Lämmintä syksyä
Tää mamma viettää nyt kohtuullisen laiskaa elämää. Tai liian laiskaa, ei ole mitään blogattavaa.
Pikkuhiljaa olen asettunut tänne Hitontielle ja elämäni täyttää koirat ja niiden karvat. Itse asiassa kaikki pyörii mustavalkoisten hauvojen ympärillä.
Hauvojen, monikossa, kyllä vain.
Bordercolliet ovat työeläimiä ja laumakoiria. Aika vaikeita pelkästään perhekoirana. Niinpä Milolle päätettiin hankkia toveri, toinen borderi. Ja vielä tyttökoira, josko se vähän rauhoittaisi aina niin puuhakasta herra Miloa. (Tämän parin elämästä kertovia tarinoita ja kuvia löytyy osoitteesta: http://milojajade.blogspot.com/ )
Tavallaan uusi tulokas helpotti elämääni. Toki lisähommaa tuli paljonkin. Siivousta tietysti, mutta siitä minä vetäydyn syrjemmälle ja vain harvakseltaan imuroin tai näppään koirankarvapalleron kiinni. Ruokahomma on myös muutoksessa, mutta se ei tuota minulle isompia murheita, ruoanlaiton kanssa olen elänyt koko ikäni. Koirien ulkoiluttaminenkin on helpompaa: pitkän hihnan molempiin päihin koira ja remeli kulkemaan selkäni takaa, ja kas kummaa, koirat taluttavat toinen toistaan.
Vaikeuksiakin ilmaanui, sillä Herra Milossa heräsi macho. Taloon tuli nuori tyttökoira, Milon pitää olla kingi ja pitää jöötä. Tosiasiassa "jöön" pito on Jadeneidin harteilla. Pieni näykkäisy ja Milo on nöyrää poikaa,
Jaden edessä.
Mutta ei minun. Ehkä en ole tarpeeksi johtaja-ainesta (sen tietävät kaikki, jotka ovat olleet kanssani tekemisissä) ja Milo vaistoaa sen myös. Ehkä sitä ärsyttää myös se, etten anna sen jahdata autoja, haluan sen kulkevan tiellä rinnalla- siis rajoitan niitä vapauksia, joita se katsoo kuuluvan itselleen. Tai ehkä en vain muuten miellytä, mutta tosiasia on, että se puraisi minua.
Tilanne sinänsä ei ollut mitenkään vaikea, Milo haukkui jotain ja kun tulin katsomaan, olisiko pihalla ketään sisälle pyrkivää (talossa ei ole ovikelloa, vain nämä karvaiset sellaiset, jotka tekevät usein vikahälytyksiä), sille jäi murina päälle. Taputtelin ja rauhoittelin sitä, mutta murinan jatkuessa tajusin, ettei se ollut hyväntahtoista murinaa ja lähdin pois. Tuskin ehdin kääntää selkäni, kun se tarttui hampaillaan ranteeseeni. Se oli todella yllätys, jota en osannut odottaa. Onneksi iho ei mennyt isommin rikki, mutta mehevä mustelma siihen nousi.
Tokihan säikähdin. Olen ollut koirien kanssa sen verran paljon tekemisissä, että tajusin sen työtapaturmaksi, mutta tajusin myös, että koira katsoo minun olevan sitä alemmalla tasolla ja kokee oikeudekseen panna minut paikalleni. Tiedän myös, ettei koira ajattele samalla tavoin kuin ihminen, olkoonkin kuinka älykäs eläin tahansa, joten ei sille auta suuttuakaan.
Me elämme Milon kanssa nyt melko viileissä väleissä. Puhuttelen sitä, taputan, kun se sitä tulee kerjäämään, palloakin heitän, mutta lepertelyt ja vellaamiset olen jättänyt.
