VALON JA LÄMMÖN AIKAA

Pitkä ja kylmä talviaika alkaa jäädä taakse. Olen kantanut talvivaatteet varaston uumeniin ja haalinut keveämmät vermeet esille. Taas on uuden kevään ja kesän aika, elän nyt Heinola-aikaa.

Uusi koti on osottautunut mukavaksi paikaksi. Vielä on paljon laittamista, telkkarihylly ainakin ja kylppärin seinät pitää naamioida vähän viihtyisämmäksi. Parvekkeen lasitkin pitää pestä kunhan saan jonkun näyttämään, miten se tapahtuu. Mutta enimmäkseen olen nauttinut kiireettömyydestä ja vapaudesta tulla ja mennä mieleni mukaan...tai olla menemättä jos ei hotsita.

Talven ja kevään mukava harrastus on ollut virsitiistait jolloin kokoonnumme kirkkoon laulamaan virsikirjaa kannesta kanteen. Läheskään joka kerta en ole ollut mukana mutta sinne ehdittyäni olen nauttinut laulamisesta. Virrestä saa voimaa, ovathan ne kuin rukouksia. Huomenna olisi kevätkauden viimeinen tilaisuus mutta olen täällä Tenninmäellä joten laulan täällä ittekseni.

Eläkeliiton kanssa kävin katsastamassa Niskavuoren naiset Lahdessa. Oli musiikkiversio ja kumma kyllä, juonikaan ei tuntunut niin puhkikuluneelta kun musiikki oli mukana. Tapahtumat oli sovitettu 50-luvun alkuun joten paatoskin oli poissa, ainakin enimmän aikaa. Esitys oli raikas vaikka Ilona oli kyllä yhtä ärsyttävä omahyväisyydessään, kuten aina. Eniten olen aina tykännyt Loviisasta vaikka hänessä on kovuutta mutta myös inhimillisyyttä. Elämänsä koulima. Martta on ehkä eniten minä enkä ole siitä ollenkaan ylpeä. Väittäisin, että toimisin hänen tavoin jos olisin siinä tilanteessa.

Liiton juttuja on myös torstaikävelyt jolloin kuljetaan Heinolan kävelyteitä yhdessä. Ei meitä monta ollut, Kake vaimoineen, yksi Pentti ja eräs rouva jonka nimeä en muista. Me Anjan kanssa kävelimme hissukseen toisten tehdessä vähän reippaamman lenkin. Minulla oli kamera mukana ja näpsin kukkakuvia. Varhainen kevät on minulle IHME, edelleen.

Mutta enimmän ajan olen täällä Tennin mäellä. Aippa kaatoi jo viime kesänä koivuja tien varrelta jotta valoa riittäisi puutarhaan enemmän. Yksi koivu oli vaikea kaadettava koska sähkölinjat kulkivat sen oksien läpi. Sähköfirmasta tuli ammattiapua ja niinpä viikko sitten tämä koivujättiläinen kellahti tarkasti katsotulle paikalle, ei marjapensaiden tai sähkölinjojen päälle, ei edes tielle. Siinä on isännän aika vierähtänyt ja nyt puu on siistinä pinona liiterissä.  Olen toki autellut kantamalla oksia rytökasaan ja teinpä pari vastaakin. Mutta isäntä on paloitellut puun niin järjestelmällisesti että siinä näkyy ammattimiehen kädenjälki. Näyttää, että mies jopa nauttii työstään eikä se tietenkään ihme ole. Ajatellaan nyt: kaunis, aurinkoinen, hieman tuulinen sää, ei itkoita isommin. Valkea, hyväntuoksuinen puu joka nöyrästi muokkautuu haloiksi ja tuohi irtoaa kauniille siivuille toimien talvella kelpo sytykkeenä. Onhan siinä oksan paikkoja jotka vähän teettävät ylimääräisiä pölkyn pyörityksiä mutta halkomakone on kyllä "hintansa haukkunut" eli kirveshommina halonteko olisi ollut paljon hitaampaa ja hikisempää. Ja ajatus lämpimästä pirtistä pahana pakkaspäivänä siivittää varmaan työhaluja sillä koivuhan on tunnetusti paras lämmön antaja ja Suomen talvi on pitkä ja pakkasia piisaa täällä "etelässäkin"

Minulle itselle tämä kevät on ollut rauhan ja seestymisen aikaa. Turhat hätäilyt ja huolehtimiset yritän jättää pois ajatuksista ja koetan keskittyä vain hyviin hetkiin. Niitäkin riittää: kauniit päivät, leikattu polvi kestää melko mukavasti ja leikkaamattomallakin pystyy kävelemään vaikka metsäretkiä. Vatsa nyt on mitä se on ollut jo vuosikausia, siihenkin auttaa vain rauhottuminen. Ei stessiä, ei huolia, ei pahaa mieltä...ja kunnon ruokavalio. Siis ei kahvia (kuka silloin herää, en minä ainakaan) ei ruisleipää (en ala) ei alkkohoolia (no ilmankin voin kyllä olla tai jos nyt sitten vain vähän), ei tuoreita kasviksia (ja kun mie kylvin salaattiakin) eikä sipulia (eikö edes valko-?)

ja miehän selviän kyllä!

