalolla. Se teki silloin lähtemättömän vaikutuksen. Elokuva itsessään vaikutti, kokonaan laulettu, erilainen. Mutta siihen liittyy myös tarina:

Edellisenä iltana, lauantaina, olin ollut tapani mukaan työkkärin tansseissa. Siellä minua tanssitteli nuori, hauskan näköinen poika, joka esitteli itsensä Jussiksi. Hän oli ystäväni Sirkun pikkuserkku, tosi mukava. Sen kummemmin ei jatkoista sovittu, mutta laajan sydämeni ansiosta olin hieman ihastuksissa tähän herraan.
Siihen aikaan ihastuin usein, se oli sellaista hakuaikaa.
Sunnuntaina lähdin yksin elokuviin. Aulassa odotellessani tuli tuttu mies, Leo, luokseni kysyen, olenko yksin. Leo oli taas toisten ystävieni, Pirjon ja Ritvan serkku, aikuinen mies jo, johon en (kumma kyllä) ollut ihastunut, hän oli kai ehdottomasti liian vanha minulle. Mutta ystäviä me Leon kanssa olimme, joten uskaltauduin hänen seuraansa. Kun pääsimme paikoillemme, tuli Jussi veljensä kanssa sisään, tuli eteeni istumaan, nyökkäsi tuntemisen merkiksi ja melkein mursi sydämeni. Olin murheen murtama. Mietin, että nyt Jussi ajattelee, että kuljen Leon kanssa.
Elokuvan aikana katselin melkein yhtä hartaasti vaaleaa, kiharaista niskaa edessäni kuin tapahtumia valkokankaalla. Elokuvan juoni sattui tosi kipeästi. Taskussani olleet nenäliinat kastuivat jo alkumetreillä, joten kuivailin kyyneleitäni hiuksiin ja hihaani, kunnes sain Leolta nenäliinan, jonka senkin kastelin saman tien.

Eihän se Jussin ja minun tarina sentään silloin vielä tragediaksi muuttunut. Seuraavana lauantaina menin taas tansseihin ja taas tuli Jussikin sinne. Ja siitä syntyi sen talven romanssi, joka katkesi toukokuun vesisateisiin, minun piti lähteä rippikouluun. Kesän aikana tapahtui niin paljon, joten syksyllä tavatessamme suhde oli haalennut eikä ottanut lämmetäkseen.
Suuri syy oli Jussin ammatinvalinnassa. Hän oli maalaistalon vanhin poika, joka oli varma jo silloin, että hän jatkaa isänsä työtä kotitilallaan. Minä taas en unissanikaan kuvitellut maatalon emännän työlästä titteliä itselleni. Emäntäkouluun en Jussin innostuksesta huolimatta välittänyt lähteä, kyllähän itseni tunsin ja tiesin, ettei lehmät ole minun juttu.

Seuraavan kerran matkasin Cherbourgiin elokuvan siivin kesällä 1987. Sodankylän filmifestareilla oli Demy itse elokuvineen joten sinne suunnistimme tietysti, kohdussani uinuva nuorimmainen ja minä. Paikka sattui pylvään kohdalle, joten istuin teltan rappusella. Filmin ensimäisten pisaroiden lähtiessä liikkeelle lähti minunkin pisarani. Olin jo osannut varautua kyyneleihin, joita sitten riitti, riitti ja riitti. Ystäväni Marja kyseli, voinko huonosti, mutta minä senkun pyyhin silmiäni. Nuoruuden rakkaustarina oli edessäni, yhtä paljastavana, kipeänä, surullisena kuin se oli ollut reilut kaksikymmentä vuotta aiemmin. Tunteet vyöryivät, itkin mennyttä elämääni, hukattua nuoruuttani. Jussi kuului siihen muun ohessa, ei suinkaan ainoana kyyneleitteni aiheena.

Sitten sain kopioitua elokuvan televisiosta, pääsin nostalgisiin tunnelmiin halutessani. Muutama vuosi sitten joulupukki toi DVD:n tästä tarinasta, joten värit eivät ole päässeet haalistumaan.
Enää katson kuvaa harvoin, mutta on hyvä tietää, että se on laatikossa, valmiina tarvetta varten, jos se tulee. Ja sehän tulee, kyynelehtimisen jälkeen on taas helpompi olo, jonkin aikaa.

Mielenkiintoista oli seurata tarinaa elokuvan tekovaiheesta. Demy oli varma hankkeestaan, mutta tuottajaa sille oli vaikeaa saada. Elokuvateatteritkaan eivät olisi halunneet ottaa sitä näytettäväksi, mutta silloin joku lehden omistaja kiristi teattereita, että jos kuvaa ei näytetä ainakin kolmea viikkoa, lehti ei kirjoita sanaakaan enään mistään elokuvasta. No, diili sovittiin, kuva pyöri 7 kuukautta yhtä soittoa, se sai palkintoja ja levisi ympäri maailman.
Myös Ämmänsaaren nuhruiseen työväentaloon, jossa yleisö istui tasalattialla, kolisevissa puutuoleissa, ja katsoi toistensa niskaa.
Elokuvan lisäksi.