Milon elämää on nyt kovin hankalaa. Metsäreissulla sille tuli tassuun haava joka vaati ompelun ja siinä pitäisi pitää sidettä. Koira repii siteet pois heti kun silmä välttää eikä pidä hoitohommista yhtään. Olen laittanut sille muutaman kerran siteen ja sen se sietää...koska minä lähden pihalle Jadeneidin kanssa, ellei se anna suojata käpäläänsä. Tein sen ja se oppi kerrasta, se on viisas koira. Kauluri olisi tietysti paikallaan, mutta sitä ei ole ja sillä hyvä.
Aika näyttää, miten tästä eteenpäin. Missään tapauksessa en aio alistua koiran puruluuksi, kynnysmaton virasta pääseminen antaa voimia pitämään puoliani.
Onhan tässä tapahtunut paljon mukavaakin.
Ensinnäkin kävimme Sarin ja Mikan kanssa katsomassa "Lainahöyhenissä" kabareeta. Oi, oli hauskaa, nauroimme vatsanahkat kipeiksi. Vaikka se oli oikeasti hauska, löytyi siitä "sanoma" isommin rapsuttelematta. Suvaitsevaisuus on päivän muotisana ja homofobia tuntuu olevan kansantauti. Soisinpa, että pressaehdokas Timo Soini veisi kannattajansa katsomaan esitysta eikä se lääkäri, kansanedustaja Päivi Räsäsellekään tekisi pahaa.
Sitten ystäväni Kaarina hommasi liput Helsingin Festivaaliorkesterin konserttiin, jonka kapellimestarina oli Olli Mustonen. Esitys oli Yliopiston juhlasalissa, kauneimmassa paikassa, missä olen koskaan käynyt. Nautin joka hetkestä, musiikki vei. Oli uutta eli Mustosen itsensä säveltämä Erkyläläinen konsertto, oli vanhaa eli Beethovenia, oli tuttua kuten Sibeliuksen Finlandia...tulot menivät Pilvenveikkojen hyväksi eikä se ole mitään narkkariporukka vaan sotien lentäjäveteraaneja. Ihanaa oli myös tavata Kaarina, ystäväni toisen harrastuksen eli Kotikadun tiimoilta.
Emmekä mitenkään turhassa seurassa istuneet, oli Lippa-Paavo Päiveineen ja Lasse Pöysti ja monia muita tuttuja kasvoja, joille en nimeä muista. (Muuan vuosi olin myös Lipposen pariskunnan kanssa yhtaikaa konserissa. Luostolla, tunturin rinteessä. Silloin Rouva Lipponen ei ainakaan nauttinut olostaan, ilme oli niiiiin ynseä...)
Kotikadun tiimoilta on tullut ihmisiä tutuksi, vaikken montakaan heitä ole nähnyt. Nyt tapasin nimim. jr:n, mukavan nuoren miehen joka tuli vastaani Tampereen asemalle, kun lähdin tuulettumismatkalle koirakonfliktin jälkeen. Janne vei minut kirkkoon, siihen isoon, graniittiseen Tampereen katumaailman komistukseen. Sisältä kirkko oli vieläkin upeampi kuin ulkopuolelta. Historian siivet havisivat katsoessani seiniä kiertävää köynnöstä, joita pienet pojat kannattelivat. Haavoittunutta enkeliä kannettiin lehterillä ja kalmistotaulussa ihmetytti pyyheliina. Mitä ihmettä se symboloi?
Kävimme myös kirjakahvilassa, tosi hauskassa kuppilassa jota ei voi verratakaan mihinkään juppipaikkaan. Kiitos, Janne, kun opastit minut sinne.
