Saarimatkailua

Lokakuun alussa, kymmeniä vuosia sitten, syntyi Kesäpaikkaan se vihoviimeinen rääkyjä. Vanhimman ja nuorimman välillä oli tasan 15 vuotta ja äidillä taatusti kädet täynnä työtä.
Mutta niin vain selvittiin urakasta, niin äiti kuin minäkin, se rääkyjä.

Pyöreitä vuosia on tapana juhlia, kuka näyttävämmin, kuka vaatimattomammin, kuka ei ollenkaan. Minulle kaikki itseen kohdistuva juhlinta tuntuu vieraalta ajatukselta. Monia juhlia olen väkertänyt ihmisille jo työni puolesta, omani halusin viettää pois hälystä ja kokkaamisesta.

Aimo sen keksi. Hänellä oli "kana kynittävänä" Leylandin pikkukaupungissa eli pieni työ tehtävänä siellä. Mennäänpä sinne! Ja lähellä siinä olisi Yorkshiren maakunta, jonka maisemista olimme kumpikin lukeneet ja katsoneet hartain silmin "Kaikenkarvaisista Ystävistä" tehtyä sarjaohjelmaa. Siinä olisi hänen syntymäpäivälahjansa vastentahtoisesti vuosiaan täyttävälle Mammalle!
Tietysti ajattelin haikeana Kesäpaikkaa ja sisaruksia, jotka kenties kokoontuvat sinne vanhimman veljen "kolmevarttisille". Olisihan siellä ollut ihanaa, rakkaiden ihmisten parissa. Silti tunsin nummituulien kutsun voimakkaana, me lähdetään Englantiin!!!

Preston on keskikokoinen, rauhallinen kaupunki Liverpoolin kainalossa. Manchesterissa on taas lähin lentokenttä, minne halpiskone Easy Jet vie Vantaalta kuormansa. Illan pimeässä kaarsimme suurkaupungin yllä ja ihailimme valomerta, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Mietimme, mitähän kaikkea tuolla juuri nytkin tapahtuu...

Maahantulomuodollisuudet menivät rutiinilla, mutta ensimäinen vastus odotti ulkona. Hotellista oli luvattu lähettää taksi meitä vastaan, mutta nimellä varattua autoa ei näkynyt. Odottelimme, juoksin tarkistamassa kaikkien autojen ikkunat, josko se olisi ulkopuolella, eipä ei. Vihdoin menin uudestaan sisälle ja siellä seisoi tumma mies Claremonthotellin lappu kourassa. Oli hieman väärällä ovella...
Taksi oli tehty vanhasta pakusta. Ei oikein lämminkään ja ikkunat huurussa mutta perille Prestoniin sentään päästiin Masterin kuskatessa. Itämainen musiikki soi radiosta, olo oli jotenkin epätodellinen.

Hotellissa meidät otettiin halauksin vastaan. Aimo oli asunut edellisenä vuonna samassa hotellissa joten olimme kuin arvovieraat ikään. Saimme ilmeisesti talon parhaan huoneen, ovessa ainakin oli "Private" kyltti. Siinä oli makuusoppi ja olohuoneosa jossa oli iso taulu-TV.
Mutta viileä se huone oli. Mukava oli pujahtaa matkaväsyneenä untuvapeiton sisään ja antaa unen tulla.

Aamulla ensimäinen ajatus oli kylmyys. Ulkona satoi ja kosteus tihkui sisään. Vaatteet tuntuivat nihkeältä, kylmiltä. Aamupala sen sijaan oli hyvä, kahvia, paahtoleipää appelsiini- ja mansikkamarmelaadilla, tuoremehua, munakokkelia sekä lisää paahtoleipää. Aamiaishuone oli siisti, miellyttävä, palvelu ystävällisintä mitä kuvitella saattaa. Seuraavana päivänä söimme aitoa englantilaista aamiaista, jonakin aamuna minulle riitti pelkkä paahtoleipä kahvin kera. Munaan ja kinkkuun voi kyllästyä ja väliin oli jo puuroakin ikävä.