Kevät keikkuen tulevi

Vihdoin voi hengähtää helpotuksesta, sillä ilma alkaa lämmetä. Tuuli kyllä puhaltaa edelleen sen verran, ettei hellettä pääse tulemaan, mutta hyvältä silti näyttää.

Jostakin luin kerran mutinani otsikosta, ettei se ole vain sanonta joka mukavasti rimmaa. Siinä on kysymys vakavasta asiasta.
Täällä pohjolassa talvet ovat aina olleet pitkiä ja ankaria. Ihmisten elinolosuhteet ovat olleet vaikeat ja ravinnon puute on ollut tuttu, jokavuotinen vieras. Tokihan ihminen on säilönyt talvivarastoja taitonsa, kykynsä ja ruuan saatavuuden mukaan, mutta pitkän talven aikana varastot hupenivat nopeasti. Säilyvyyskään ei ollut aina taattu joten ihmisten kunto heikkeni talven aikana. Varsinkin vitamiinien puute vaivasi lähes jokaista ja suurin vaillinki tuli C-vitamiinista. Se kun tuhoutuu herkästi ja talvinen saatavuuskin oli niin ja näin.
No, vatsan täytteeksi ihmiset söivät mitä saivat joten kutakuinkin hengissä selvittiin vaikean ajan yli, mutta kunto oli lopputalvesta huono. Sairaudet iskevät huonokuntoiseen ihmiseen, joten keväisin podettiin tauteja ja kun ylösnoustessa päätä pyörrytti, oli heikko olo, horjutti. Siitäpä kansan suussa asia todettiin, että nyt kevät on aika pitkällä, ihmisetkin horjuvat: "kevät keikkuen tulevi".

Kevätväsymyksestä puhuttiin minun lapsuudessa, sama asia. C-vitamiinin puute oli silloinkin vielä hyvin yleinen. Ainakaan Lapin kaupoissa ei ollut hedelmähyllyjä, tokko pahemmin muuallakaan Suomessa. Kotoiset säilykkeetkin olivat varmasti menettäneet suurimman osan C-vitamiinistaan jo jouluun mennessä, joten puute oli todellinen. Lantuissa ja kaalissa vitamiinit säilyvät parhaiten, mutta ainakaan meidän kellarissa ei niitä ollut. Kaalia ei pohjoisen pelloissa pahemmin viljellä, ei kai ehdi lyhyessä kesässä, ja lanttua yleisempää oli ainakin meillä nauris, joka ei kovin pitkälle talvea säily nahistumatta.

Lapsuuteni kevätherkku oli koivun mahla. Muistan, kuinka Talvituvalla, vaaran takana, oli mahlapaikka, jonne pääsin velipoikien kanssa. Yksin ei toki niin kauas olisi voinutkaan mennä. (nyt se vaara on pieni nyppylä, lähes pihaa) . Voi, oli kuin taikuutta saada koivusta juotavaa. En ole sen jälkeen, yli viiteenkymmeneen vuoteen, saanut maistaa sitä herkkua.
Toinen, yhtä tärkeä kevätvitamiinin lähde oli raparperi. Kesäpaikkaan menon suurin jännitys oli aina, jokohan raparperit ovat riittävän suuria syötäväksi. Ensimäiset hontelot varret narskuteltiin noin vain, ilman sokeria tai kypsentämistä, huh. Nyt en varmaan sitä saattaisi tehdä.
Lapsena söimme myös suokukkia. Niitä pieniä vaaleanpunaisia kukkia, jotka ovat ensimäisiä jängän väriläiskiä keväisin. Ei ne kai myrkyllisiä ole, olisin muuten ollut ajat sitten vaineessa. Löytyihän jängiltä karpaloitakin ja ne maistuivat paljon paremmilta kuin lumen alta paljastuneet puolukat, joita niitäkin yritimme joskus syödä. Suolaheinän pikkulehtiä napsimme myös mutta voikukan lehdet, jotka myöhemmin ovat tulleet salaattiaineksina tutuiksi, kiersimme kaukaa. Voikukkaseppeleitä sen sijaan kädet tahmassa askartelimme.