Seuraavaksi lähdin osakkeen ostoon. Vieläkin naurattaa. Sain nimittäin tarjouksen, josta ei köyhän mutta nautinnonhaluisen kannattanut kieltäytyä. Saisin olla toverini kanssa 2 yötä Tampereen kylpylässä älyttömän halpaan hintaan. Siis, jos kävisimme kylpyläosakehuoneistojen esittelyssä. Sisareni innostui oitis tuumaan ja niinhän me pian olimme nuoren, komean (tietysti) miehen puhuttelussa joka lupasi meille maat ja taivaat ja edullisia tarjouksia pieneen, mitättömään hintaan.... emme tarvitsisi kuin 10000 euroa iskeä pöytään (ja reilut 300 vuosimaksua) ja saisimme käyttää viikon vuodessa kylpylähuoneistoa. Kyllähän poika puhua osasi, ja kukaties, jos minulla olisi ollut edes pieniä mahdollisuuksia, ehkä olisin langennut loveen, niin kauniilta, edulliselta ja hienolta tarjous tuntui. Johan järkikin sanoi, että sillä hinnalla asuisi monta yötä hotellissa, mutta paketti tehtiin niiiin houkuttelevaksi, jopa 400 euroa käyttörahaa...
Lopulta pääsimme syömään ja sen jälkeen kävin ilmoittamassa kauppiaallemme, että poikani uhkaa panna minut holhoukseen, jos mitään osakkeita ostaisin. En tietenkään edes soittanut kenellekään, mutta lisäylipumisen vaaran sain eliminoitua parhaiten näin.
Sillä meillä oli kiire teatteriin.
Sisareni poika oli hankkinut meille liput (parhailta paikoilta) mukavaan musikaaliin I love you, because, eli sinkkuelämän jäljitelmä. Artsikin on esityksessä mukana, hän esittää siinä itseään eli muusikkoa joka soittelee jossakin New Yorkin kapakissa...Tarina keroo rakkaudesta ja sen kipeydestä. Ikivanha, mutta niin uusi, aina. Vaikka esitys ehkä olikin kohdennettu nuoremmille, pidin siitä tavattomasti. Vaikka minulla ikävuosia ehkä onkin, en tunnista itseäni kalkkikseksi, en edes ikäisekseni. Olen vain jäänyt 60-luvulle, onko se niin pahaa, mitä?
Seuraavana iltana oli vuorossa toisenlainen teatteriesitys. Ihan erilainen, mutta kosketti unohtuneitakin asioita. Telakan esitykset ovat (luulisin) kokeellisia, kantaa ottavia, eivät päästä katsojaa helpolla eikä ohjelmistolla olekaan tarkoitus pelkästään huvittaa. Silti komiikka on läsnä, ainakin tässä esityksessä "Tampereen Vapaa Radio" joka toi lähihistorian tuleviin vuosiin. Sisareni miniä esiintyi tässä ja saimme häneltä tämän näytöksen lahjaksi, kiitos teille!
Saimme myös yösijan ja hyvääkin paremman kohtelun sisareni pojan perheessä. Tämä Artsi on minun ensimäinen "tätitettävä" ja otin sen viran vakavasti. Olin lähes joka kesä systerin perheessä kesätyttönä ja kiinnyin siskon lapsiin niin, että koen itseni heidän perheensä ulkojäseneksi. Samoin on vanhimman veljeni vanhimmat lapset perheenjäseniäni, sillä asuimme veljen perheen kanssa saman katon alla nuoruusvuosinani. Muutkin sisarusten lapset ovat lähellä sydäntäni. Nuoruusunelma oli tulla lastenhoitajksi ja harjoittelin ahkerasti sisarusteni lapsilla. (lapsiparat, kultamuruset)
No, nythän eksyin aiheesta. Atimareissullahan mie olin.
Tampereelta matkasin bussilla Killinkoskelle veljeni luokse. Kävimme tietysti Keskisellä ja ostin sieltä mm tarjouskorista led-valot. kahdet, 2.50 kpl. Tänään panin paristot paikoilleen, toiseen syttyi valot, toiseen ei. Pitäisiköhän lähteä Tuuriin vaihtamaan lamppuja ehjiin, maksaisikohan Keskinen matkat?