Mutta meidän huoneessa oli kylmä!!!
Ensimäisen illan lämmittelimme kuumavesipulloilla joita saimme vesipulloista. Kummallakin oli pari pulloa jaloissa kun katsottiin telkkaria tai syötiin iltapalaa. Sänkyäkin ne lämmitti mukavasti. Päivällä Aimo osti itselleen kunnon pipon yötä varten joten tarkenimme sentään jotenkuten.
Seuraavana päivänä saimme pienen lämmittimen joka myös kuivasi hieman kosteutta ja asuminen alkoi tuntua jo ihan siedettävältä. Koko aikana kuitenkaan ei esim. pyyhkeet kuivuneet ja vaattet tuntuivat kylmän nihkeiltä.

Tutustuimme kaupunkiin, kävin isolla "torilla" jossa myytiin käytettyä ja käyttämätöntä tavaraa sopuisasti sekaisin. Ihastuin 29 puntaa maksavaan kirjoituslipastoon joka olisi ollut unelmieni täyttymys materiaalinsa ja mallinsa vuoksi, hintakin erittäin sopiva...mutta Suomeen tuotuna hintaan olisi varmaan tullut sen verran lisää, että tyydyin vain taputtelemaan sitä ja toivomaan, että joskus vielä törmäisin samaan tilaisuuteen Heinolan Antikvariaatissa.
Kiertelimme ostoskeskuksen putiikeissa, punnan kaupassa, apteekissa ja ostin meille iltaruuaksi pari lihapaistosta...jotka olivatkin tosi herkkua.
Kouluvaatteita myyvässä liikkeessä löysin Jonnepojalle oivan tuliaisen, aidon "pikkukoululaisen"jakun. Oli siellä myös paitoja solmioineen, ties mitä koulupukuihin liittyvää.
Itse asiassa vastaan tulevat koululaiset yhtenäisissä asuissaan olivat ilo silmälle...joillakin oli harmaat, joillakin eri sävyä sinistä...eri kouluilla omat värinsä. Tytöillä liivihameet, samaa väriä olevat sukat ja takki, pojilla paita ja kravatti sävy sävyyn housujen ja takin kanssa, kaikilla mustat kengät. Alan olla yhtenäisen koulupukupakon kannattaja.!!!

Sateisena päivänä kävimme Leylandin "Wanhojen Autojen Museossa". Siellä oli isoja ja vanhoja autoja rivissä, kunnolla puunattuna ja putsattuna. Oli vanhoja busseja, hevosillakin kuljetettuja, oli kuorma-autoja ja niiden esiasteita, sota-ajan kulkuneuvoja, ambulansseja, paloautoja ja kaikkea mahdollista. Hupaisin oli laivaksi naamioitu auto, erään herran unelma. Ymmärsin, että paikkaa ylläpidettiin talkoilla ja kai sinne oli nähtävyydetkin hankittu yhteisrahoituksin. Kylmä oli sielläkin ja katto vuoti...ämpäreitä oli siellä täällä keräämässä liiat vedet ja lattia oli märkä. Mietimme, että kun autot ovat kaikin puolin puhtaat, ei katolla niinkään ole väliä.

Aurinkokin sentään paistoi ja silloin maailma tuntui upealta. Preston on kaunis, vanha ja vauras kaupunki. Siellä on upeita puistoja, joiden puut olivat parhaassa "ruskassaan" eli väriä riitti. Ruusut ja monet muut kukat (tunnistin ainakin krassin ja verenpisarat) kukkivat vielä monessa pikkupihassa. Todellakin, talon etupiha saattoi olla vain muutaman neliön suuruinen mutta siihen oli saatu sopimaan pieni pensasaita, kukkaryhmä, ehkä suihkuallaskin ja kaikki viimeisen päälle hoidettuna. Ja jos pääsi kurkkaamaan takapihalle, oli sielläkin nähty vaivaa. Vaikka tilaa oli ehkä niukasti, siitä oli tehty viihtyisä paikka. Englantilaiset ovat puutarhakansaa!