Oikeastaan tuntuu, että elintason nousun myötä on unohtunut paljon tärkeitä asioita. Nykyään kauppojen hyllyt suorastaan pursuavat tuhlailevasti kaikkea mahdollista. Tuntuu, että jokainen kauppias pitää kunnia-asianaan pitää tarjolla kaikkia mahdollisia kasviksia ja hedelmiä, mitä maapallo tarjoaa. On litsejä ja ugleja, chilejä jos jonkinlaisia, kakia, limettiä ja ruukkuyrttejä hyllyittäin. Perunoitakin on kymmeniä sortimentteja sekä jamssit, bataatit ja muut mukulat päälle. Joskus olen miettinyt, mihin kauppias ne kaikki saa menemään, sillä eihän niitä kaikkia kukaan ehdi ostaa ennen pilaantumista. Minä en ainakaan ostele erikoiskasviksia tai hedelmiä, enkä ole monen muunkaan nähnyt niitä ostavan, korkeintaan niitä hypistellään ja mietitään, mihin niitä voisi käyttää. Sen verran olen niitä hankkinut ja maistellut, että tiedän niiden olevan turhaa tavaraa meikäläisen lautasella. Ei maku voi olla mehukas ja aito, kun tavara poimitaan raakana ja kuljetetaan ties mistä.
Ajattelen, että ellei niitä haalittaisi ympäri maailmaa, vaan käytettäisiin enemmän tavallisia lähikasviksia, olisi niiden hinnatkin ehkä halvempia. Ei kauppias omaksi tappiokseen hanki kaatopaikkatavaraa, vaan niiden hinta näkyy kyllä kaupan yleisessä hintatasossa.

Tässä, tällä hetkellä, illan hämärtyessä yön vaalean harmaaseen valoon, joka taas muutaman tunnin päästä loistaa auringonkultaisena, olen taas unohtunut muistelemaan. Ajatuksissani juoksen Koppelon metsissä ja vaaroissa, milloin yksin, milloin Vuokon tai Vaulan kanssa. Sirkka tutustutti minut suokukan saloihin jaHilkalta opin voikukkaseppeleen teon. Etupäässä kuljeskelin kuitenkin yksin, sillä kai minussa on aina asunut pikkuinen erakko. Metsä on ollut turvallinen leikkipaikka ja Sorvenvaaran kivikkoiset rinteet ja sen marjapaikat tunsin tosi hyvin. Kesäpaikan kotisaareen äiti uskalsi päästää minut yksin leikkimäänjo aivan pienenä, sillä siinä ei ollut eksymisen vaaraa. Rannat tosin ovat osin jyrkätkin, mutta niiden vaarallisuus oli opetettu minulle jo pienenä, ettei päähäni ole koskaan pälkähtänyt leikkiä uhkarohkeaa. Silloin vanhemman sana oli laki, eikä sitä tarvinnut laittaa ehdolle.

Hassua, että vaikka olen helposti eksyväistä lajia, en montakaan kertaa ole kuitenkaan joutunut varsinaisesti hukkaan. Pieniä harha-askeleita on tullut otettua ja kerran "pyörähdin" hillajänkällä, mutta kovin kauas en ole kyllä yksin metsään lähtenytkään.

Keväästä kaipaan kuitenkin kaikkein eniten jäiden lähtöä. Se oli takuuvarma kesän merkki, jäiden lähtö. Koulumme oli jokirannassa, ja kun kuului huuto, että jäät liikkuvat, loppui tunti siihen paikkaan ja kaikki, opettajia myöten, riensimme lipputangon juurelle katsomaan näytelmää. Kylän talot oli sijoittuneet joen molemmille rannoille ja jäiden pihapiiriin tulo oli lähes joka talossa jokakeväinen tapaus. Joki on kylän kohdalla aika matala, joten patoja syntyi moneen paikkaan ja silloin veden nousu oli hyvinkin nopeaa. Jäitten mukana huilasi milloin laitureita, milloin huusseja, latoja ja vaikka mitä irtainta. Pojat tunsivat valtavaa vetoa rantaa ja jäälohkareita kohtaan ja useammat housut taisi kastua joka kevät.

Vuonna 1966 keväällä tuli jäitten lähdöstä suuri tapahtuma, sillä silloin vesi nousi tavallistakin korkeammalle. Koppelon kylän rantatalot evakuoitiin koululle, ja minä, kakara, jouduin myös töihin. Teimme voileipiä, ruokaa, kahvia pannukaupalla. Asuntolaan majoitettiin puolet kylän väestä. Maantie katkesi monesta kohdasta, Lammasniemen pitkä suorakin oli kuin valtameri. Sotilaat pamauttelivat jääpatoja yökaudet mutta ei silloin kai kukaan nukkunutkaan. Hassua oli, että vaikka vettä oli niin että maailma tuntui hukkuvan, koulun vesiklosetit eivät toimineet ja johdostakin tuli juomakelvotonta vettä, joten miehet hakivat tonkilla veden Peukalojärvestä.
Oli ne aikoja, ne.

Viimeisen jäidenlähdön koin alle 10 vuotta sitten, ennenkuin Kitisen lähivoimalat valmistuivat. Jeesiöjoesta jäät lähtivät sen kummemmin jylisemättä, mutta vesi nousi kuitenkin meidän aitaan saakka. Toiset jo nukkuivat, kun astelin rantaan ja huomasin, että jään "häntä" se viimeinen pää, oli lähestymässä. Seurasin sen ison jäälautan lipumista hiljaa ohitseni. Siinä oli nuotionpohja, kai jonkun pilkkimiehen tai jonkun makkaranpaistoporukan, mietiskelin.

