Talvipesässä

Eihän nyt mikään oikea talvi ole. Lunta on maassa lusikallinen ja pakkanen vieraili sen verran lyhyen tuokion, että sai Tennin huussiputken jäähän ja sen siliän tien katosi pakkanen ja loppui sisävessan käyttö sillä mäellä. Jäätyminen tais johtua siitä, ettei lunta ollut sen vertaa, että olisi eristänyt edes pikkuisen.

Enhän mie toki pihahuussia pelkää. Lapsena en sisävessasta tiennyt juuri mitään. Hämärä muistikuva on, että Talvituvalta kun käytiin Ivalossa, tuli mulla pissahätä aina Majalan kohdalla. Olin nimittäin päässyt ainakin kerran kokemaan sen ihmeen, että mennään pikku komeroon asialle ja vesi tuli katosta (siltä se näytti) kun vain narusta vetasee. Usein äiti komensi jokirantaan asialle joten jokakertainen riemu se ei ollut.

Oikeastaan, olin jo akkaihminen, kun sain oman sisävessan sillä aloitin avioliiton  pihamökissä jonne ei tullut eikä mennyt vettä. Vesi haettiin talon puolelta keittiön hanasta, ämpäri asusteli pikkuisen keittiömme pöydällä ja kylmimpinä aamuina sen pinnalla oli kevyt jääkerros. Joten mukavuuksiin en ole tottunut lapsuudessa mutta äkkiä niihin koukuttui sitten, kun pääsi kotiutumaan kaupunkielämään.

Mutta nyt valitsin tämän vapaaehtoisen evakon ja pysyttelen kaupunkikodissa, kerrostalokennossa. Mukavuutta toki rakastan mutta haluan antaa sijaa myös toisaalle. Aippakin tarvitsee omaa rauhaa, ehkä vielä enemmän kuin minä.

Tämä kämppä on pieni mutta tarpeellinen sopii sisään, juuri ja juuri. Mutta on sellaisia tarpeita, jota kaipaan. Olen jo alkanut katselemaan, josko lähietäisyydeltä löytyisi vähän suurempi koti, johon saisin sijoitettua pikkuisen sohvan. On vähän harmillista, jos tulee enemmän kuin 1 vieras kerrallaan, sillä huoneessani on vain nojatuoli ja keinutuoli sekä 3 keittiöjakkaraa. mukavaa seurustelunurkkausta ei saa millään kun joku joutuu nököttämään keittiössä...joka kyllä on ihan tuossa olkkarin kyljessä eikä sinne tarvitse huutaa ja joka käytännöllisesti katsoen on samaa tilaa olkkarin ja makuualkovin kanssa. Kesäisin parveke antaa tilan tuntua mutta nyt sinne ei viitsi mennä istumaan vaikka lasit pitävätkin tuulet ja lumet mukavasti loitolla.
Yökylävieraita pitää vähän sijoitella, että kaikki saisivat seljän sijan, mutta eipä nuita isommin ole käynytkään.

Olen ollut eläkeläisenä ja itsellisenä reilut 5 vuotta joten pahemmat työkiireet ovat unohtuneet. Uniin ne kyllä vielä tulevat. Usein olen herätessäni hiestä märkä jos olen yön läpeensä pessyt patoja, kuorinut porkkanoita tai tehnyt jotain muuta, mikä ei valmistu ikinä ja kiire painaa päälle.

Yksin eläminen ei myöskään enää tunnu joka hetki niin rattoisalta kuin ensi huumassa. Toki nautin sydämeni pohjasta, kun ei tarvitse olla hakemassa jotain jollekin joka on sen itse hukannut ja minun pitäisi se löytää ja mieluummin heti. Nautin hiljaisuudesta. Mun luona ei huuda radio, televisio ja levysoitin yhtäaikaa tai edes erikseen. Musiikkia kuuntelen aina joskus, istun ja nautin, sukan kudin kädessä tai sitten silmät kiinni. Taustamusiikkia en kaipaa enkä koskaan ole tykännyt jatkuvasta melusta.