Kesän ensimäinen seikkailu

Ensimäinen kesäseikkailu on nyt sitten tehty. Ei se ollut kummempi kuin eksyminen, siis kertakaikkinen kömmähdys joka onnistuu ehkä vain minunlaiseltani tuuliviiriltä, jolla aivot toimii nopeammin kuin järki. Vaiheessa, jossa tajusin, että en ehkä sittenkään ole oikeilla jäljillä, ei tullut hätäpäivää, sillä taskussa oli kännykkä, ilma oli mitä ihanin ja ihminen, metsänistuttaja, raksutteli kylvökonettaan näköpiirissä. Ei se siis oikeastaan mikään eksyminen siis ehkä ollutkaan, olipahan vaan eräänlainen päiväköävely.

Aikomuksenani oli vain tehdä pikku lenkki metsätietä, käydä Aipan hakkuuaukean reunassa. Jalkaan laitoin kunnon lenkkarit, nappasin kamerapussin mukaani ja sanoin heiheit puusouvissa häärivälle Aipalle. Enkä aikonut olla kauan.

Metsä oli täynnä lintujen häälauluja, aurinko paistoi eikä polviin sattunut ollenkaan. Mieli oli hilpeä ja tarkastelin kiinnostuneena kasvukauden edistymistä. Kielot alkoivat olla jo täydessä kukassa ja tuoksu oli josissakin kohdin melkein huumaava. Se tuoksu on ihana, mutta pitempää aikaa en jaksa sitä, olenkohan hieman yliherkkä sille?

Aukean reunassa kurkistelin puiden lävitse Pietilän taloon päin. Se on nykyään asumaton mutta aikoinaan se on ollut lähinaapuri ja Tennien sukulaistalo, polku on silloin ollut sinne aina auki. Nykyään se on kasvanut tuhannen turvakoksi, tokko polun paikkaa enää löytyisikään.

Aukion toisella reunalla näkyi selkeää taivasta. Uteliaisuuteni heräsi, millainen maisema siellä olisi. Tavallisesti nämä metsät ovat niin tiheitä, ettei  läpi näy mitään, vaikka katsottava olisi parin metrin päässä.
Aukolta meni metsäkoneen jälki mäen päälle joten sitä oli helppo astella ja pian koinkin huumaavan elämyksen: aukea, josta näkyi kauas. Vaaroja (tai vuoria ne ovat paikallisen sanonnan mukaan) metsien takana ja kun kävelin aukkoa eteenpäin, huomasin alhaalla häämöttävän tienpätkän. Ahaa, ajattelin, tuossa menee tämä kotitie ja siellä on puupinokin, lienee Lehtolan poikain halkolanssi siinä. Ja ajatus iski kiinni: taidanpa laskeutua tästä ja kävellä tietä kotiin. Rinne näytti mukavan loivalta ja hyväkulkuselta. Alhaalla tosin kimalsi vesipilkkuja, mutta kaipa sieltä jalan sija löytyy, päättelin. Lapsuusajat Koppelon kivisiä vaaroja kiipeilleenä tiesin selviytyväni pahoistakin paikoista jos vain kintut kestäisivät.

Enpä siinä kummemmin harkinnut vaan käveleskelin hiljalleen rinnettä puolelta toiselle. Kuvasin metsätähtiä, hirven papanoita ja kantoja. Katselin maisemia ja muistelin, kuinka aikoinaan ravasimme pitkin Konesvaaraa, Peukalojärven takana ja Mustanjärven ranntoja, Sorvenvaarassa lähes asuin. Ei ollut päivääkään, etten kiipeillyt ainakin jossakin kolkassa, tarkemmin ajatellen rakastan vaaroja. Kesät huitelin Seulavaaraa pitkin isän ankarista estelyistä huolimatta.

Näissä ajatuksissa huomasin rinteen muuttuvan jyrkäksi ja vähemmän mukavaksi. Kuraa alkoi näkyä ja  pieniä kuusen taimia oli parhailla mättäillä joten jalkojen sijottelussa alkoi olla työ. Toisessa kädessä oli kamerapussi, toisessa kimppu metsätähtiä ja joitakin pieniä sinisiä, tasapainon kanssakin alkoi tehdä heikkoa. Työnsin kukkaset kamerapussin suuaukkoon ja otin mättäältä kepin käteeni ja taas kulku oli helppoa...

