MAMMA LAPSUUSMAILLA

 Kesäpaikassa kolmisen viikkoa. Wau! Koko aikana kävin pari kertaa Ivalossa, ihan pikipäin. Muutaman päivän vietin myös entisen kotikyläni Koppelon kylätalolla.
Mutta aletaampa alusta...

Jo talvella päätin, että tämän kesän juttu on Inarin seutu ja kun alkukesän päivänä postinkantaja toi kutsun veljeni pojan häihin, olin asiasta varma. Sinne, syntymäkodin rannoille, haluan vielä kerran päästä nauttimaan tunnelmista, kesäpäivistä, muistelemaan, pysähtymään.








Ensimäinen enkeli pohjoisen matkallani oli ystäväni Vaula, joka soitti ja tarjosi kyytiä Koppeloon. Tottahan se kelpasi ja innoissani matkasin bussilla Heinolasta Ouluun, jossa Vaula oli vastassa. Yön vietin hänen kauniissa kodissaan Iissä ja aamulla pakkasimme auton takapenkin tavaroilla, takakontttiin ahdoimme maailman mukavimman kultainen noutaja-Eetun ja auto pullollaan lähdimme huristamaan pohjoista kohden. Nelostie oli kesäiseen tapaansa tukkoinen ja ohitustilanteet pelottavia joten käännyimme Simosta Ranuan tielle ja tulimme aikanaan Rovaniemelle  Pöykkölän ja Ounasvaaran kautta.

Ensimäinen pysähdys oli Vaulan veljen perheen luona. Siinä naapurissa asuu veljeni tyttö Paula perheineen ja käväsin moikkaamassa heitäkin. Tosi ihanaa nähdä heitä, pitkästä, pitkästä aikaa. Todellakin, olisi aika alkaa tutustella nopeasti aikuistuvaan uuteen sukupolveen etteivät jää aivan vieraaksi. Ja isänsä sukuakin heidän olisi tietysti hyvä tuntea, vaikkemme me aina niin viksua väkeä olekaan. Mutta silti, juuret ovat ihmiselle tärkeitä.

Poroja väistellen jatkoimme matkaa pohjoiseen ja illalla hyvissä ajoin saavuimme Koppeloon. Vaulan äiti Elmi tarjosi vieraanvaraisesti vuoteen tälle satunnaiselle matkalaiselle eikä se ollut suinkaan ensimäinen kerta. Tuntuu, että olisin aina tervetullut siihen taloon ja totta on, että lapsena taisin viipyä siellä joskus aivan vaivoiksi asti. Ikinä sieltä ei kukaan häädellyt pois, siitä lämmin ja nöyrä kiitos Elmille ja muillekin.

Taivas, miten hyvin nukuin siellä. Taisin vetää ennätyksen, heräsin lähempänä puolta päivää, siis lomalainen olo. Vaulan johdolla kävimme ottamassa ensi tuntuman hillajänkään eli tien toiselta puolelta, äidin vanhasta hätävarapaikasta, haimme mukilliset isoja, komeita marjoja, jotka juhlallisesti pakkasimme minigrippiin ja pakastimeen.

Aikanaan pääsin vihdoin Kesäpaikkaan. Sopeutuminen vei aikansa, piti katsastaa rannat, manata "ryssänpäät", kiertää saari (ja kompastella taas) ja ihmetellä, miten lapsuusajan kivet ja puut senkun vain kutistuvat. Maisema, se sama Mahlatin siluetti, Heinäsaari ja rakas Pikkusaari vain pysyvät ennallaan ja ottavat vieraantuneen ja matkoilla rähjääntyneen reissaajan hellästi ja hyväksyen vastaan. Ja niinpä pian tunsin taas olevani osa sitä kaikkea, aluksi vähän vielä vierastellen, mutta hiljalleen muuttuen taas Nuoran Ailaksi, joka oli saapunut vuosien tauon jälkeen kotiin. Ei jäädäkseen, sen tunsin, mutta käymään ja etsimään jotakin, joka on maailman rajussa myrskyssä hajonnut palasiksi ja haihtunut jonnekin...löytäisinkö siitä edes jotakin tällä matkalla?

