Kyselijä-Jyrki tuli käymään

"Lie teille tuttu Kyselijä-Jyrki
tuo kummallinen poika näköjään.
Hän muille kiusaa tekemään vain pyrki
aamusta iltaan kysymyksillään.

Hän vanhempansa vallan kyllästytti
ne turhin kysymyksin väsyttäin.
Ne kysymykset närkästyksen sytti
"miks onkaan niin ja miksei ole näin?"

Tämä kirja oli yksi harvoista lapsuuteni kirjoista. Osasin sen silloin ulkoa kannesta kanteen, näkyy alku muistuvan vieläkin.
Kirja kertoo pojasta, joka oli mahdottoman utelias. Hän ilmeisesti mietti asioita ja halusi tietää, mistä kaikki oikein johtuu. Jyrki kyselee, miksi lehmiä ei luotu lentäviksi, miksi koira haukkuu, miksi nenä on sellainen kuin on, miksi henkseleissä on kuvia, miksi pitää käyttää ulkona lakkia...siis aivan oikeita kysymyksiä, joita vilkkaan mielikuvituksen omaavassa päässä syntyy.
Kirjoittaja näkee kysymykset kuitenkin pelkkänä ilkeytenä, poika vain härnää vanhempiaan uteluillaan. Silkkaa kiusantekoa, on kirjan sanoma.

"jo kerran isä sai jo tarpeeksensa,
sai kyselijä maistaa kämmentään."
Sen aikaista kasvatusta ja sillä tavoin sai Jyrki kannustusta, kannattaako kysyä lisää. Runon lopussa, viimeinen säen muistaakseni kertoo Jyrkin mietteistä nurkassa:
"Oi, miksi saamatta jäi ohukaiset
ja miksen saanut jatkaa leikkiäin
ja miks niin hellänä on pakaraiset?
En kysy enää näyttäin tyhmyyttäin"

Tämä juttu pulpahti mieleeni aivan yllättäen. En tiedä, mikä sen kaivoi esille. Aamulla sängyssä maatessani se oli kuvankirkkaana mielessäni. Muistin iloiset, hauskat kuvat Jyrkin mielikuvitusmaailmasta, missä lehmät lensivät, nenässä oli kynsi ja ihmisillä hattuja päässä läjäpäin. Muistin, miten itselläni nousi kirjasta kysymyksiä ja taisinpa kysellä äidiltä lisääkin.
Mutta äiti oli eri maata kuin Jyrkin isä. Äitipä lähtikin leikkiin mukaan ja niin me yhdessä mietimme, mitä kaiken maailman hassutuksia voisi maailmassa ollakaan. Usein sitten paistoimme muutaman räiskäleen sen päälle ja lähetimme niitä myös Jyrkiparalle sinne nurkkaan.

Ehkäpä mieltäni kirvoitti eilen käyty psykiatrin vastaanotto. Tuttavuus oli uusi, mutta kai hän oli papereihini tutustunut. Hän ehdotti, että mitäpä turhia penkomaan vanhoja, olleita, menneitä asioita, miksi kysellä eilisiä juttuja. Miksi pitäisi rypeä olleissa ja menneissä. Vanhasta voi ottaa opiksi mutta muuten ei menneitä painolasteja kannata raahata mukanaan.
Tulevassa ajassa luulisi olevan haastetta kylliksi.

Eipä Jyrkin tarina ole suoraan verrannollinen minun tämänpäiväiseen tilanteeseen mutta tarkemmin ajatellen, kyllä minä vain olen viime aikoina kysellyt, lähinnä itseltäni:
"miks teinkään niin ja miks en tehnyt näin?"

Aamukahvin ääressä mietin Jyrkiä, mietin itseäni, lapsuuttani, elämääni. Päätin, että yrittäisin keskittyä rakentamaan tätä nykyisyyttä. Mukavia lapsuustarinoita en aio hylätä, mutta aikuisiän kipeät haavat joutaa maatua ja tikulla silmään sitä, joka niitä kaivaa esille.

Hyviä päätöksiä on helppo tehdä, mutta niiden noudattaminen ei taida niin yksinkertaista sitten ollakaan. Hyvää tarkoittavat ihmiset osaavat joskus tarkoittamattaankin sohaista kipeään kohtaan ja sitten on vielä niitä, joilla on tarkoituskin satuttaa. Mitään takeita ei ole siihen, että huomenna edes muistaisin tämän päivän päätöksistä. Voi vain rukoilla, että olisi lämmin käsi lähellä silloin, kun kipupaikka käy liian araksi.