Muistelin siinä itsekseni näitä lapsuuteni jäidenlähtöjä, kun huomasin rantapajukossa liikettä. Olin liikkumatta, hiljaa, ja pian pensaasta nousi tumma pää ja kuului tuhinaa ja massutusta. Taisi olla vastarannan piisami, joka sekin nautti vapaasta vedestä. Seurasin tämän naapurin puuhakasta touhuamista, kunnes hieman horjahdin ja samassa tämä kaveri sukelsi ja hetken kuluttua se heilutteli jo pajukkoa kauempana.

Tänä keväänä Kemijoen jäät sulivat paikoilleen, ainakin tässä kaupungin kohdalla, mutta joka tapauksessa, nyt joki on vapaa ja kesä voi tulla! Västäräkin näin jo ennen Vappua ja siihen on jo pari viikkoa aikaa.

Äitienpäivän aattona

Jos äitini eläisi, hän olisi täyttänyt pari vuotta sitten 100 vuotta. Niin vanhaksi hän ei saanut elää, ei olisi kyllä tahtonutkan. Äiti oli niitä ihmisiä, jotka tunnustivat ajan rajallisuuden tosiasiaksi ja kun hänen aikansa oli täynnä, hän lähti kiitollisena, valmiina kohtaamaan sen, minkä me kaikki ennemmin tai myöhemmin joudumme tekemään.

Äiti oli aivan ihana ihminen. Oma äiti on lapsilleen se rakkain ja tärkein, niin myös minulle.
Uskon, että aikanaan, kun ilmoittelin tulostani, ei äiti ehkä ollut viestistäni aivan iloinen. Hän oli silloin 43 vuotias, suuren katraan huoltaja. Hänen elämänsä oli huolten ja puutteen täyttämää, tokko uusi vauva enää hirveästi innosti. En tiedä sitä, luulen vain.
Itse arvelen, että isä ainakin innostui, kun kuuli saaneensa poikajoukon jälkeen toisenkin tyttären. Lapsena huomasin olevani "lellivauva", vanhempieni ja koko sisarusparven paapoessa minua. 3 vuotta vanhempi Jaakko yritti kyllä saada minua maanpinnalle, mutta tosiasiassa taisin olla raivostuttava ipana. Ainakin muistini haroo lapsuudesta joitakin kuvia minusta tinttaroimassa ja kiukuttelemassa milloin mistäkin. Mutta muistan nyös sen hellyyden, jota koin vanhemmiltani ja sisaruksiltani.

Tällä kertaa en muistele kuitenkaan lapsuuttani enkä äitini elämää, vaan kerron yhdestä viikosta vajaa 20 vuotta sitten.

Olin silloin Ylitorniolla opiskelemassa vanhustyöta ja vammaisten lasten erityisavustusta. Pidin sapattivuotta, olihan neljänkympin kriittinen vaihe juuri menoillaan ja se vaati hieman aivojen pöyhimistä. Nautin opiskelusta, olin onnellinen, ettei vuoteen tarvinnut häärätä keittiössä.

Elettiin kevättalvea. Hiihtoloma oli juuri alkanut. Lauantaiaamuna soi puhelin, ja Pirjo kertoi, että mummo on viety sairaalaan. Ilmeisesti sisäinen verenvuoto, tilanne vaikuttaa vakavalta. Sen pitemmittä puheitta keräsimme hieman tavaroita autoon ja lähdimme ajamaan Ivaloa kohti. Matkalla puhuimme tilanteesta. Jokin kumma vaisto sanoi, että nyt taitaa olla äidin vuoro lähteä pitkälle matkalle tuntemattomaan.
Edellisellä viikolla opistolla oli parin päivän aikana ollut aiheena kuolema ja sen kohtaaminen. Luennoitsijana oli jostain saattokodista johtaja, toiselta ammatiltaan pappi. Siinä autossa istuessani tajusin selvästi, että niillä luennoilla oli tarkoituksena vahvistaa minua kohtaamaan tulevaa.

Oli jo myöhäinen ilta, kun saavuimme Ivaloon. Menimme suoraan sairaalaan, ja siellä oli äiti. Hän makasi tarkkailuhuoneessa, ja kun saavuimme vuoteen viereen, hän avasi silmänsä, hymyili kauniisti ja kysyi, miksi me sinne tulemme niin myöhään. Hän kertoi, että kipuja on mutta ei niin paljoa ja hänen on mukava siinä maata. Hoitaja ehdotti, että voisin jäädä sairaalaan äitini seuraksi kun äiti siirrettäisiin osastolle.
Lähetin perheen Koppeloon yöksi ja valmistauduin valvomaan äitini luona. Pelotti, mitä ihmettä tekisin, jos äiti kuolisi ensi yönä, mutta reippaana tyttönä en sitä pelkoani näyttänyt.

Ivalon sairaalan henkilökunta oli tehnyt sairaalan yhdestä huoneesta saattohuoneen. He olivat pitäneet arpajaisia ja muuta kerätäkseen rahaa, joilla olivat hankkineet somisteet huoneeseen. Talkoilla he olivat ommelleet ihanat ikkunaverhot, seinillä oli tauluja ja ryijy, lattialla mattoja. Värit olivat himmeää keltaista, sinistä, vihreää. Siellä oli myös viherkasveja. Aivan uskomattoman kaunis sairaalahuone, jossa oli myös ylimääräinen vuode vierailijaa varten. Rauha palasi mieleeni, täällä meidän olisi hyvä olla äidin kanssa.