Kunnes kuiva maa loppui ja oli pelkkää mustaa jossa välissä oli vettä. Piti tosiaan keskittyä kunnon kulkureittien hakuun. Lapsuusaikojen hillajänkäharjoittelu tuli nyt apuun, pystyin arvioimaan, mikä mätäs kestää ja mille on parempi olla astumatta. Lisäinhan antoi sammakkopopulaatio, joka hyppi minua karkuun. Minäkin olisin hyppinyt niitä karkuun vaan se oli vaikeaa joten tyydyin komentelemaan niitä pois alta, etteivät suotta liiskaantuisi.

Maantie läheni kaiken aikaa kunnes tuli viimeinen este: oja. Ei nyt vallan leveä mutta mutareunainen. Tiesin, etten pysty hyppäämään sen yli, en näillä polvilla ja tällä painolla. Ylitys pitäisi tehdä muuten ja se olikin jo ongelma. Lisähaittana oli möyritty maa ja irtokannot joten kulkeminen oli kahta vaikeampaa. Olihan siellä sillantapainen, pari ohutta koivun runkoa vierekkäin, mutta ne olivat sen verran kallellaan ja korkealla, etten uskaltanut yrittää. Apukeppisauva olisi upommut ojan pohjaan ja olisin kastellut itseni lopullisesti. Joten jatkoin matkaa metsikköä kohden ja sieltä löytyi apu: kallellaan oleva koivu, jonka rungosta voin pitää kiinni ja harpata suhteellisen kuivalle mättäälle.

Loppu olikin jo leikkiä, kipin kapin tielle mutta mille tielle? Eipä ollut kotitie, ei Lehtolan puusouvipaikka, ei sitten mitään tuttua. Onneksi Aippa soitti juuri silloin ja kyseli, että olenko eksynyt kun ei näy, ei kuulu. Minä selittämään, missä olen, millaiset maisemat ja tästäkö mies ällistelemään, että mitä kuiten siellä teet, alappa kiipeämään takaisin niin pääset vähemmällä kävelemisellä. Maantiematkaa kuulemma kertyisi useita kilometrejä. Kiipeäminen eikä varsinkaan sen mutasuon ylittäminen ei houkutellut yhtään, mieluummin kävelen vaikka kymmenen kilsaa, uhosin. Sain neuvon lähteä vasmmalle ja olemaan kääntymättä ainakaan ensimäisestä tienhaarasta. (Ite olisin lähtenyt oikealle).

No, sitten oli maantiekävelyn aika. Hiki valui ja kukkasetkin oli kamerapussissa nuupahtaneet joten ne lensivät tien poskeen. Pari mopopoikaa ajeli vastaan ja innokas huitomiseni sai heidät pysähtymään. Lehtolan Verttihän se serkkunsa kanssa oli ja sain heiltä kummastuneen katseen ja neuvon kiivetä vain kukkulaa takaisin, olisi paljon lyhyempi matka. Ei kiinnostanut poikienkaan neuvot vaan aioin kävellä kotiin ja ihan ite. Pojatkin varoittelivat vääristä tienristeyksistä ja lupasin olla tarkkana ja jatkoin marssiani. En pitänyt kiirettä sillä päivä oli vasta puolessa. Jano vaan vaivasi ja vaikka vettä olikin näkösällä puroissa, oli se väriltään lähinnä hevosen pissaa joten päätin vaikka purra ranteeni rikki ja juoda siitä jos jano kävisi liian kovaksi. Toisaalta tiesin, että jossain vaiheessa olisin rakkaan naapurin, "leikkiserkkuni" mökin kohdalla ja sieltä saisin juotavaa, lepohetken ja mahdollisesti kyydin kotiin, joten en ollut enää huolissani. Kävelin eteenpäin ja bongailin taas luontoa.

Mustikat olivat jo pudottaneet kukkansa ja aloittelivat marjan kasvatusta. Metsämansikka kukki iloisesti ja monin kukin ja puolukka pullisteli kukannuppujaan. Kurjenpolvet, puna-ailakit, kielot, ketunleivät ja voikukat koristivat tien piennarta ja metsä tuoksui. Tienristeyksen ohitin huolellisesti kääntymättä vasemmalle ja vasta seuraavassa tein jyrkän käännöksen, jolloin aloin tunnistaa maisemankin. Täällähän me käytiin kerran kanttarellimetsässä ja joku oli seuraavana päivänä vienyt meiltä valmiiksi katsotut sienet.

Vihdoin Aippa ajoi vastaan ja pääsin kyytiin. Kävimme saman tien kaupassa ja sain kylmää smootieta pahimpaan janooni. Ruokailun jälkeen kiipesin päikkäreille ja taisinpa nukkua muutaman tunnin. Yllätysten ylläri oli, ettei jalat olleet isommin kipeät, hieman vain. Joten kävelyä aion edelleenkin jatkaa, mutta metsiä ja hakkuuaukkoja varon, sillä kulkurivereni pulpahteluun







ei voi näköjään koskaan luottaa.