TALVITARINOITA

Talvi alkaa menettää otettaan. Taivas pärskii kyllä vielä lunta, mutta pakkasherra ei jaksa pitää kapasiteettiaan yllä. Uusi lumi on vanhan surma...toivottavasti toimii edelleenkin.

Laiskaksi olen käynyt blokkaamaan. Vaatii tiettyä virettä istuksia tuntitolkulla koneen ääressä, ei vaan aina jaksa ja tuntuu, ettei ole mitään jaettavaa. No, nyt on saatu sopivasti virikkeitä, on sopivasti aikaa ja sopiva mielentila, käytetäänpä tilaisuus visusti hyväksi, seuraavasta ei ole taikaa, vaikkei heti tuliskaan.

Tammikuun lopussa piipahdimme pikareissun Eestin rannikolla. Amin vanhin veli täytti pyöreitä vuosia ja hän ratkaisi juhlien vieton viemällä koko suvun laivaristeilylle. Meikäläiselle maakravulle se oli hauska kokemus mukavien ihmisten seurassa.

Tämän kuun alussa vietin lähes pari viikkoa pohojosessa. Jyskyttelin Roihin, kuopusta tapaamaan. Ei ollakaan vuoteen isommin nähty. Puhumista riitti. Vähän järjestelimme hänen asioitaan mutta etupäässä vietimme "laatuaikaa" leipoen ja kaupungilla kuljeskellen ja kahviloissa istuen ja ihmisiä katsellen. Vanhat kotikulmat Rovakadulla sai kaihon pintaan, pidin todella paljon siellä asumisesta. Keskellä kaupunkia, rauhallisen talon ylimmässä kerroksessa, näkymä Kemijoen yli Ounasvaaralle...ei sitä voi moittia. Mutta en taitaisi olla heti palaamassa, sittenkään.

Eksän kanssakin oli hyvä jutella. Välimme ovat nyt paremmat kuin vuosiin. Muutama sata km välimatkaa tekee ihmeitä. Meillä on ollut aikanaan hyvätkin hetkemme, ei ero niitä millään tavalla mitätöi. Enkä ole kaunaa kantavaa tyyppiä, katkeruudella ei voita mitään, se syö ihmisestä armon ja anteeksiannon kyvyt. Ylenmääräisiä kaunalasteja ei kannata raahata perässään. Rankkaa kannettavaa eikä siitä ole mitään hyötyä, kenellekään.

Rovaniemelä matkasin Y-vieskaan. Mummin mussukan synttärit lähestyivät. Olipa mukavaa tavata isoksi kasvanut lapsenlapsi, vunukka karjalaisittain. Oikein sydän herahti riemuun, tuntui, ettei saa kylläkseen pikkuviikarin katsomisesta. Otimme pienet painimatsit, hänestä lienee hauskaa peuhata mummin sylissä, ei luut kolise, ei. Luimme dinosauruksista ja Koiramäkeläisistä, Aku Ankkaa ja Herra Hakkaraista. Katsoimme yhdessä telkkaria, leivoimme suklaapikkuleipiä (evästeitä) synttärijuhlille. Hän esitteli autonsa, autoratansa, traktorinsa ja muut vekottimensa, jotka ei vanhalle mummille ole edes nimeltä tuttuja. Hän oli koonnut monta konetta pienen pienistä legopalikoista, oli helikopteria, pikavenettä ja ties mitä.

Jonne oli saanut joululahjaksi 300 palan palapelin. Juhlapäivän aamuna hän otti pelin esiin ja alkoi koota sitä. Palat eivät olleet parasta mahdollista laatua vaan ne lonksuivat ja irtosivat toisistaan, mutta poika ei antanut sen asian häiritä. Urheasti hän kokosi peliä. Äitinsä ja minä olimme hieman apuna, mutta työn teki sankari itse, ja niinpa parin tunnin aherruksen jälkeen peli oli koottu ja mummi ihastuksesta ylpeä. On pojassa pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä!

Synttärilahjaksi hän sai taas pari koottavaa ja isoa legosarjaa, toinen oli yli 7-vuotiaalle tarkoitettu. Mutta kaavoja ja opasteita seuraamalla hän aloitti heti aherruksen. Uskomatonta, kuinka hienosti hän osasi tulkita ohjeita. Ja kuinka hän pystyy keskittymään niin pitkäksi aikaa, sillä hän ahersi legojensa kanssa koko illan ja kuuleman mukaan monet seuraavatkin illat.