Lääkityksen vuoksi äidillä ei ollut kovia kipuja. Juttelimme niitä näitä, luin pieniä tarinoita jostakin kirjasta, jota en enää muista, mikä se oli. Laulelin hiljaa virsiä ja lauluja, joita äidillä itsellään oli tapana laulella työtä tehdessään. Äiti itsekin hyräili mukana. Välillä hän torkahti, välillä tulivat pahat kivut, jolloin hän vaikersi ja joita yritin lievittää hieromalla hänen vatsaansa. Sai hän lääkitystäkin, mutta kaikkia kipuja ne eivät vieneet.

Aamulla tuli sisaruksiani sairaalaan, etsimme lääkärin ja kyselimme, mitä tässä on tehtävissä. Äidistä otettiin kokeita ja Rovaniemeltä oli tilattu verisoluja, eipä lääkäri osannut paljoa luvata. Tiputukseen he halusivat äidin laittaa, vaikka tämä itse oli sitä ehdottomasti vastaan.
Päätin lähteä käymään Ylitorniolla hakemassa tavaroitani ja tulla sitten takaisin. Sisareni oli tullut, samoin veljeni leski tyttärineen. Veljentyttö Pirjo aikoi myös olla äidin luona, joten ehdin hyvin hakemaan tarvikkeita vaikka kuinka pitkää oleskelua varten. Sitten minulla olisi mahdollisuus olla äidin luona niin kauan kuin tarve vaatii. Lääkäri arveli, että tiputuksen ansiosta äiti voisi elää hyvinkin useamman viikon.

Kun pääsin kotiin, soi melkein heti puhelin ja Pirjo ilmoitti, että äiti halusi pois tipasta, mitä nyt tehdään. Päätimme, että äiti tietää, mitä hän tahtoo ja hänen sanansa on laki. Lähdin saman tien takaisin tietäen, että kun palaan takaisin, äitiä ei enää olisi. Olisin orpo.

Seuraavat päivät ovat mielessäni unenomaisena aikana. Sisareni, Pirjo ja minä asuimme äidin luona. Joku oli tuonut lattialle patjan, joten sovimme kaikki lepäämään. Huoneessa oli myös lepotuoli, jonka omin itselleni, sillä halusin valvoa nimenomaan yöt äidin kanssa.

Liikuttavaa oli nähdä, kuinka sisrusteni lapset kävivät mummonsa luona. Huoneessa saattoi istua kymmenkunta serkusta hiljaisina, kyyneleet silmissään. Mummo oli heille kaikille rakas, tärkeä ihminen. Äitini oli myös hyvillään nähdessään heidät ja jokaiselle hän sanoi jotakin henkilökohtaista, pientä, arkista asiaa.
Pappi kävi antamassa meille ehtoollisen, me lauloimme paljon vanhasta virsikirjasta äidin laulaessa mukana. Muistelimme mukavia sattumuksia ja rupattelimme niitä näitä.
Suuren osan ajasta äiti nukkui. Väliin kivut olivat hyvin tuskaiset ja lääkitys sai aikaan hengityskatkoksia. Kostutimme pumpulitupolla äidin suuta, rasvasimme huulia ja kääntelimme häntä kyljeltä toiselle. Lampaantaljan pala oli polvien välissä ja tyynyjä kainaloissa, silti alkoi jo tulla lautumia. Kuume tuntui korkealta. Tiesimme, että äiti kuivuu pikkuhiljaa.

Sisareni oli jäänyt muutamaa vuotta aiemmin leskeksi. Hän ei ehtinyt miehensä kuolinvuoteen ääreen, tämän lähtö oli tullut niin yhtäkkiä. Nyt sisareni sai tehdä kesken jäänyttä surutyötään, olla mukana saattelemassa äitiään sinne, minne Pertti oli jo mennyt.
Paljon muitakin oli siellä äitiä odottamassa. Isäni kuoli vuonna -68, 60 vuotiaana. Jouni-veljeni joutui jättämään elämänsä, ensimäisen vakituisen virkansa, neljä lastaan, joista nuorin syntyi pari päivää isänsä kuoleman jälkeen, jo, ennenkuin oli täyttänyt 30 ikävuottaan. Jorma-veli lähti pari vuottaJounin jälkeen, vuonna-75. Ilmeisesti äitini näki heidät, koska hän välillä suuttui meille ja tivasi, miksi emme anna hänen mennä omaisiensa luokse. Yritimme ensin sanoa, että tässähän me olemme, mutta tajusimme sitten, että nyt hänen omaisensa ovat siellä, minne hän jo näkee, mutta me emme.