Ruokakansaa he eivät ilmeisimmin kuitenkaan ole. Tai no, makuasiat ovat henkilökohtainen juttu. Englantilainen aamiainen on herkkua, puhutaan, mutta meille sattui vähemmän herkullisia virityksiä. Hotellin aamiaismuna paistettiin öljyssä ja leipäpalakin uitettiin siinä. Mukana oli myös verikakku, joka ei maistunut ainakaan aamulla. Makkara menetteli ja yhtenä aamuna tarjottu skottien higgins-no juu, yksi pala riitti. Papuja inhoan!
Fich and chips sitten. Edellisen kerran Windsorissa sain melko hyvän annoksen. Nyt öljy maistui liikaa, kala oli pehmeää mössöä, herneet olivat kuin hernekeittoa ilman lihaa eikä majoneesikastikkeesta ollut tietoakaan.
Eräänä päivänä taas Master vei meidät italialaiseen ravintolaan. Epämääräisen näköinen paikka, mutta kun tilasimme lohta ja oliiveja, yllätyimme iloisesti. Kala oli tuoretta, sopivan kypsää, mehukasta, maukasta. Ja englantilaiset lihapiirakat ovat maukkaita, ne kuuluivat monena päivänä pääateriaamme.

Tulihan sekin päivä, jolloin tämä Mamma siirtyi "aikuisen"kirjoihin. Ami oli pyytänyt pienen syntymäpäiväkakun, joka tarjoiltiin aamupalalla asiaankuuluvin lauluin. Kuorossa oli Amin lisäksi hotellin omistaja Carla, hänen äitinsä ja Herra Australiasta, joka sattui yhtä aikaa aamiaiselle. Kakussa komeili 4 kynttilää. Carla sanoi ottaneensa yhden pois ja minä olin polleaa, kiittelin kauniisti enkä korjannut virhettä. Vai olisiko se ollu virhe lainkaan vaan kohteliaisuus, enpä tiedä. Hyvä oli mautaan madeirakakku ja siitä riitti koko viikoksi, jäikin vielä.

Ami pelasi "enpätiedää" ja päätti sitten tietää ja lähti vuokraamaan auton. Vasemman puoleinen liikenne hieman mietitytti, teiden kunto ja mutkikkaisuus arvelutti mutta kiinnostus Yorkshireen voitti. Kysyimme ensin taksikuski Masterilta, paljonko hän ottaisi kiertomatkasta ylängölle ja hän halusi 170 puntaa. Pidimme sitä kalliina ja kun auton sai n. 60 punnalla, oli asia selvä.

Siitä päivästä tuli matkan ehdoton kohokohta. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. Pakkasimme hieman evästä mukaan ja suuntasimme ylängölle. Kaupungista pääsi hienosti ulos suoraan pääkatua (jonka varrella hotellimmekin oli) ja tien numero oli maalattu tiehen, eli sitä oli hyvä seurata. Ami keskittyi ajamiseen ja mie yritin olla kartturina ja lukea muutenkin liikennemerkkejä että kuski sai keskittyä pysymään tien oikealla "eli väärällä" puolen.

Matka oli uskomaton. Tie nousi koko ajan ylemmäs ja maisemat: ei siihen ole sanoja. Kauniit, tasaisenvihreät niityt lampaiden tai lehmien täplitämänä. Hevoslaitumia oli tämän tästä, monilla hepoilla oli "takki" päällä, aamu oli aika viileä.
Peltojen ja niittyjen reunuksilla kiviaidat...sammaleista päätellen satoja vuosia vanhat. Kiviaitoja riitti. Tasaisia, sopusuhtaisia, tarkoituksen mukaisia. Jyrkilläkin rinteillä, siistissä ojennuksessa. Mietimme sitä ihmisen työn määrää, mitä niille pelloille oli annettu. Ei ole ollut helppoa elämää näilläkään seuduilla. Kyllä on pitänyt tiputtaa litroittain hikeä, että ihminen on saanut elannon perheelleen.

Puita ei juuri missään. Pensaita vähän, hieman havupuita jonnekin istutettuna mutta muuten avointa silman kantamattomiin.
Joskus siellä on ollut metsää. Sitten, roomalaisten aikaan, vuorilta on löytynyt lyijyä ja kun kaivostoiminta on alkanut, on metsää hakattu suruttomasti. Sulatukset, jälkikäsittely, rautatiet, kaikkeen on käytetty puuta vuosisatojen ajan ja tulos on nyt nähtävissä.