Killillä oli tehty remonttia viime näkemään. Alakerrasta oli poistettu seinä ja saatu tosi tilava ja kaunis olohuone. Viherkasvit näyttivät viihtyvän, valoa tuli kolmelta suunnalta ja puutalossa puulämmitys.
Veli vaimoineen harjoittelevat eläkkeellä oloa. Varmasti on ensin outoa tottua siihen, ettei ole kellon ja kalenterin vanki. Hienoa, että he ovat keksineet "Lutraamisen" eli käyvät uimassa ja vesijumpassa. Veljen vaimo polkee pyörällä kilometritolkulla ja hoitaa näin polvikipuaan. (Itseäni harmittaa, minun polvi ei kestä polkemista alkuunkaan ja uiminenkin tuotti hankaluuksia. Potku sattui, pahus.)
Mukavaa oli nähdä myös kummityttö- Ninnukkaa sulhasineen. Liian usein ei tule kyläiltyä, pitäisi petrata.
Kotiuduttuani vierailulle tuli Amikulta, paluumatkallaan saarenmaalta. Hänen ystävänsä menetti vaimonsa äskettäin, eikä tämä ystävä halunnut lähteä yksin heidän Saarenmaa-kotiinsa, joka oli niin täynnä muistoja. He olivat juuri kotiutuneet sieltä, kun vaimo sai yllättäen aivoinfarktin ja menehtyi parin paivän sisällä. Olihan se nyt ollut tunnekylläinen miesten matka, mutta Ami tietää ystävyyden arvon enkä minä tiedä parempaa kuuntelijaa ja tukijaa kuin hän on.
Nyt, kun emme tapaa viikottain, olen tajunnut, kuinka tärkeä hän on minulle. Tokihan soittelemme päivittäin, mutta hyvä on päästä välillä vierihoitoon ja tuntea nallekarhun rutistus. Paljon emme toisiltamme pyydä, meille kummallekin riittää, että tiedämme, että toinen on, välittää. Se on paljon, siinä on kaikki.
Pikkuhiljaa olen asettunut tänne Hitontielle ja elämäni täyttää koirat ja niiden karvat. Itse asiassa kaikki pyörii mustavalkoisten hauvojen ympärillä.
Hauvojen, monikossa, kyllä vain.
Bordercolliet ovat työeläimiä ja laumakoiria. Aika vaikeita pelkästään perhekoirana. Niinpä Milolle päätettiin hankkia toveri, toinen borderi. Ja vielä tyttökoira, josko se vähän rauhoittaisi aina niin puuhakasta herra Miloa. (Tämän parin elämästä kertovia tarinoita ja kuvia löytyy osoitteesta: http://milojajade.blogspot.com/ )
Tavallaan uusi tulokas helpotti elämääni. Toki lisähommaa tuli paljonkin. Siivousta tietysti, mutta siitä minä vetäydyn syrjemmälle ja vain harvakseltaan imuroin tai näppään koirankarvapalleron kiinni. Ruokahomma on myös muutoksessa, mutta se ei tuota minulle isompia murheita, ruoanlaiton kanssa olen elänyt koko ikäni. Koirien ulkoiluttaminenkin on helpompaa: pitkän hihnan molempiin päihin koira ja remeli kulkemaan selkäni takaa, ja kas kummaa, koirat taluttavat toinen toistaan.
Vaikeuksiakin ilmaanui, sillä Herra Milossa heräsi macho. Taloon tuli nuori tyttökoira, Milon pitää olla kingi ja pitää jöötä. Tosiasiassa "jöön" pito on Jadeneidin harteilla. Pieni näykkäisy ja Milo on nöyrää poikaa,
Jaden edessä.