Viimeiset päivät äiti nukkui, mekin rauhoituimme. Lauloimme hiljaa, olimme, odotimme. Nuoret kävivät joka päivä, itse yritin levätä jossakin, että jaksaisin yön hiljaiset tunnit. Köllöttelin sairaalan kirjaston penkillä, lääkärien päivystyshuoneessa, liinavaatekomerossakin. Ulkona oli kevät, lumet sulivat vauhdilla, mutta sitä ei meistä kukaan tajunnut. Aika oli menettänyt merkityksensä, elimme vain sen yhden huoneen ympärillä. Kaikilla oli suru sydämessä, me olimme menettämässä sen ihmisen, joka oli kaikille hyvin tärkeä, korvaamaton.

Tuli arki, maanantai. Sairaala aloitti toimintaansa. Johtava hoitaja tuli kierrolle, määräsi äidinkin suihkuun! Sain suustani jotain ähkäisyä, sanoi kai joku muukin jotakin, koska suihkusta sentään luovuttiin, vaikka sairaalassa näköjään kaikki toimivat kuin robotit, kellon ja aikataulun mukaan. Äiti itse ei siihen reagoinut, hän oli jo pitkällä siellä, mistä ei tulla sanomaan, ettei kuolevia kai kuitenkaan suihkuun tarvitse kuskata. Sentään pyyhimme äitiä kosteilla pyyhkeillä, sitähän olimme tehneet joka päivä.

Aamupäivällä lauloimme taas, tällä keraa pääsiäisvirttä:"Ah, saavu Jeesus seurahamme". Laulun ollessa lopuillaan äiti hengähti hieman syvempään, raotti hieman silmäänsä ja tajusimme, että nyt äiti pääsi sinne, missä taudit eivät runtele vatsaa eikä muutakaan. Missä soi kaunis kannel, missä tiet ovat puhdasta kultaa, missä aina soi kiitoslaulut Jeesukselle ja Jumalalle.

Vielä meillä oli sisareni kanssa käynti vanhainkodilla, jossa olivat jo osanneet valmistautua huoneen vapautumiseen. Äidin tavarat oli pakattu ja luetteloitu, huone siivottu, joten me keräsimme äidin laatikot mukaan ja lähdimme Koppeloon suunnittelemaan hautajaisia.

Äiti oli kuollessaan kuukauden yli 85 vuotias. Jo silloin, syntymäpäiväseuroissa, katsoin, kuinka hän oli mennyt hiljaiseksi, poissaolevaksi. Jonkin sortin muistihäiriötauti oli runnonut hänen ennen niin terävää muistiaan, mutta aina välillä hän hahmotti tilanteet aivan täysin oikein. Silti tuntui pahalta huomata, ettei hän aina tuntenut minuakaan, vaan luuli omaksi sisarekseen, mutta ei ollut silti varma, kuka heistä oikein olin.

Äiti oli valmis lähtemään. Hän oli tehnyt työnsä, kasvattanut lapsensa ja lapsenlapsiaankin kaitsenut avuksi asti. Hän oli elänyt elämänsä toisia auttaen, aina toiset huomioiden. Koskaan hän ei korostanut itseään ja omaa tekemistään. Hän antoi meille, jälkeläisilleen, mallin nöyryydestä, toisien ihmisten auttamisesta ja pyytteettömyydestä. Hän näytti teoillaan, mitä on aito välittäminen. Olemmeko sitten omineet häneltä kaiken tämän? No, ehkä ainakin osittain.
Jos jostakin ihmisestä voi sanoa, että tämä on hyvä ihminen, äiti kuuluu siihen joukkoon aivan varmasti. Hän ei sanonut kenestäkään ihmisestä pahaa, ei arvostellut, ei loukannut. Pahinta, mitä hän jostakusta koskaan sanoi, oli: "itsekukin taaplaa tyylillään".

On kulunutlähes parikymmentä vuotta äidin kuolemasta. Miksihän edelleenkin on vaikeaa käyttää kuolema-sanaa. Siinä on kalman kaiku, se sana tuntuu olevan niin lopullinen, ehdoton, julma. Silti se ei sittenkään kuulosta enää niin pahalta. Äiti näytti meille, että kuolema on ystävä, joka noutaa väsyneen lepäämään. En osaa enää myöskään pelätä kuolemaa. Kysymys, mitä sitten tapahtuu, on avoin. Ei meidän kait kuulukaan tietää sitä, mutta jos elää elämänsä niin hyvin kuin osaa, ei kuoleminen liene sen kamalampaa. Elämä loppuu kuolemaan, vaihtuuko uuteen ja parempaan?

Edelleenkin on vaikeaa ymmärtää, miksi lapsen tai nuoren tai kesken parhaan elämäänsä elävän pitää kuolla. Miksi Jouni joutui jättämään kaiken liian varhain? Jormakin oli alle 40, liian aikaisin hänkin.
Ne kysymykset ovat salaisuuksia, elämän lakiin kuuluvia, joita ei vajavalla ajatuskapasiteetilla varustettu ihminen ymmärrä.
Mutta jos jälleennäkemistä koskaan ja missään on, olen varma, että ehkäpä tapaan paljon rakkaita ihmisiä, toisessa todellisuudessa, joskus, kukaties.