Kesäpaikassa oli vilskettä, niinkuin siellä aina kesäisin jo ammoisista ajoista asti on ollut. Oli Jussi ja Suvi Jannensa ja Jannen ystävän Villen kanssa. Oli vakituiset heinäkuun kävijät Pirjo ja Kari. Myös Juho ja Helvi olivat tietysti ja pirtsakka Sarri-koira hääräsi kaikkien kaverina. Jossakin vaiheessa tulivat Jaakko ja Pirjo Killiltä haistelemaan raikkaita pohjoisen tuulia ja sisko-Annikki saateltiin Leppävirralta aina Pitkän lahden pohjukkaan asti, josta Jaska haki hänet veneellä Kesäpaikkaan.

Emme tietenkään olleet kaiken aikaa tällä sakilla vaan osa tuli ja osa lähti. Osa viipyi pitempään, joku viipyi yön yli, joku vain pistäytyi tervehtimässä. Ja yksi hauska tilapäinen kävijä oli Helvin veli Eino Ruotsinmaalta, joka murjasi kauden hauskimmat naurut.

Kun Marilyn Monroe veteli sikeitä.

Kesäpaikan pirttiin saadaan tarvittaessa yösija vaikka parillekymmenelle hengelle, mutta silloin osa joutuu lattiakantaan. Joskus taas vuoteitten järjestely luontuu ilman sen kummempia miettimisiä. Kesäaikaan myös telttamajoitus on varteenkäypä vaihtoehto ja lämpiminä öinä jopa hyvin suosittu sellainen. Einon tullessa yökylään raati päätti että kyllä tätsy ja eno sopivat samaan pirttiin nukkumaan, saavatpa kumpikin vielä oman sängynkin, eri puolilta pirttiä jopa. Mikäpä se siinä, tuttujahan sitä ollaan ja yö sujui sen kummempia ihmettelemättä. Aamulla Eino kertoi sitten, kuinka hän oli katsonut pirtin toisella ritsillä nukkuvan "kaunottaren" siluettia. Kädellään hän teki uljaan kaaren ja sanoi, että "siinä se Marilyn Monroe vetelee sikeitä" . Hah haa...että ihan Marilyn....:)

Toinen ihana yllätyskävijä oli NiilesAntti. Hän kuului lapsuuteeni olennaisena osana, hän oli osa enoni perhettä, oli velipoikieni ystävä ja piipahti meillä tämän tästä. Tykkäsin hänestä hurjan paljon, aivan kuin veljistänikin. Antti oli (ja on) erittäin huumorintajuinen ja tilannekomiikan ystävä, joskus jopa kuoliaaksinaurattaja jonka seurassa ei tullut koskaan ikävä.

Mutta niin vaan maailma erotti meidät (niikuin niin monista muistakin) ja tänäkin kesänä puhuin, että olisi tosi mukavaa tavata NiilesAnttikin vielä joskus. No, yhtenä päivänä meloi kanoottimies rantaan ja vilkaisin, että eipä näytä tutulta, mikä lie turisti joka on eksynyt tai jotain...ja jatkoin hommiani kalakeiton kanssa. Kohta mies saapuu pihaan ja voi hyvänen aika, NiilesAntti, ilmielävänä. Voi sitä riemua!!!! Olipa mies muuttunut eikä ollenkaan pahaan suuntaan. Oli niin sporttinen ja terveen oloinen, paljon ikäistään nuoremman. Hän kertoikin jättäneensä viinojen kanssa läträämiset, tulleensa uskoon ja alkaneensa kuntoilla harrastaen  maratooneja ja muuta tervettä ja reipasta. Siis, aivan ihana tapaaminen, jätti hyvän mielen pitkäksi aikaa, vieläkin tuntuu.