Pikku kylä. Kapea, asfaltoitu tie mutkittelee talojen välissä. Ei sovi juurikaan ohittelemaan, parkkipaikat jossakin syrjässä. Talot ovat seinä seinässä, tiiviisti. Kaikki tarpeellinen koottuna yhteen.
Ja näitä kyliä on paljon. Yhdessä sellaisessa, Nitterdalessa, postitamme kortit. Ami tutustui sillä välin paikallisiin mummoihin, löysimme nimittäin pysäköintipaikan vanhustentalon pihalta.
Toisessa kylässä (en löydä paikalle nimeä) kävin kuvaamassa kirkkoa. Siellä oli ilmeisesti ollut syyssadon kiitosjuhla, sillä kirkko tuoksui voimakkaasti omenilta, joita siellä oli monia oksallisia kauniisti kukkien kanssa aseteltuna.

Sitten tie alkoi nousta jyrkästi. Emme olleet enää tietoisia, missä olimme, mutta Aimo halusi ajaa sen mäen ylös. Nousua riitti ja taaksemme alkoi kerääntyä jonoa, sillä tie oli ilmeisesti aika jännittävää ajaa. Välillä pysähdyimme, että kiireiset kulkijat saivat huristella menojaan.
Sitten maisema avautui: tätä olimme tulleet katsomaan. Olimme jo aika korkealla (kartan mukaan yli 400 m) joten maailma näytti kuin olisi ollut lentokoneessa. Tien varrella oli penkki ja pysähdyimme siihen katselemaan. Tien toisella puolen kuului kolinaa ja lähempi tarkastelu osoitti, että siellä on kaivostoiminta edelleen käynnissä. Toisella puolen tietä näkyi niittyjä, näkyi lampaita ja näkyi lehmiä, rauhallisena aterioimassa. Välittämättä upeasta maisemasta, välittämättä kaivureiden kalkkeesta, oli kuin "Suuri Rauha" olisi ollut maiseman, eläimien ja meidän yllä.

Tie jatkui eteenpäin ja ajelimme hiljakseen eteenpäin miettien, missähän me oikeastaan mahdoimme ollakaan. Kartta oli melko huono ja vaikea lukea, olimme maailman huipulla, mutta missä?
Edessä, ihan tien vieressä oli taas vanhoja, kivisiä rakennuksia ja lippuja, Englannin ja EU:n. Siis tässä on jotakin, kysytäänpä tästä. Nälkäkin jo oli, joten ruoka ei olisi pahitteeksi.
Pihassa tuli mies kysymään, voiko hän auttaa. Ami kertoi pulmamme ja mies kutsui meidät sisään. Ovessa on B&B:n kyltti ja teetarjoilu järjestyisi kuulemma hetkessä.

Olimme tulleet perheen olohuoneeseen. Kodikas huone: sohvalla ja tuoleilla tavaroita, pöydällä kirjoja ja koriste-esineitä suloisessa sekamelskassa. Kattoparruissa riippuu kymmenittäin mukeja, kaiken näköisiä ja kokoisia. Seinillä kuvia ja tavaroita, kauniisti esillä, ei ahdetun tuntua missään. Aimon ja isännän välille syntyy keskustelua, jota minä vajavaisen kielitaitoni kanssa vaivalloisesti seuraan. Perheen kaunis koira William tulee tervehtimään, rouva tuo teetarjottimen, tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt.
Pöytään ilmestyy pian tarjotin, jossa on Yorkshiren piirakkaa, kinkkua, tomaattia, kurkkua, oliiveja, hillottuja valkosipuleita, sämpylöitä, juustoa, ties mitä kaikkea. Tee on herkullista ruskean sokerin kera, tuoretuotteet omasta puutarhasta. Tätä juustoa valmistetaan vain tällä alueella. Hieman valkohomejuuston tyyppistä, ei liian pehmeää mutta sopivan notkeaa...ai ai kuinka se oli sämpylän päällä herkkua. Enkä missään ole saanut niin hyvää tuorekurkkua. Ohutta, maukasta...