Tänään, tässä ja nyt, koen itseni eheämmäksi kuin pitkään aikaan, mutta samalla tunnen, että eheyteni on hyvin hauras. Kaikki Jyrkit ja muut lapsudessa tutut Rymy-Eetut ovat toki tervetulleita muisteluksiini, mutta toivon tosiaan, että ne vähemmän toivotut hammajaiset pysyvät loukoissaan. Toivon, että ne kunnioittavat eheytyvää minua ja jättävät sen rauhaan.

Samalla toivon myös tiettyjen ihmisten tajuavan, että ollut on mennyttä ja törkyaineesta voi tulla tehokas kompostimulta kasvattamaan uutta ja tuoretta. Tahdon asia on unohtaa.

Mutta maailmassa saa kysellä ja kyseenalaistaa kunhan muistaa, että pakaraiset voivat tulla kipeäksi tai lettuset syö joku toinen.

Kehä -ajatuksia tuskan tuolla puolen

Joskus pysähtyy miettimään itseään.
Sitä ei tee kovin usein eikä ole tarpeenkaan kaiken aikaa analysoida tekemisiään, ajatuksiaan, menneisyyttään, tulevaakaan.

Mutta joskus
Ajatukset voivat pysähtyä johonkin, kuin elämä olisi juuttunut johonkin kipupaikkaan. Sitä miettii, etsii selityksiä tai syyttää itseään. Jos olisi tehnyt toisin, jos olisi jättänyt sanomatta jotakin, kumpa sitä tai miksei tätä.
Tai syyttää muita. Miksi sen piti sanoa tai tehdä tai tulla tai olla...
Miksi?
Ihmisen elämä on täynnä vastaamattomia kysymyksiä. Se on täynnä tehtyjä tekoja, joita ei saa puretuksi, ei millään. Se on täynnä sanottuja sanoja. Loukkaavia. Joku loukkaa, minä loukkaan, joku loukkaantuu minun sanoistani tai teoistani, vielä enemmän tekemättä jättämisestäni.

Tekemättömät teot ovat elämän painajaiset.
Tiedän, mitä olisi pitänyt tehdä. Tiedän, että olisin pystynyt muuttamaan monta lukua, jos olisin toiminut silloin, kun olin hiljaa. Kun pidin silmiä kiinni, kun olisi pitänyt nähdä. Katselinko muualle kun olisi pitänyt huutaa. Tiedän, että olisin voinut tehdä paljon jos olisin tiennyt mitä nyt tiedän.
Tekemättömät teot ovat ikuinen haava itsessäni.
Tiedän, että ihminen tekee valintansa itse. Tiedän, että omat valintani eivät ansaitse aplodeja, eivät kestä punnitsemista, eivät edes puhumista.
Tiedän, että ne kulkevat mukanani nyt ja aina, ovat osa minuutta, ovat osa kipuani, ovat osa elämääni.
Niitä ei voi lakaista maton alle, ne eivät katoa pesussa, eivät pala tulessa.
Ne painavat kuin kivillä täytetty reppu. Eivät suostu poistumaan elämästä milliäkään.
Eivät jää jälkeen hetkeksikään.

Ne ovat oppineet puhumaan. Ne puhuvat illalla valojen sammuttua.
Ne kuiskuttelevat aamulla auringon noustessa. Ne supattavat päivän askareissa.
Ne puhuvat paatoksella lepohetkinä.
Eivät ne syytä.
Eivät vaadi selityksiä.
Eivät kerro, mitä haluavat vai haluavatko mitään.
Ne ovat läsnä, kertovat nimensä, kertovat olevansa mukana nyt ja aina ja ikuisesti.
Sanovat että pitää oppia sietämään niitä
elämään niiden kanssa sovussa, hyväksymään ne,
kantamaan niitä kuin ristiä.
Itsehän olen heidät tehnyt, saattanut olemaan.