Päivät Kesäpaikassa kuluivat nopeaan. . Pirjo hoiteli vesisankoasiat ja saunan lämmitykset, Annikki pesi potut ja tiskasi ja mie kokkailin silloin kun viitsin. Saunaa lämmitimme usein ja pulahdimme uimaan järveen, vaikka Jaakonpäivä oli jo kaukana takanapäin. Pyykkäsimme ja vaatteista tuli järvivedessä pestynä ja tuulessa kuivattuna ihanan pehmeitä eikä kaivanneet huuhteluaineita.  Juho-veli tervasi Tervapöpö-veneen ja me Helvin kanssa istuimme saunan takana auringossa ja nautimme lämmöstä.
 Veli-Jaakko uistatteli ja hoiti verkkohommia. Minä kelpasin joskus jopa soutajaksi vaikka vene oli vaikea käsiteltävä, pyörähti aina, kun silmä vähänkin vältti, poikittain, joten se on vaikeasti hallittava paatti. Jouko-veli vaimoineen kävi myös ja verkosteli Jaskan kanssa.

Järvi antoi kalaa niin paljon kuin jaksoimme syödä. Me keitimme, me paistoimme ja halstaroimme. Pari kertaa savustimme ihanaa katajakalaa joka vei kielen mennessään. Suolakalaa oli jatkuvasti pöydässä ja makkarat olisivat juosseet itsekseen kellarista, ellemme olisi järjestäneet makkaransyöntitalkoita, jolloin grillasimme ja pistelimme poskemme päiväysvanhat makkarat. Onneksi Aila ja Eetu tulivat syöntiavuksi.

Laulun mukaan Inarin järvi on hyljätty, halpa, arvoton...Laulun tekijä ei selvästikään ole elänyt tätä päivää. Yhtenä päivänä soi puhelin (puhelimen kuuluminen on siellä oman tarinan arvoinen tapaus) ja tuli tieto, että nyt yritetään rikkoa moottorikelkalla vedenpäälläajon maailmanennätystä....olkaa valmiina, se ajetaan Nuoraa pitkin. Mehän kameroitten kanssa rannalle ja veikkaamaan että viimeistään Kivisalmessa töppää...vaan eikö mitä. Siinä se päristeli vesijetin kanssa ohi ja huoltoveneet viivana perässä. Takaisintulo menikin Mahlatin toista rantaa joten paluusta ei nähty kuin vilaus salmissa. Ennätyshän siinä syntyi, 180.1 km. Onnittelut vaan Antti-pojalle. Toivottavasti tästä ei tule jokavuotinen massatapahtuma (pahaa pelkään että kohta järvi on kirjavanaan yrittäjiä ja järven pohjassa on pian kelkkoja bensatankkeineen joita ei saada koskaan ylös ja joista tulee uhka rakkaalle järvellemme). Toivon tosiaan että tämä ajo on sitten tässä ja ensi vuodeksi keksitään taas jotenkin uutta ja ihmeellistä.

Yhden päivän vietti Inarilaisen toimittaja-Jaakko luonamme. Hän kyseli talon historiasta, entisestä elämästä ja kaikesta...mukavaa muistelua ja kuinka eri tavalla me kaikki olemme kokeneetkaan siellä elämisen. Ja kuinka mukavaa olikaan olla me kaikki yhdessä. Liian harvoin sitä tapahtuu, ja siitä tuli sitten ikävä niitä, jotka eivät enää ole seurassamme. Ei heitä voi unohtaa eikä sivuuttaa. Mutta he ovat osa elämäämme, hyvä osa sitä.