Mutta joskus tunnen itseni yksinäiseksi, siitä huolimatta että olen erakkoluonne ja tämä yksinäisyys on oma valinta. Jotain kivaa telkkariohjelmaa olisi mukavaa nauraa kimpassa, joskus olisi mukavaa vain olla kylki kyljessä jonkun kanssa. Jonkun, joka hyväksyy, välittää, arvostaa, joka haluaa olla täysillä mukana. Mutta kaikkea ei voi saada. Kompromissi on hyväksyttävä ja valintoja tehtävä, jotta päivät tuntuisivat jotenkaan mielekkäiltä. Välttämättä en itsekään tiedä, mitä haluan tai mitä tarvitsen. Pakolla ei voi tunteitaan hallita, päättää että nyt minä alan tykkäämään (huom. luvallinen muoto) jostakin asiasta tai ihmisestä tai nyt en enää välitä...

Vanhemmiten kompromissit syntyvät hitaammin. Enää ei ole tarvetta miellyttää, ei ainakaan niin paljon kuin ennen. Nykyään mieli nousee kapinaan, jos huomaan, että joku aliarvioi, vähättelee tai muuten näkee tekemiseni väärässä valossa. Nyt ei ole pakko suostua mihin tahansa. Voin elää yksin ja tuntea itseni eheäksi. Ehkä haikealla tavalla, mutta kuitenkin itsekunnioitus on läsnä.

Ja koko ajan tapahtuu jotakin. Liityttyäni Heinolan Eläkeliittoon, olen saanut sieltä uusia tehtäviä, uusia tuttavuuksia ja ehkä jostain löytyy vielä ihmisiä, joista kehkeytyy ystäviä. Vanhat, rakkaat lapsuusystävät eivät ole kadonneet minnekään vaikka yhteyttä pidämmekin harvoin. Tieto siitä, että joku on, joku välittää, vaikkakin satojen kilometrien päässä, antaa voimaa elää. Hyvänä esimerkkinä EevaMaija, joka lähetti myttysen poron kuivaa lihaa ystävänpäivälahjaksi. Me kursitut sydämet ry.

Mutta vaikka lähettäisimme toisillemme vain lempeitä ajatuksia, on hyvä tietää, että joku jossain on.


Kuvat Heinolan jäänveistofestareilta

Ajatuksia lauantai-iltana

Nyt on menossa ne kunnon selkäviikot. Pyhiä ei mailla halmeilla, senkun vain harmaata arkea aina ja jatkuvasti. Eihän tämä nyt minua haittaa, pakkaa vaan joskus pitkästyttämään, kyllästyttämään ja joskus jopa sapettamaan. Turhautuminen iskee koko painollaan ja mieleen tulee elämän mielekkyys tai sen puute. Elämän tarkoitusta en ole enää aikoihin miettinyt, ei sitä minua viisaammatkaan tietäjät ole kirjanneet. Mutta turhaannun. Minua ei tarvitse kukaan.

No, myönnän, liioittelenhan minä, tapani mukaan. Olen vain itselleni kiukkuinen ja siinä tulee heti ensimäiseksi osoiteltua sormella muita. Itsestänihän on kiinni oma elämäni, teenkö itseni tarpeelliseksi vai odotanko jatkuvaa palvomista. Hah haa, ei minua kyllä ole isommin palvottu ikinä ja oliskin jo aika saada kokea, millaista se olisi.