Elämä ei ole helppoa.
Mutta elämän ei kai kuulukaan olla kevyttä kirmausta heleillä niityillä, ei laulelua ikiystävien seurassa, viinilasi edessä, ei uinumista pehmeällä divaanilla palmujen katveessa, leppeän tuulen pyykiessä sileää, kimmoisaa ihoa.
Tai kuuluisi, tietysti kuuluisi, mutta

kuka osaa elää niin, ettei tee virheitä, ei sano pahaa sanaa, huolehtii, hoitaa, auttaa,
tukee.
Kuka sanoo oikeat sanat oikeaan aikaan, valvoo silloin kun paha kulkee, kuka osaa ennakoida tulevan,
kuka varautuu pahimman varalle?

Kuka on oikeutettu heittämään sen ensimäisen kiven?
Miksi kiviä kuitenkin lentää?
Miksi sinäkin heität kiviä?
Miksi minä?

Elämä on elämistä niillä eväillä joita saa elämän suuressa jaossa. Joskus elämänreppuun sattuu vain murusia ja niillä on tultava toimeen.
Niistä on kirjottava oman elämänsä matto, niistä on rakennettava silta ylitse elämän virran tai lautta suurelle järvelle.
Niistä on kasattava oma elämä mutta oltava myös vastuussa niin monen muut elämästä.
Jos reppu painaa liikaa tai jos se onkin lähes tyhjä
tai mennyt rikki
tai jos se katoaa, hukkuu, varastetaan
jos et osaa, jaksa, pysty, jos et saa apua tai jos et osaa ottaa apua vastaan tai jos et tunne apua kun voisit sitä saada.
Jos vastassa on esteitä enemmän kuin pystyt niitä ylittämään.

Tai jospa saitkin hyvät aineet, riittävästi työkaluja, jospa onnistut, jospa joku tuki vaikeassa paikassa.
jospa huomaatkin taivalluksen lopussa tehneesikin hyvän, tukevan sillan toistenkin kulkea.

Jospa kukaan ei kuiski syytöksiä, ei laske tekemättömiä tekojasi, ei muistuta kärsivistä kanssakulkijoista
jospa kukaan ei supata pahoista ajatuksista.

Onko silloin valmis?
Onko saanut anteeksi vaikkei osannut pyytää?
Voiko saada anteeksi vaikkei osaa pyytää?
Voiko saada anteeksi kun pyytää?
Voiko pyytää anteeksi?
Saako anteeksi?
Eikö?

Ystäväni Agatha ja muut luettavat kuomat

Elämäni intohimona on ollut kirjat. Lapsuuskodissa ei paljon kirjoja ollut, ei ainakaan lastenkirjoja, mutta muistan pari kirjaa, joita luetutin kaikilla vapaaehtoisilla niin kauan, että opin ne ulkoa. Niinpä rallattelin kirja kourassa "Otto potto poroliinia" ja muita loruja, ulkomuistista tietenkin. Erkki Tantun veikeän hauska kuvitus auttoi muistamaan, mitä kullakin sivulla oli.

Koulussa opin nopeasti lukutaidon ja kotikylän hyvä kirjasto tuli mielipaikaksi. Kirjastoa hoiti vanha Opettaja, joka samalla valvoi myös kyläläisten lukutottumuksia. Ei ollut mikään harvinaisuus, että kirjassa olevat hellät kohtaukset oli sensuroitu Opettajan toimesta ja usein viimeiset sivut oli revitty pois. Aivan, myös aikuisten kirjoista.

Eikä lapsilla ollut asiaa aikuisten hyllyille. Usein Opettaja myös valitsi, mitkä kirjat oli hyvä lukea. Topeliuksen Lukemiset Lapsille tulivat tutuiksi, Anni Swanit tietysti olivat hyvää luettavaa niinkuin Marjatta Kureniemet ja muut puhdashenkiset kirjat.
Kirjastossa oli iso lukittu kaappi, jonka avain oli visusti Opettajan ruudullisen esiliinan taskussa. Siinä kaapissa oli "kielletyt ja salaiset" kirjat. Kai sotien jälkeen jotkut kirjat olivat vähemmän suotavia tai jostakin muusta syystä ne oli tallennettu pois kansan käsien ulottuvilta, mutta erään kerran tapahtui ihme: Opettaja avasi kaapin ja antoi sieltä minulle pari kirjaa luettavaksi. Muistaakseni hän varoitti, etten kertoisi kenellekään mutta:" kun sää niin tykkäät lukee, nii ota ny nää ja tuo sitte kohta pois ja anna mulle". Kirjat kertoivat sota-ajasta, nuorten toiminnasta silloin ja partioaatteesta, ja toinen oli joku sotalapsitarina.
Tunsin hienoista ylpeyttä nauttiessani Opettajan luottamusta. Joskus Opettaja antoi aikuisten hyllystä jonkun "sivistävän" teoksen mutta enpä luule lukeneeni niitä, en muista ainakan yhtään.