Mutta ei minun. Ehkä en ole tarpeeksi johtaja-ainesta (sen tietävät kaikki, jotka ovat olleet kanssani tekemisissä) ja Milo vaistoaa sen myös. Ehkä sitä ärsyttää myös se, etten anna sen jahdata autoja, haluan sen kulkevan tiellä rinnalla- siis rajoitan niitä vapauksia, joita se katsoo kuuluvan itselleen. Tai ehkä en vain muuten miellytä, mutta tosiasia on, että se puraisi minua.
Tilanne sinänsä ei ollut mitenkään vaikea, Milo haukkui jotain ja kun tulin katsomaan, olisiko pihalla ketään sisälle pyrkivää (talossa ei ole ovikelloa, vain nämä karvaiset sellaiset, jotka tekevät usein vikahälytyksiä), sille jäi murina päälle. Taputtelin ja rauhoittelin sitä, mutta murinan jatkuessa tajusin, ettei se ollut hyväntahtoista murinaa ja lähdin pois. Tuskin ehdin kääntää selkäni, kun se tarttui hampaillaan ranteeseeni. Se oli todella yllätys, jota en osannut odottaa. Onneksi iho ei mennyt isommin rikki, mutta mehevä mustelma siihen nousi.
Tokihan säikähdin. Olen ollut koirien kanssa sen verran paljon tekemisissä, että tajusin sen työtapaturmaksi, mutta tajusin myös, että koira katsoo minun olevan sitä alemmalla tasolla ja kokee oikeudekseen panna minut paikalleni. Tiedän myös, ettei koira ajattele samalla tavoin kuin ihminen, olkoonkin kuinka älykäs eläin tahansa, joten ei sille auta suuttuakaan.
Me elämme Milon kanssa nyt melko viileissä väleissä. Puhuttelen sitä, taputan, kun se sitä tulee kerjäämään, palloakin heitän, mutta lepertelyt ja vellaamiset olen jättänyt.
Milon elämää on nyt kovin hankalaa. Metsäreissulla sille tuli tassuun haava joka vaati ompelun ja siinä pitäisi pitää sidettä. Koira repii siteet pois heti kun silmä välttää eikä pidä hoitohommista yhtään. Olen laittanut sille muutaman kerran siteen ja sen se sietää...koska minä lähden pihalle Jadeneidin kanssa, ellei se anna suojata käpäläänsä. Tein sen ja se oppi kerrasta, se on viisas koira. Kauluri olisi tietysti paikallaan, mutta sitä ei ole ja sillä hyvä.
Aika näyttää, miten tästä eteenpäin. Missään tapauksessa en aio alistua koiran puruluuksi, kynnysmaton virasta pääseminen antaa voimia pitämään puoliani.
Onhan tässä tapahtunut paljon mukavaakin.
Ensinnäkin kävimme Sarin ja Mikan kanssa katsomassa "Lainahöyhenissä" kabareeta. Oi, oli hauskaa, nauroimme vatsanahkat kipeiksi. Vaikka se oli oikeasti hauska, löytyi siitä "sanoma" isommin rapsuttelematta. Suvaitsevaisuus on päivän muotisana ja homofobia tuntuu olevan kansantauti. Soisinpa, että pressaehdokas Timo Soini veisi kannattajansa katsomaan esitysta eikä se lääkäri, kansanedustaja Päivi Räsäsellekään tekisi pahaa.
Sitten ystäväni Kaarina hommasi liput Helsingin Festivaaliorkesterin konserttiin, jonka kapellimestarina oli Olli Mustonen. Esitys oli Yliopiston juhlasalissa, kauneimmassa paikassa, missä olen koskaan käynyt. Nautin joka hetkestä, musiikki vei. Oli uutta eli Mustosen itsensä säveltämä Erkyläläinen konsertto, oli vanhaa eli Beethovenia, oli tuttua kuten Sibeliuksen Finlandia...tulot menivät Pilvenveikkojen hyväksi eikä se ole mitään narkkariporukka vaan sotien lentäjäveteraaneja. Ihanaa oli myös tavata Kaarina, ystäväni toisen harrastuksen eli Kotikadun tiimoilta.