Ensiksikin tämä painonhallinta. Se on mulla sillä tavalla että paino hallitsee minua enkä minä sitä. Tietoa olisi kyllä ja taitoa toteuttaa keveitä ruokia mutta sitten tuon suunkäyttö ei olekaan enää hallinnassa. Jos olen jossakin...vaikka kursseilla tai koulutuksessa, kuitenkin pois kotoa, syömisessäni ei ole mitään ongelmaa. Mutta kotona on ruokakaappi...ja kotona astuu ahmatti kuvaan. Koko ajan on pikku mälkä tai ainakin pitää käydä jääkaapilla katsomassa, mitä siellä olisi. Vielä toistaiseksi en hanki jääkaappia täyteen ja yritän elää, etten käy kaupassa kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Ongelmani on, että osaan nyhjästä tyhjästäkin ja mitä vähemmän on mahdollisuuksia, sen kaloripitoisempaa jälkeä tulee. Kauraryyneistä saa vaikka mitä hyvää ja joskus pelkkä suolakurkku helpottaa suolan tuskaa. Sillä ei minua makea houkuttele vaan suolainen...ja verenpainehan siitä innostuu kohoamaan korkeuksiinsa. Olen piilottanut verenpainemittarin kaappiin ja yrittänyt aktiiivisesti unohtaa sen sijainnin, mutta sepäs ei unohdukaan niin helposti. Vaakan olen potkaissut lipaston alle ja onneksi siitä on paristot kuluneet loppuun, vaikka sen reuna sieltä syyttävästi kurkisteleekin sieltä. Sokerimittari sentään on vielä käden ulottuvilla.

Toinen äksyilyn aihe on liikkuminen. Aikaa olisi ja vaatteita sen verran ettei paleltuisi pahimmillakaan pakkasilla mutta viitsiminen...pitäisi pukea ja pitäisi lähteä ja tulla takaisinkin...Ennen vaikka imuroin ja pesen kylppärin kuin kiskon kalsareita ja toppahousuja joissa sitten hikoan niin että selkä on märkä. Koko talvena en ole käynyt asahijumpassa kun en osaa hengittää siellä oikein vaan hyperventiloin ja rytmihäiriö iskee päälle. Vesijumppa on jäänyt kun sain virtsatulehduksen...en uskalla syyttää siitä terapia-allasta mutta siellä on lämmin vesi ja paljon ihmisiä. Ja ikuaikanen riesa, polvi, muistuttaa joka välissä olemassaolostaan eikä sen kanssa kovin kauaksi uskalla lähteä. Kävelysauvat olisi hyvä pitää mukana kauppamatkoillakin mutta kuka sitten kantaa kauppakassin? (mulla on kiva viilekkeillä kannettava kangaspussukka, riittävän suuri maitopurkille ja leivänkyrsälle joten ei hätää, marisen vain marisemisen vuoksi)

Entäpä sitten vapaa-aika, jota mulla on suurin osa ajastani. Kirjasto on hyvä Heinolassa, sitä en lähtisi moittimaan joten luen ja paljon. Tosin en mitään sivistävää tai ajatteluun paneutuvaa kirjallisuutta vaan kevyttä ja hauskaa, silloin kun sellaisen sattuu löytämään. En halua lukea kauheuksista, en väkivallasta, en maailmanpahuudesta, en ilkeydestä, enkä yksitoikkoisesta jorinasta jossa joku ns. merkkihenkilö kehuu itseään ja unohtaa aktiivisesti omat töppöilynsä.
Sen sijaan joku mukaansa tempaava matkakirja saattaa viedä aamupuolelle yötä ennenkuin huomaa, että voisi siipimatkalainen torkahtaakin. Myös eloisa elämäkerta, jossa sankari muistelee rehellisesti omaa elämäänsä, on mukava seuralainen. Ja ne kunnon roskaromaanit, akkojen kirjat, joita "sivistynyt" lukupiiriläinen ylenkatsoo, ovat juuri sopivia aivon tyhjentäjiä. Ehkä ne ovat enemmän nuoremmille tarkoitettuja mutta väliäkös sille. Minä olen tietyllä tavalla jälkeenjäänyt, en osaa vanheta arvokkaasti vaan kaikkinainen pönöttäminen on kauhistus. Syvällisyys on hyvä pieninä annoksina mutta että koko kirja kerralla...elimistö ei ota vastaan.