Jos kirjastossa lukemista sensuroitiinkin, oli kylässä paikka, josta sai lainaan sellaista luettavaa, että Opettaja olisi pyörtynyt jos olisi tiennyt lapsosten lukevan Reginaa, Kulta- ja Herttasarjoja ym "sillä tavoin sivistävää" kirjoitustuotetta. Kylässä asui jostain Etelä-Suomesta, ehkä Helsingistä muuttanut nuori rouva, joka ei oikein sopeutunut moraalisen kylän elämään. Kylän nuoret tytöt istuivat hänen mökissään ja hän kertoili asioita, joista ei osattu uneksiakaan. Minä en ollut mukana kovin usein, mutta sain lehtiä lainaksi ja se kyllä minulle kelpasi.

Ajan myötä lukemisala laajeni ja pian huomasin lukevani lähes kaiken minkä käsiini sain. Kirjaston kirjat tulivat tutuiksi mutta muutettuani kotikylästä pois, laajeni myös kirjastotarjonta.
Elämäntarinat ja matkakirjat ovat aina kiehtoneet mieltäni. Filosofiset kirjat miellyttivät aikansa samoin kuin uskonnolliset ja muuten aatteelliset teokset. Pohdiskelin lukemiani asioita aikansa ja otin omakseni hipun sieltä, toisen tuolta. Kovin syvälliseksi painuvia teoksia en jaksanut silloin enkä jaksa vieläkään lukea saati niihin syventyä. Elämä vei matkassaan.

Aikuiselämässäni on monia vuosia, jolloin kirjat ovat kuuluneet elämääni itsestään selvyytenä. Uni ei tule iltaisin, ellei kirjan kulma paina poskea ja saa lukea muutaman sivun. Laadulla ei ollut niinkään väliä, monenlaiset kirjat kelpasivat.

Sitten alkoi sairasaika. Lukeminen ei lakannut, se vain yksipuolistui. Kevyet, tutut ja turvalliset kirjat nousivat arvoon arvaamattomaan. Aino Räsäsen Helena-sarjaa pystyin lukemaan, vaikka maailma jylläsi sieluani ruvelle. Hilja Valtosen topakat naishahmot pitivat minua pystyssä suuressakin paineessa ja Pirjo Mannisen keveät, ilkamoivat ja sanoilla leikittelevät teokset saattoivat uupuneen mielen uneen. Nykykirjoista Enni Mustonen ja Tuija Lehtinen kirjoittavat kevyttä ja virkistävää tekstiä joita uupuneenakin jaksoi lukea.

Suurin tukijani on kuitenkin ystäväni Agatha. Olin hankkinut kaikki Agatha Christien dekkarit, jotka vain voi suomen kielellä saada. Naureskelin, että jotakinhan ihmisen pitää harrastaa, minä keräilen Dame Agathaa.
Elämän vaikeina päivinä ja synkkinä öinä olen saanut uppoutua Englannin maaseudun kartanoissa tapahtuviin murhiin ja ryöstöihin, olen saanut ajella höyryjunilla nummien poikki vanhapiikaetsivän seurassa tai kulkea viiksivahan tuoksussa, kiiltonahkakenkien perässä ja seurata pienten harmaiden aivosolujen toimintaa. Tommy ja Tuppence ja Mr Q ovat esittäneet omaa rooliaan myös minun elämässäni.

Olen lukenut Agatgan itsensä kirjoittaman omaelämäkerran (itse asiassa siitä alkoi todenteolla kiinnostus hänen dekkareihinsa) ja tunnen nyt hänen ajatuksensa ja omaisensa aivan kuin itse olisin elänyt silloin, 1800-luvun lopussa ja !900-luvun alkupuoliskon.