Mukavaa oli tavata myös Kokkolan mummo ja vaari, pitkästä aikaa.

Ja mukavaa oli palata kotiinkin, jossa huomisi, että Joku oli kaivannut ja odotti paluutani.

Talvipäiviä vietimme rauhallisissa merkeissä. Aimo on saanut kirjoituskipinän ja sehän on hyvä. Mie yritän tehdä hänelle kirjoitushetket mahdolliseksi pysymällä pois tieltä ja hoitelemalla pieniä askareita. Leikekirjan tekoakin olen hieman aloitellut. Etupäässä kuitenkin ollut ja nauttinut olemisestani.

Kylätoimikunnan Ystävänpäiväjuhlat katkaisi pakkaskauden mukavasti. Emännät olivat laittaneet pöydän koreaksi ja muutama uusi tuttavuus tuli taas viemisiksi sieltä.
Pahimpaan pakkasaikaan löytyi Tennin pihalta isot kissan jäljet. Liian isot tavallisen kotikissan tassunkuviksi, joten Hämeen maakuntaeläin ilves oli käynyt reviirin tarkkailumatkallaan ja katsastanut samalla ruuansaantimahdollisuutensa. Näytti, jäljistä päätellen liikkeellä olleen iso ja pieni "kisu" eli äiti-ilveksellä taisi olla huoli poikasensa vatsantäytteestä. Näillä nurkilla ei ole jäniksiä eikä muitakaan pikkueläimiä näkynyt, ei peuroja eikä muitakaan, joten ilveskanta lienee kasvamaan päin eikä ruoka oikein riitä. Sitä se suojelu teettää.

Aimolla on mitä erilaisempia ystäviä. Yksi heistä, Keijo-pappi, jäi ansaituille eläkepäiville ja kuitsui meidät läksiäisseuroihinsa. Ajomatkaa kertyi n. 300 km yhteen suuntaan, mutta sehän ei ole paljoa, vain Ivalo-Rovaniemi-väli.
Oman jännityksensä matkaan toi auto, joka sippasi alkuviikolla, juuri, kun Aimo oli hakemassa minua tarkoituksenaan viedä minut silmälääkäriin. Se lääkärireissu siirtyi taas viikoilla eteenpäin, mutta suurin huoli oli, ehtiikö auton korjaaja saada osat ja paikalleen ennen Satakunnan reissua. No, perjantaina auto oli kunnossa ja isännän hiukset leikattuna!!! joten lauantaiaamuna pääsimme starttaamaan Länsi-Suomea kohti.

Se osa Suomesta on minulle vähemmän tuttu muuten kuin paikanniminä. ajoimme läpi Hämeenkosken, Hämeenlinnan, Rengon, Tammelan ja ties mitä kaikkia tien vierille jäikään. Maisemat olivat hulppean laakeat, peltoja aina vain. Väliin lemahti imakka sianpaskan haju ja suuret, matalat rakennukset kertoivat, että ajoimme lihakarja-alueella. Vampulan tielle käännyttäessä olimme sitten jo kylän raitilla, kiertelimme navetoiden kulmia ja peltojen poikki. Järviä ei pahemmin näkynyt, vaikka erehdyinkin joitakin peltoja niiksi luulemaan.

Vampulan kuntaa ei enää ole, se on liitetty osaksi Huittista. Sikis Vampulan kirkkoherraakaan ei ole, mutta kappalainen oli ja pidetty sellainen olikin. Sen huomasi, kun seurakansaa alkoi lappaa seurakuntasaliin. Lähen 100-paikkainen tila täyttyi viimeistä istumapaikkaa myöten, mikä on srk:n koon huomioon ottaen pieni ihme.

Juhla oli lämminhenkinen ja "vampulalaistyylinen" eli puheet oli enemmän tai vähemmän "ketunhäntä kainalossa" tehtyjä. Eläkkeelle lähtijä sai seurakunnaltaan lampaantaljan, vertaukseksi, kuinka susi voi olla lampaitten vaatteissa. Lahjoja tuli toki paljon muitakin, kuten esim. ruskeita ja valkoisia kirjekuoria, joille kuulemma on jo paikka varattuna Saarenmaan mökillä. Vanha, sympaattinen, valkohapsinen entinen Vampulan pappi lupasi, että eläkeläinen saa ottaa aina tarvittaessa "tupsluurit" jonka hän lausui niin ihanasti ruotsinvoittoisesti, että minä meinasin revetä.
Aimokin piti kauniin puheen ystävälleen, puheen, jota monet kiittivät jälkeenpäin. Ystävysten monet henkilökohtaiset juttutuokiot ovat antaneet sielunhoitoa molemmin puolin. Pappi joutuu itse lohduttamaan, mutta kuka kuuntelee ja lohduttaa pappia? Aimo on hyvä ja luotettava kuuntelija ja hän ymmärtää elämän raastaviakin puolia. Siksi Kekenkin on ollut helppo huokaista " Amin Rippituolissa" ja saada purkaa kuormaansa.