Joka kevät, toukokuun toisen sunnuntain tienoilla, tulee mieleen äiti. Minun äitini, meidän äiti, mummo, mummi, isomummo, vanhamummo,
Rakas!

VAPPUJA

Tänään, Vapun päivänä, rauhoituin muistelemaan menneitä vappuja. Onhan noita ehtinyt olla vaikka vähemmän niitä on tullut juhlittua. Mikään aatteen värittämä ihminen en ole, joten sen sortin vaput ovat jääneet vähemmälle seuraamiselle.

Ihan varhaisemmassa lapsuudessa en muista vapun olleen mitään erikoista. Lähinnä se oli ihmisen nimenä tuttu, äidillä oli ollut Vappu-täti, jota hän usein muisteli. Serkkuni sai hänen muistokseen toisen nimen Valpuri, joten se oli siinä eikä sitä juhlittu.

Kymmenen vuoden korvissa tajusin sen olevan jotain hauskaa. Talven vielä hallitessa maailmaa alkoivat ensimäiset innokkaat supinat. Ystäväni Kerttu, joka asui koululla, valisti minua, että vappuisin on suuret juhlat, mutta sinne ei saa lapset mennä. Hän menee kumminkin, sillä hänen isänsä oli koulun talkkari ja heidän perheensä koti on koulurakennuksessa, hänpä kurkkii oven raosta. Kerttu kertoi hienoista hatuista ja upeista näytelmistä, mitä sieltä näkyi. Kaikki aikuiset ovat niin hienoina ja siellä laulettiin paljon ja piirileikkejäkin mentiin. Ne aikuiset, minun tuntemat naapurit, miehetkin. Ja ihan piirileikkejä!

Samaan aikaan ymmärsin, että oli myös toisenlainen vappu, jolloin marssittiin. Se oli tärkeää, valisti minua taas naapurin tytöt. Marssimaan mentiin Ivaloon, siellä kannettiin isoja lippuja ja sillä tavalla saatiin aikaan hyviä asioita.

Siis vappuhan oli ihmeellinen juhla.
Se vappu tuli ja meni, simaa kai äiti laittoi ja oli ehkä munkkejakin. Juhlista en nähnyt enkä kuullut mitään, enhän asunut koululla ja Ivaloon oli pitkä matka, 10 km. Siellä marssi kuka marssi, itse juoksin talven alta paljastuneella "suvimaalla" ja kiipeilin vaaroilla. Niitähän kotikylässäni riitti.

Vartuttuani tajusin vapun tärkeyden juuri meidän kylälle.
Kylässä oli Opettaja, tullut sinne jo parikymppisenä vasta valmistuneena neitosena ja oli minun kouluaikanani jo harmaahapsinen mumma. Kuuluin tämän Opettajan viimeiseen viljelyssarkaan, hän jäi eläkkeelle 1960. Hän, Opettaja, oli lanseerannut koulun päättäneet oppilaat perustamaan kerhon, joka kokoontuisi ainakin joulun aikaan ja vappuna. Kerho toimi vireästi ja innokkaiden opettajien johdolla he valmistivat suuritöisiä näytelmiä joita kiersivät esittämässä pitäjälläkin.
Opettaja tunsi oppilaansa ja löysi heistä parhaat puolet esiin, joten esitykset olivat kuulemma olleet hyvinkin vertailun kestäviä vaikka minkä kiertävän ammatti-esityksen kanssa.

Ehdin minäkin olla muutaman KEOS-juhlan mukana, ennenkun seura lopetti toimintansa.

Juhlia suunnittelemassa oli työryhmä, joka valitsi näytelmän sekä muut ohjelmat. Tarjottava oli aina sama, sima ja munkit. Joulun juhlassa syötiin "griisgryynpuuroa", kuten Satakunnasta kotoisin oleva Opettaja sanoi.
Mutta juhlat vaativat paljon muuta työtä: koristeet ja hatut ja ennekaikkea näytelmä.
Hatut olivat tärkeitä. Niiden laatimiseen ja toteuttamiseen saatiin kulumaan useampi ilta. Tuloksena oli upeita kukkahattuja, liehukehattuja, kiinalaishattuja, baskereita, lippalakkeja...mielikuvitus ja joukossa työskentely sai hurjia tuloksia. Hatut tehtiin pahvista, silkki-ja kreppipaperista, karamellipapereista, lehtileikkeistä, napeista, vanhoista helmistä ym. ja ne myytiin juhlien alkajaisiksi, kuin pääsylipuiksi.

Kaikilla oli jotain päässään, kiinni kuminauhoilla, lettinauhoilla, pinneillä ja ties millä. Naamioitakin oli, koristeltuna saatavissa olevin aineksin. Rahaa ei tarvikkeisiin juurikaan käytetty, vaan jokainen keräsi pitkin talvea kiiltäviä ja kauniita tarvikkeita kotikätköihin, jotka sitten työstettiin vappurekvisiittaan.