Emmekä mitenkään turhassa seurassa istuneet, oli Lippa-Paavo Päiveineen ja Lasse Pöysti ja monia muita tuttuja kasvoja, joille en nimeä muista. (Muuan vuosi olin myös Lipposen pariskunnan kanssa yhtaikaa konserissa. Luostolla, tunturin rinteessä. Silloin Rouva Lipponen ei ainakaan nauttinut olostaan, ilme oli niiiiin ynseä...)
Kotikadun tiimoilta on tullut ihmisiä tutuksi, vaikken montakaan heitä ole nähnyt. Nyt tapasin nimim. jr:n, mukavan nuoren miehen joka tuli vastaani Tampereen asemalle, kun lähdin tuulettumismatkalle koirakonfliktin jälkeen. Janne vei minut kirkkoon, siihen isoon, graniittiseen Tampereen katumaailman komistukseen. Sisältä kirkko oli vieläkin upeampi kuin ulkopuolelta. Historian siivet havisivat katsoessani seiniä kiertävää köynnöstä, joita pienet pojat kannattelivat. Haavoittunutta enkeliä kannettiin lehterillä ja kalmistotaulussa ihmetytti pyyheliina. Mitä ihmettä se symboloi?
Kävimme myös kirjakahvilassa, tosi hauskassa kuppilassa jota ei voi verratakaan mihinkään juppipaikkaan. Kiitos, Janne, kun opastit minut sinne.
Seuraavaksi lähdin osakkeen ostoon. Vieläkin naurattaa. Sain nimittäin tarjouksen, josta ei köyhän mutta nautinnonhaluisen kannattanut kieltäytyä. Saisin olla toverini kanssa 2 yötä Tampereen kylpylässä älyttömän halpaan hintaan. Siis, jos kävisimme kylpyläosakehuoneistojen esittelyssä. Sisareni innostui oitis tuumaan ja niinhän me pian olimme nuoren, komean (tietysti) miehen puhuttelussa joka lupasi meille maat ja taivaat ja edullisia tarjouksia pieneen, mitättömään hintaan.... emme tarvitsisi kuin 10000 euroa iskeä pöytään (ja reilut 300 vuosimaksua) ja saisimme käyttää viikon vuodessa kylpylähuoneistoa. Kyllähän poika puhua osasi, ja kukaties, jos minulla olisi ollut edes pieniä mahdollisuuksia, ehkä olisin langennut loveen, niin kauniilta, edulliselta ja hienolta tarjous tuntui. Johan järkikin sanoi, että sillä hinnalla asuisi monta yötä hotellissa, mutta paketti tehtiin niiiin houkuttelevaksi, jopa 400 euroa käyttörahaa...
Lopulta pääsimme syömään ja sen jälkeen kävin ilmoittamassa kauppiaallemme, että poikani uhkaa panna minut holhoukseen, jos mitään osakkeita ostaisin. En tietenkään edes soittanut kenellekään, mutta lisäylipumisen vaaran sain eliminoitua parhaiten näin.
Sillä meillä oli kiire teatteriin.
Sisareni poika oli hankkinut meille liput (parhailta paikoilta) mukavaan musikaaliin I love you, because, eli sinkkuelämän jäljitelmä. Artsikin on esityksessä mukana, hän esittää siinä itseään eli muusikkoa joka soittelee jossakin New Yorkin kapakissa...Tarina keroo rakkaudesta ja sen kipeydestä. Ikivanha, mutta niin uusi, aina. Vaikka esitys ehkä olikin kohdennettu nuoremmille, pidin siitä tavattomasti. Vaikka minulla ikävuosia ehkä onkin, en tunnista itseäni kalkkikseksi, en edes ikäisekseni. Olen vain jäänyt 60-luvulle, onko se niin pahaa, mitä?