Elokuun 10 oli veli-Joukon nuorimman pojan ja hänen valttunsa häät. Niinpä me muutimme Kesäpaikasta Koppelon kylätaloon. Se on koulun vanha asuntola, jonka koulukiinteistön ostanut pariskunta lahjoitti kuläyhdistykselle. Se taas vuokraa huoneita "pesästä lentäneille koppelonpoikasille" kun he tulevat maailmalta äitilinnun syliin. Vuorka on peräti kohtuullinen ja asunnot mukavia joten ei voi olla muuta kuin tyytyväinen ja kiitollinen tällaisesta mahdollisuudesta.
No, hääpäivä koitti puolipilvisenä mutta kuitenkin aurinkoisena mikä oli hyvä asia sillä vihkiminen piti tapahtuman paljaan taivaan alla, pihalla, kauniilla Ivalojoen törmällä. Me, Jaakko Pirjovaimoineen, Annikki ja minä, lähdimme jo hyvissä ajoin, sillä kukaan meistä ei ollut ennen käynyt Tolosessa, hääpaikassa. Toki meillä oli suuri kiinnostus kylää kohtaan, sillä oli pienestä kiinni silloin sotien jälkeen, ettei siitä tullut meidän kotikyläämme.

Maisemat olivat upeita ja juhlatalo löytyi helposti. Kävimme kääntymässä tien päässä ja myöhemmin kuulimme, että juuri se tien pään paikka oli kaavailtu meille asuinpaikaksi, aikoinaan. Kaunis, joen rannalla, mäntykankaalla, mikäpä siellä olisi ollut ollessa vaikkei sinne silloin mitään tietä ollutkaan. Mutta se on mennnyt mikä on mennyt eikä haikailu kannata missään muodossa. Ja Koppelo nyt on mukava kylä, oli silloin kun olin lapsi ja sitä se on veiläkin. Olisinko edes halunnut toloslaiseksi??? Ei minua silloin vielä ollut edes  keksittykään.


Mutta häihin. Sulhanen, Mikko, Joukon poika, on kasvanut komeaksi mieheksi. Ja aivan kipeää teki, kun tajusin, kuinka paljon hän muistutti edesmennyttä veljeäni Jounia. Minun piti aivan poskea silittää...eikä ainoastaan ulkomuoto vaan myös ääni ja eleet...aivan kuin Jouni olisi ollut siinä. Mahtoi sulhanen arvella, että mitähän tuo muija häntä noin lääppii...pitää joskus kertoa tuntemukseni hänelle.
Morsian oli suloinen, rauhallisen oloinen. Uskon, että jos he kuuntelivat pappi Aniksen puheet tarkasti ja toimivat hänen sanojensa mukaan, he eivät voi epäonnistua liitossaan. Anis, pappi, on joutunut Inarin kirkkoherran ajojahdin uhriksi ja saanut lähtöpassit taloudellisista syistä. Hän on Pappi sydämestään ja puheistaan. Lämminsanainen, lempeän näköinen, Ihminen isolla Iilä. Ihminen, josta ihmiset pitävät ja sitä ei pienisieluinen kirkkoherra voi sietää. Eikä seurakuntalaiset voi sietää kirkkoherraa mutta siitäkös tämä välittää. (mutta tämä ei kuulu näihin häihin muuten kuin että Anis puhui kauniisti ja oikeita sanoja).

Näissä häissä oli paljon lapinpukuista väkeä, oli paljon hyvää syötävää ja paljon hauskaa ohjelmaa.

Lakananveto meni mallikkaasti sokkonakin, pari tunsi toistensa tavat ja tunnistivat puolisonsa piirtämät kuvat. Morsiamen ryöstö tapahtui yhdeksän mönkijän ja mustat sukkahousut päässään pitävien "kankstereiden" voimalla. Mikkosulho joutui tekemään sisnapussin ja vielä laulamaankin ennenkuin Miia-rouva palautettiin ja Miia kävi heittämässä vanhan sukunimensä Ivalojoen aaltoihin. Häävalssi meni miten valssit nykyajan nuorilta nyt menee ja hääväenkin jalka nousi kepeästi. karaoketähdet panivat parastaan ja itse pysyttelin niistä hommista kaukana ettei kiusaus olisi tullut ylivoimaiseksi. (pitää vielä harjoitella ettei munnoo koko porukkaa)

Jossakin välisssä iltaa pihaan ajoi pitkä ja kukikas auto, jonne morsiuspari kömpi aavistamatta, että perillä, vastarannan mökillä, odotti kylpypalju ja muut iltayön mukavuudet, joista me enne tiedä mitään eikä ne meille kuulukaan...