Sali koristeltiin kukkasin, valmistettu paperista tietysti. Joku oli joskus maalannut upeita lavasteita isoille pahveille ja oli koivujakin kannettu veteen lehtimään, joten juhlasali oli aina näkemisen arvoinen.

Aluksi laulettiin jotain keväistä, oli pieniä, hauskoja puheita, laulua yhdessä ja erikseen, pikku esityksiä, joita nykyään kutsutaan sketseiksi, runoja ja muuta. Väliajan koittaessa arvottiin parit ja hienosti käsikynkässä mentiin maistelemaan vappuherkkuja.
Näytelmä esitettiin herkkuhetken jälkeen innokkaalle yleisölle ja sitten pistettiin porukalla penkit kasaan ja alkoi illan odotettu hetki, piirileikit.

Tanssimista kylän harras uskovien joukko piti syntinä, mutta Opettajan ansiosta piirileikit eivät yltäneet syntiin asti, vaan niitä sai leikkiä vapaasti. Sukuni on tunnetusti kovaääistä laulajasakkia ja niinpä koulun salissa kaikuivat "Saaristolasipolskat", "Matalan torpan ballaadit", "Tammerkosken sillat" ja muut. Oli riemukasta katsella, kuinka arkisin niin totiset emännät ja isännät menivät käsikynkässä ja pyörähtelivät taidokkaasti. Heillä oli siihen jo monivuotinen rutiini, sillä vappujuhlia oli ilmeisesti vietetty vuosikymmenet, ehkä niin kauan kuin Opettaja oli kylään tullut, en tiedä varmasti.

Opettajalla oli niin suuri auktoriteetti kylässä, että viinaksia ei juhlissa kukaan mielikuvituksessakaan viljellyt. Opettaja puuttui kyllä epäkohtiin eikä jättänyt huomauttamatta, jos huomasi jotakin epämääräistä jonkun askelluksessa. Olipa hän nuhdellut jotakin liian punaisesta kravatistakin, joka sinänsä oli tietysti jo liiallisuutta, mutta se Opettaja nyt oli sellainen.

Vappujuhlien perinne katkesi vähitellen, kun Opettaja väistyi. Niin kauan, kun hän eläkemökissään asusti, juhlia järjestettiin. Itsekin muistan olleeni pari kertaan pyörittelemässä munkkeja ja touhuamassa muutenkin mukana. Piirileikkejä rakastin ja jos joskus saisin vielä kerran tanssia lempileikkini Saaristolaispolkan, olisin onnesta ymmyrkäsenä.

Juhlien loppumisen toinen syy oli tuo kavala käärme, politiikka, joka nosti 60-luvulla päätään. Kotikyläni tunnettiin jo vanhastaan vasemmistolaisena kolkkana, mutta siitä huolimatta asukkaat touhusivat yhdessä innolla koulun vappujuhlien mukana. Nyt kylään muutti muualta ihmisiä, jotka eivät moista ymmärtäneet ja saivat joukkonsa hyvinkin äkkiä ruotuun. Omat veljeni ovat siitä hyviä esimerkkejä. Aikoinaan he olivat vappujuhlien kantavia voimia, mutta viimein hekin leimasivat koulun juhlat "porvarien hapatukseksi".
Kylään alettiin rakentaa talkoilla työväentaloa, itsekin joskus mukana häärien, enää ei välitetty kylän yhtenäisyydestä, selvä kahtiajako oli tullut.

Itse muutin niihin aikoihin kylästä pois, joten en kokenut jääväni mistään paitsi. Kai ne KEOS-juhlat olivat muutenkin Opettajan juhlat, hänen suunnittelemansa ja hänen ehdoillaan toteutettu.
Vappujuhlat lopetettiin aina "Vanha merimies muistelee"-lauluun, Opettajan toivomuksesta. Opettaja istui kyyneleet silmissä kuunnellen sitä ja vieläkin, 40 vuoden jälkeen, en voi laulaa tai kuunnella tätä laulua muistamatta Opettajaa. Usein tulee kyynel omaankin silmääni. Se laulu kuuluu erottamattomasti nuoruuteeni.

Aikuisena, perheellisenä, en ole luonut perheelleni omia vapputraditioita. Sima ja munkit, ilmapallot ja serpentiinit, siinäpä sitä vappua sen kun ihminen tarvitsee. Vappujuhlia emme ole harrastaneet, emme marssia, emme vappulounaita. Vappu on Työn Päivä, sanoin kerran pestessäni ikkunoita.

Tänä vappuna kävin aamutuimaan Lordi-aukiolla kuuntelemassa mieskuoron kevätlauluja ja VPK:n puhaltamaa kevätmusiikkia. Aurinko paistoi ja lämmitti selkää mutta ilma oli vielä kylmää yöpakkasen jäljiltä. Istuin rekituolissa ja nautin keväästä. Niin, ja palelin.
Siinä tämän vuoden vappuriehani, alkoikohan siitä uusi perinne.