Tarjottavat olivat "vampulalaisittain vaatimattomat" eli hienoista voileivistä upeaan ja mehevään täytekakkuun. Samaa vaatimattomuutta saimme osaksemme, kun menimme iltapalalle erään seurakuntalaisen luokse. Oli karjalanpiirakoita munavoineen, kotitekoista juustoa, pullaa, leipää, nakkeja, ranskanperunoita...samppanjasta puhumattakaan. Saunaakin tarjottelivat, mutta meillä oli kiire yöpaikkaamme.

Niin. Keijo-papin ystävä, Aimonkin tuttava-ystäväksikin jo voi sanoa- oli luvannut, että me voimme mennä hänen taukotuvalleen yöksi, jos se vain meille kelpaisi. Etteikö olisi kelvannut.
Tällä ystävällä on oma lentokenttä ja siinä on taukotupa. Paksuista haapahirrestä tehty, sisustus lapin honkaa. Marmorilattiassa on lattialämmitys...Tupa ei ole pramea, ei ylellinen vaan kodikas, hyvällä maulla tehty, laadusta tinkimättä. Siellä on kaikki tarpeellinen, mukavia vuoteita, keittomahdollisuus, suihkutila...ja siellä oli hyvä nukkua.

Saimme mahdollisuuden tutustua myös konehalliin...
Kiitos vielä kerran, Leevi.

Seuraavana päivänä lähdimme Päätalon Kallen jäljille. Meidät oli illaksi kutsuttu Lempäälään Keijon ja Raunin kotiin, mutta päivän me päätimme viettää humputellen. Pistimme Navi-tädille osoitteeksi Kirvestie ja lähdimme Tampereelle. Hassua, toki tiesimme, että Kalle on kuollut ja talokin, jos ei myyty niin myynnissä kuitenkin, mutta kun meillä kerran oli aikaa ja kun Aimo lukee Päätalojaan yhtä ahkerasti kuin minä Agathoitani, olin heti juonessa mukana.
Talo löytyi, mutta Messukylän kirkon seutu oli rakennettu sen verran uusiksi, ettei Kuusisen Ukin ja Allin taloa löytynyt...ja päätimme olle isommin hakemattakaan.

Lempäälän ideaparkissa pysähdyimme, kävin harhailemassakin siellä hieman, mutta ei tuollaisessa paikassa ole mukavaa kulkea ihan yksin. Aimo aikoi istua autossa ihan sovinnolla, vaikka houkuttelinkin häntä sisään penkille istuksimaan. Hän taitaa kammoksua tuollaisia komplekseita enkä kyllä ihmettele yhtään.

Illan vietimme rattoisasti ystävien seurassa. Niin Keijo, kuin myös vaimonsa Rauni olivat silminnähden helpottuneita, kun tämä elämänvaihe nyt päättyi ja uudet kuviot ovat edessä. Tietysti Raunia mietityttää, miten sitten, kun mies on kaiket päivät kotona...Keijo taa kenties pohtii, miten päivät saa kulumaan, kun ei tarvitse olla kello kourassa, liperit heiluen, menossa paikasta toiseen...Mutta nyt on hyvä vaihe sekä suunitelmia heillä tuntui olevan yllinkyllin.

Aamulla ajelimme, osittain lumisateessa, Päijät-Hämeeseen. Mie jäin kotiini Aimon kiirehtiessä lämmittämään tuulen kourissa jäähtynyttä tupaansa.
Matka oli monella tapaa antoisa. Hyvältä tuntui myös se, että matkasimme yhdessä, koimme yhdessä asioita, jotka yksin olisivat olleet pliisuja...niinkuin nyt tuo Kirvestien lenkki. Eikä Leevin taukotupakaan olisi yksin tuntunut miltään.
Minä itse huomasin, että minulla on vielä laulu tallella. Tämän aamun olen laulellut yksin, kaikkia jo unohtuneita lauluja, jotka ovat muhineet sisimmässä vuosia, vuosia...