Eihän murha sinänsä minua kiinnosta, mutta jotta dekkarin salapoliisi tai reipas etsivä, usein nuori, pirteä tyttö, voi käyttää etsivän taitojaan, täytyy tietysti olla ruumis. Agathan kirjoissa murha ei ole pääasia, mutta ruumis kyllä. Tapahtuman selvittäjä lähtee usein kuolleesta, millainen hän oli, miksi hän oli sellainen ja minkälaisessa suhteessa hän oli epäiltyihin.
Agathan kirjoissa on aina muutama, alle kymmenen, henkilöä, jotka olisivat voineet tehdä rikoksen, heillä oli tilaisuus ja motiivi vaikka alussa näyttää että he ovat paikalla sattumalta tai he eivät olleet paikalla alkuunkaan.

Olen huomannut, ettei näissä kirjoissa minua viehätäkään se kuoleman selvittely, vaan pääasiassa ovat ihmiset. Agathan maailmassa eletään yläluokkaista elämää. Ihmisillä on varaa, he matkustelevat, asuvat isoissa taloissa tai kartanoissa, jotkut hotelleissakin. Heillä on useampi kuin yksi palvelija ja monikaan ei käy työssä vaan perhe elää joillakin koroilla.

Agatha on taitava olosuhteiden kuvaaja. Joulunvieton kuvaus saa lukijalle veden kielelle ja muistelmissaan kirjailija kertoo sellaisia jouluja vietetyn hänen sisarensa miehen kotikartanossa.
Hän tuo kirjoihinsa lukuisia omaisiaan tai ainakin piirteitä heistä. Miss Marplen ja Agathan Tätimummin ajatusmaailmassa on paljon yhtäläisyyttä. Molemmat uskovat asioista aina kaikista pahinta koska niin vain on. Agathan erikoista elämäntapaa harjoittava veli on myös esikuvana jossakin kirjassa.

Agatha on kovin luokkatietonen. Alaluokkaa, työväestöä hän kuvaa tyhmiksi ja oppimattomiksi, mitä he tietysti siihen aikaan ovat olleetkin, kun eivät ole saaneet koulusivistystä. Agatha kyllä uskoo perinnöllisyyteen joten yläluokan väki on luonnostaan oikeamielistä, pelotonta, ehkä hieman tyhmänrohkeaa kun taas työväestöllä on kylmänkyhmyjä ja polyyppeja nenässä. Tässä mielessä Agatha on aikansa tuote, onhan hän itse yläluokkaan kuuluvan, joskin köyhtyneen äidin ja rikkaaksi kuvitellun amerikkalaisisän jälkeläinen.
Kun sen laskee aikuisen satuun kuuluvaksi eikä ala liikoja erittelemään, voi kirjoista silti nauttia.

Monet kirjat tapahtuvat Lähi-Idässä sillä Agathan toinen aviomies oli muinaistutkija ja vaimonsa vietti pitkiä aikoja kaivauksilla, mutta hän myös matkusteli yksikseen, käyttäen paikallisia linja-autoja. Seikkailunhalua Agathalta ei ainakaan puuttunut ja niiden seikkailujen tuloksena on syntynyt monta herkullista kirjaa. Tämän alan suosikkejani on "He tulivat Bagdadiin" joka ei dekkarina ole kovinkaan mainittava mutta matkakuvauksena tavattoman kiinnostava.

Toinen herkkukirja on Idän Pikajunan arvoitus". Siinä on mestarillinen juoni, henkilöt ovat tosi aitoja ja ratkaisu on yllätys. Elokuvanakin se onnistui, ja roolijako on kohdallaan itse Ingrid Bergmanin ja Lauren Backallin johdolla. Omille junamatkoilleni otan usein mukaan tämän kirjan, vaikkei VR:n vaunut pahemmin Idän Pikajunaa muistutakaan.

Suosikkisarjaan kuuluu myös "Kuolema ilmoittaa lehdessä". Siinäkin henkilöt tekevät lukemisesta nautinnon. Tosin tässäkin kirjassa näkyy kirjailijan muukalaisvastaisuus, sillä vaikka kirjassa pakolaisapulainen nousee eräänlaiseksi sankariksi, tätä kuvataan kuitenkin hieman negatiivisesti.
Agatha on sovinnainen kirjoittaja, mutta ainakin tässä kirjassa on selvästi lesbopari, vaikkei sitä pahemmin korostetakaan. Lisäksi siinä esiintyy irlannin setteri, ihan vain oman, edesmenneen Felician muistoksi haluan lukea kirjan aina uudelleen.