Seuraavana iltana oli vuorossa toisenlainen teatteriesitys. Ihan erilainen, mutta kosketti unohtuneitakin asioita. Telakan esitykset ovat (luulisin) kokeellisia, kantaa ottavia, eivät päästä katsojaa helpolla eikä ohjelmistolla olekaan tarkoitus pelkästään huvittaa. Silti komiikka on läsnä, ainakin tässä esityksessä "Tampereen Vapaa Radio" joka toi lähihistorian tuleviin vuosiin. Sisareni miniä esiintyi tässä ja saimme häneltä tämän näytöksen lahjaksi, kiitos teille!
Saimme myös yösijan ja hyvääkin paremman kohtelun sisareni pojan perheessä. Tämä Artsi on minun ensimäinen "tätitettävä" ja otin sen viran vakavasti. Olin lähes joka kesä systerin perheessä kesätyttönä ja kiinnyin siskon lapsiin niin, että koen itseni heidän perheensä ulkojäseneksi. Samoin on vanhimman veljeni vanhimmat lapset perheenjäseniäni, sillä asuimme veljen perheen kanssa saman katon alla nuoruusvuosinani. Muutkin sisarusten lapset ovat lähellä sydäntäni. Nuoruusunelma oli tulla lastenhoitajksi ja harjoittelin ahkerasti sisarusteni lapsilla. (lapsiparat, kultamuruset)
No, nythän eksyin aiheesta. Atimareissullahan mie olin.
Tampereelta matkasin bussilla Killinkoskelle veljeni luokse. Kävimme tietysti Keskisellä ja ostin sieltä mm tarjouskorista led-valot. kahdet, 2.50 kpl. Tänään panin paristot paikoilleen, toiseen syttyi valot, toiseen ei. Pitäisiköhän lähteä Tuuriin vaihtamaan lamppuja ehjiin, maksaisikohan Keskinen matkat?
Killillä oli tehty remonttia viime näkemään. Alakerrasta oli poistettu seinä ja saatu tosi tilava ja kaunis olohuone. Viherkasvit näyttivät viihtyvän, valoa tuli kolmelta suunnalta ja puutalossa puulämmitys.
Veli vaimoineen harjoittelevat eläkkeellä oloa. Varmasti on ensin outoa tottua siihen, ettei ole kellon ja kalenterin vanki. Hienoa, että he ovat keksineet "Lutraamisen" eli käyvät uimassa ja vesijumpassa. Veljen vaimo polkee pyörällä kilometritolkulla ja hoitaa näin polvikipuaan. (Itseäni harmittaa, minun polvi ei kestä polkemista alkuunkaan ja uiminenkin tuotti hankaluuksia. Potku sattui, pahus.)
Mukavaa oli nähdä myös kummityttö- Ninnukkaa sulhasineen. Liian usein ei tule kyläiltyä, pitäisi petrata.
Kotiuduttuani vierailulle tuli Amikulta, paluumatkallaan saarenmaalta. Hänen ystävänsä menetti vaimonsa äskettäin, eikä tämä ystävä halunnut lähteä yksin heidän Saarenmaa-kotiinsa, joka oli niin täynnä muistoja. He olivat juuri kotiutuneet sieltä, kun vaimo sai yllättäen aivoinfarktin ja menehtyi parin paivän sisällä. Olihan se nyt ollut tunnekylläinen miesten matka, mutta Ami tietää ystävyyden arvon enkä minä tiedä parempaa kuuntelijaa ja tukijaa kuin hän on.
Nyt, kun emme tapaa viikottain, olen tajunnut, kuinka tärkeä hän on minulle. Tokihan soittelemme päivittäin, mutta hyvä on päästä välillä vierihoitoon ja tuntea nallekarhun rutistus. Paljon emme toisiltamme pyydä, meille kummallekin riittää, että tiedämme, että toinen on, välittää. Se on paljon, siinä on kaikki.
lähettänyt Mamma Myy @ 12.33
0 kommenttia