Rouva keroo olevansa "hoitaja". Reikihoitoa, kivihoitoa, ties mitä mystistä ja "huuhaata". Hän myös opettaa sitä ja järjestää kursseja kotonaan. Hän vie minut tutustumaan hoitolaansa. Miten ihana paikka. Kaunis, harmoninen, levollinen...rouva itsekin muistuttaa enemmän henkiolentoa. Hento, vaalea, herkästi ja leveästi hymyilevä, kauniilla äänellä hiljaa puhuva.
Tunsin olevani hyvien ihmisten luona.
Samoin tunsi Aimokin. Miehen kanssa hänellä oli paljon yhteistä, jopa diabeteskin. Mies on myös kiinnostunut vanhoista autoista, omistaakin pari vanhaa miniä.

Pari tuntia meni kuin siivillä. Hyvin syötettynä, lämpöä ja ystävällisyyttä saaneina lähdimme vihdoin kotimatkalle Prestoniin. Olimme kuin olimmekin olleet oikealla tiellä ja isäntä neuvoi parhaimman reitin eteenpäin. Rouva juoksutti vielä autoon meille oman puutarhansa hilloa, jonka päätimme nauttia joskus erityisessä tilanteessa kotona...liekö itsenäisyyspäivänä...

Tämä tapaaminen merkitsi meille molemmille paljon. Tuollaista ystävällisyyttä kokee vain harvoin.
Nyt joku voi tietysti sanoa, että hehän tekivät vain työtään. Heidän toimeentulonsahan riippuu maksavista ihmisistä. Toki totta näin onkin, mutta työtäkin voi tehdä sydämellään tai sitten vain tienatakseen. Maksun aikana rouva kertoi, ettei heillä ole taksaa, vaan ihmiset saavat maksaa haluamansa hinnan ja he avustavat paikallista sairaalaa, ymmärtääkseni syöpäpotilaita.
Ja kotiin tultuamme Aimo löysi sähköpostistaan viestin Ann'ilta ja Richardilta, uusilta ystäviltämme.

Lomaviikko kului nopeasti ja kotiinlähtöpäivänä "mummu" eli hotellinpitäjän äiti kertoi, että meidän taksimies oli tullut hakemaan meitä lentokentälle yöllä 12 aikaan. Väärinkäsitys, joka voi tapahtua, kun kumpikaan keskustelija ei hallitse kieltä riittävän hyvin. Oli sovittu, ja moneen kertaan, että Master tulee 12 aikaan keskiviikkona autoineen hakemaan meitä ja kuskaa Manchisteriin lentokentälle. Ilmeisesti hän on ollut maassa vasta vähän aikaa, joten kieli- ja lukutaito on hieman heikkoa. Ja siinä väärinkäsitys, jolloin hän herätti koko hotellin tuututtamalla torveaan ja säikyttämällä paikkaa vahtineen mummun suunniltaan. (Paikan johtaja lähti miehineen lomalle ja jätti äitinsä tuuraamaan. Mummu on n. 75-80 vee tai jotain sinne päin).
Masterin pomo tuli itse kuskaamaan meidät päivällä lentokentälle, joten pääsimme vauhdikkaasti ja onnellisesti kentälle.
Viimeinen hupijuttu sattui viimeisessä etapissa, turvatarkastuksessa. Minä kyllä pääsin läpi vain vyön riisumisella, mutta Aimon kohdalla ovi alkoi vaativasti piipittää. Siinäpä sitten tarkastajat taputtelivat ja kopeloivat Amiparkaa ja laite huusi koko ajan että ryöväri se tässä... kunnes Ami hoksasi nostaa housunlahjettaan ja esitellä jalkansa. Jo ruhjeesta voi nähdä, että siellä on nauloja, ruuveja ja muttereita vaikka kuinka. Ilmeisesti turvatarkastuslaitteet ovat tehostuneet, sillä viime vuonna Aimo on tullut samasta laitteesta ilman että mikään pilli olisi reagoinut.
Nyt näytti muutenkin, että valvonta on tehostunut, sillä ilmeisiä "koematkustajia" laukkuineen näytti istuskelevan siellätäällä, silmät valppaina meitä matkalaisia seuraten.

Kone oli ajassaan ja kahden tunnin aikaerosta oli hyötyä. Kotiin pääsimme Esan turvallisesti kuskaamana. Näimme eräällä grillipaikalla ketun kiertelemässä herkkupaloja hakien.
Itsekin kävimme muonatäydennyksellä Heinolan ABC:lla ja kotiin oli totisesti mukavaa palata.