Entäpä tämä verovaroilla ylläpidetty televisio.
(iso huokaus)
Vähitellen olen tajunnut sen kauheuden: televisio ei ole tarkoitettu meikäläiselle,. Siis yli viiskymppinen, vähän koulutettu susirajan pohjoispuolella asuva ihminen saa katsoa (jos haluaa) ala-astelaisille tarkoitettuja köntsähuumorilla ryyditettyjä huuto-ohjelmia tai erinäisiä laulukisoja. Puistatuksen nostattavat kokkiohjelmat, niissä rätätään ruoalla ja mahdollisimman nopeasti yritetään saada jotain aikaseksi. Ruuanlaitto pitäisi olla soveltamista, keskittymistä, luovaa hulluutta ja hauduttaen kypsennettyä. Painonpudotusohjelmat masentavat, parisuhdeohjelmat raivostuttavat ja luonto-ohjelmissakin syödään toinen toistaan. Matkaoppaat, poliisit, tullit ja rinnetyöläiset...ketä oikeasti kiinnostaa? Leijonien luola tai huutokaupat, voi ei.
Matkaohjelmat vielä menettelee mutta Anthony Bourdainkin vetää viinaa ja mössöttää roskaruokia. (Oi että olin surullinen siitä Suomen vierailusta. Viinaa ja kaljaa...voi hyvä isä sentään). Jotkut sisustusohjelmat ovat joskus ihan katsottavia vaikka toisinaan nekin ampuu yli niin että roikaa.

Ehkä joku tykkää katsoa kotimaisia kansanmiehiä tai muita lyhytelokuvia mutta se joku en ole minä. Uusi päivä, jota kuviteltiin Kotikadun mantteliperijäksi, on avuton yritelmä, samaa sarjaa kuin Salatut elämät. Varmasti niillä on katsojansa mutta ei tässä olkkarissa.
 Kauniita ja tuoksuja en ole koskaan osannut katsoa. sen sijaan brittisarjat ovat yleensä olleet hyviä, harmi vain kun niitä hankitaan niin vähän.

Onhan Suomen teeveessä tullut toki hyvääkin. Kotikatu oli mun juttu, samoin kuin Metsolat, Taivaan tulet, Pirunpelto ja jopa ne maalaiskomediat. Harmitonta ja hyvin näyteltyä, ihastuttavaa seurattavaa joissa ei tarvinnut pelätä tai hävetä esiintyjien puolesta. Viihdeohjelmista muistuu mieleen Soitinmenot, taidolla ja tietämyksellä tehty ohjelma, jossa ei tarvinnut kenenkään olla köntsät housuissa tai kaapia pyllyään kun hauskaa riitti muutenkin. Bumbtsi bums...Parempi myöhään...Ilkamat...Ällitälli...onhan niitä ollut. Ja kaikki ne on lopetettu vaikka kansa olisi tykännyt.

Tämä mökötys ja purkautuminen alkoi juuri tuosta: kaikki hauska on suljettu meikäläisen saavuttamattomiin. Kun olet yksin lauantai-illan niin yritä vain viihtyä televisiosi kanssa, tarjontaa on ja jos ei kelpaa niin oma on vikasi. No, minä yritän, seuraavaksi alkaa Putous. Ei, en halua, en siitäkään huolimatta, että asialla on hyvät näyttelijät panemassa itseään likoon. En pidä itseäni tiukkanutturana mutta suoraan sanoen inhottaa nuo "hahmot". Siinä on niin paljon ilkeyttä mukana, hauskuutta minä kaipaan, en halua katsoa muiden pilkkaamista. Ei toki kaikki ja onneksi se kaikkein kamalin "tyyppi" putosi, se oli suorastaan ällöttävä.

Mutta

on ihanaa elää omassa rauhassaan. Ei kaiken aikaa, ei ei, mutta joskus. Tänään kyllä kaipaisin kaveria, jolle voisin rutista ja ruotia vaikka juuri tuota putousta. Aippa on kuitenkin nyt kotonaan enkä hänestä muutenkaan saisi telkkarin katsomiskaveria.

Mutta onhan tämä blogi ja onhan tämä Mamma Myy, joka sanoo kaiken, mitä ajattelen. Rohkeammin ja  pilke silmäkulmassa, paremmin kuin Aila itse ikinä.