Booli oli hyvää ja riittävän mietoa (näin kyllä, että autojen takaluukuilla käytiin ahkerasti mutta sekin kuuluu häitten luonteeseen), pulkka pihalla oli täynnä jäämurskaa jonka päällä lötkötti kaljatölkkejä laskematon määrä, ja muukin tarjoilu pelasi mallikkaasti. Harvoin missään on ollut niin runsasta ja ruokaisaa iltapalapöytää kuin nyt savuporopiiraineen, herkullisine voileipäkakkuineen ja monenlaisine pasteijoineen. Poistullessa ei kenelläkään tehnyt mieli pysähtyä Ivalon grillille vaikka se yleensä tämän perän juhlaperinteisiin on aina kuulunutkin.

Ja oli tosi mukavaa tutustua uusiin ihmisiin ja muistella menneitä vanhojen tuttujen kanssa. Nautin näitten häitten joka hetkestä, paitsi ehkä omasta jalkinevalinnastani. Mukana oli kunnollisetkin kengät ja silti rääkkäsin nilkkojani hömpsötyskengissä, voi minua ja naisen turhamaisuutta.

Ennen kotiinlähtöä kävimme Annikkisiskon kanssa vielä serkkuni Pirkon luona. Hän jäi keväällä leskeksi ja täytti kesällä pyöreitä. Oli paljon juteltavaa, pesin siellä housuni kuoharilla ja sain häneltä kuivat pöksyt jalkaani ja ihan omaksi, kiitos vielä kerran.
Kävin myös Vaulan kanssa heidän mökillään, aivan ihastuttava pieni paikka ihanalla paikalla. Sinne jäi kappale sydäntäni.
Ja tapasin toisenkin serkkuni, Jorman, joka lähti aikoinaan maailmalle samaan aikaan veljeni Jaakon kanssa ja on palannut isiensä maille eläkepäiviä viettämään. Kävimme moikkaamassa myös hänen äitiään Ivalon palvelutalossa. Tosi mukavaa nähdä Maija pirteänä ja nauravana. Lapsuuteni mukavat muistot palasivat mieleen...monet pyhäpäivät leikin heidän kotonaan, sain ruuat ja saman kohtelun kuin talon omatkin lapset ja mieleen on jäänyt Maijaäidin kodikas puuhaaminen pienien kanssa (talossa oli monta lasta).

Kotona taas.
Kotimatka ei mennyt suunnitelmien mukaan mutta ehkä mukavammin kuin alunperin suunnittelin. Minulle tuli aikataulun lukihäiriö jonka vuoksi jäin yöbussista mutta junassa oli onneksi riittävästi tilaa joten sain neljän paikan tuoliryhmän omaan käyttööni ja nukuin siinä oikein hyvin. Tulipahan käytyä pääkaupungissakin kastelemassa varpaansa ja kotiinkin saavuin kaatosateessa. Mutta kesä kuivaa kasteensa ja oli aivan oikeasti hyvä tulla kotiin, köllähtää omaan vuoteeseen oman kevyen peiton sisään ja tavata oma, rakas läppäri toimintakuntoisena. Sillä nyt on jo tullut herätettyäkin pahennusta ja keskustelua tuolla facebookissa aiheena Inarinjärven suojelu vastaan moottorikelkalla ajo veden pinnalla.
Niin että tästä se taas alkaa, loman jälkeinen elämä.