Agatha kirjoineen on pitänyt minusta huolta jo usean vuoden ajan. Kuinka mukavaa onkaan ottaa käteensä kirja, josta tietää jo, mitä se sisältää. Sen voi jättää kesken koska tahansa ja sen lukemista voi jatkaa mistä vain. Nukahtamiskirjana nämä kirjat ovat vertaansa vailla.
Kaiken huipuksi uusintakierroksilla usein löytää jotain uutta, hoksaa jonkun uuden tapahtuman tai maisema-tai kartanokuvaus saa uuden ahaa-elämyksen.

Kiitos, Dame Agatha. Olet ystäväni nyt ja aina.

VERTAISTUKIRYHMÄ

Otsikko näyttää karmealta sanalta, mutta sana kätkee sisälleen paljon hyvää.
Tässä tapauksessa se kätkee sisälleen 5 naista. Mitkään kaupalliset lehdet eivät meistä saisi mitään juttua irti, olemme tuiki tavallisia, ehkä hieman päähänpotkittujakin, reippaasti yli viisikymppisiä naisia.

Tutustuimme toisimme reilut 2 vuotta sitten. Tulimme Kelan kuntoutukseen, hakemaan voimaa elämiseen. Aluksi meitä oli 8, mutta joukko karisi nopeasti tähän viiteen ja meistä tulikin hyvin toisiamme sietävä ja ymmärtävä joukko. Kurssiaikana teimme kaikenlaisia rentoutuksia ja harjoituksia, liikuntajuttuja, elämänkaaria, unelmakarttoja mutta pääpaino oli keskusteluissa.
Keskusteluja oli monentyyppisiä. Kenenkään ei ollut pakko kertoa kuin juuri sen, mitä halusi, mutta luultavasti juuri se katkaisikin kielenkannat ja huomasimme olevamme hyvin avoimia toisillemme. Luotimme toisiimme ja se luottamus on pysynyt kurssin loputtuakin.

Vaikka olemme erilaisista lähtökohdista ja vaikka elämäntilanteemme ovat kullakin omassa vaiheessa, ymmärrämme toisen ajatuksia ja mielialoja. Toisten vahvuuksista saamme itsellemme tukea ja osaamme iloita vilpittömästi jonkun edistymistä, edes pienen pienestä askeleesta eteenpäin.

Olemme kirjava joukko myös taidoiltamme. Yksi harrastaa itämaisia tansseja ja omaa melko tavalla myös itämaista ajatusmaailmaa, toinen lausuu runoja eläytyen niihin ja saaden sieltä sitä elämänvoimaa, mitä arki ei voi hänelle tarjota. Eräällä on runojen ja pienoisdraaman lisäksi selkeä uskonnollinen näkemys asioihin, joku on liikkumisen ja menemisen mestari. Minulta onnistuu järjestelyasiat vaikka en järjestyksen ihminen muuten olekaan.
Ja yhdessä tuulemaan pistämällä saamme tapaamisista rentoututtavia, iloisia lepohetkiä, vaikka välillä pyyhitäänkin kyyneleitä milloin omista, milloin ystävän silmistä.

Loppiasiaattona kokoonnuimme taas. Yksi sairasti flunssaa eikä päässyt mukaan, ikävä kyllä. Mutta me muut kävimme kuulumisia läpi, kerroimme, mitä vuoden aikana on tapahtunut. Tuntui helpolta olla, voi kertoa juuri ne kaikkein kipeimmät asiat ja sai tukea muilta. Myös vuoden kohokohdista iloitsimme, naurun räksätys on se voima, joka kantaa tapaamisiamme. Yritämme aina yhdessä etsiä niitä positiivisuuden hippusia joita kyllä niitäkin löytää kun hakea jaksaa.

Olemme suunnitelleet, että vähintään kerran vuodessa olisi hyvä tavata. Asumme hajallaan ympäri lappia, joten kovin tiheät tapaamiset eivät onnistu, mutta ehkä loppiaisen seutu olisi hyvä aika. Ennen joulua on yleensä paljon menoja niin laulajilla, lausujilla kuin muutenkin esiintyvillä. Kesällä on kaikilla omat kotkotukset perheen parissa mutta loppiainen on vielä juhlakautta ja helposti muistettava aika.

Ystävä on se, joka tuntee sinut läpikotaisin, mutta silti haluaa tavata sinut, uudestaan ja uudestaan.