Talvipäiviä

Sitä ollaan oltu jo vuoden päivät hartolalaisia.
Vuosipäivää juhlittiin pienin elein mutta suussa hyvä maku. Aamusella lähdimme Heinolaan ja päivän teemaan liittyen kävimme Heilassa pullakahvilla. Se oli iso myönnytys, mehän ei enää yleensä pullia syödä. Kotona Tenninmäellä töräytettiin vielä kunnon possunleikkeet uunivihannesten kera ja lopuksi kilisteltiin konjakkilaseja...tilkkanen kaunista juomaa lasin pohjassa.
Mitäpä tuota enempiä juhlimaan. Ratkaisu tuli aikoinaan tehtyä pikapäätöksenä, ja ainakin vielä nyt tuntuu, ettei se olisi harkitsemalla parantunut. Mulla on hyvä elämä täällä. Lapset kun asuisivat lähempänä, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Nyt on väliin kova ikävä ja huoli, mutta toisaalta, kun on välimatkaa, on ollut pakko katkaista napanuora ja pärjätä.

Pärjääminen paneekin uudet haasteet. Minun on opittava elämään säästölinjalla. Hinnat nousevat kiihtyvällä vauhdilla, mutta eläkkeen nousu on paaaaljon maltillisempaa. Eilen pakkasin viimevuoden maksukuitteja nipuksi ja varastoitavaksi, huomasin järkytyksekseni, kuinka sähköön (niinkuin muuhunkin asumiseen) menee hävyttömän iso osa eläkkeestäni. Vai miten muuten on tulkittavissa seuraava ritirimpsu:
lokakuu: 25.96
marraskuu: 33.29
joulukuu: 39.90
tammikuu: 50.60
helmikuu: 74.28

Nää on Vattenfallin laskuja (yhden henkilön talous, n.10 vrk/kk muualla) ja tietysti edellisen kuun eriä, mutta hurja on hinnan nousu, eikä sähkönsaanti edes ole turvattu. Viikko sitten paistoin "kuutamolla" pitsaa, eli sähkökatkos tuli juuri, kun pitsan paistamisaika alkoi. Se oli kuitenkin pieni murhe, täällä on katkoksien vuoksi ollut tuhansia talouksia sähköttä vuorokausitolkulla. On jääneet lehmät lypsämättä ja ihmisiä on siirretty evakkoon kylmyyden tieltä. Tietysti, luonto näyttää voimansa, mutta kyllä näihinkin sähköfirma olisi voinut varustautua järkevällä linjojen hoidolla. Puilla on tapana kasvaa (lapin ihminen ei edes voi tajuta, kuinka nopeasti) joten linjojen säännöllinen tarkastus pitäisi olla itsestään selvää. Linjaaukot tehokäyttöön eli joulukuusia ym pikkupuuta kasvamaan sinne, latuja ja kelkkareittejä linjoille ja pyöräilyn kestäviä maastopolkuja...ideat vain esille ja voiton maksimointi hiiteen. Kuluttajaparka joutuu maksamaan nämäkin pakkaslumien aiheuttamat katkot, vaikka kuka muuta väittäisi.

Sonera on toinen, joka kuppaa hävyttömästi meikäläisen pienellä rahapussilla. Olen ollut sonerauskollinen (uskollisuus on ehkä ainoa hyveeni), mutta nyt on tunteet alkaneet viilentyä. Eilen jo tuntui mitta tulleen täyteen.
Tänne muuttaessani jo taistelin laajakaistaliittymän kanssa, sonera halusi maksun kahdesta paikasta eikä kummassakaan ollut liittymä kunnossa. Silloin sain puoli kuuta "anteeksi", mutta möivät tosi kalliin liittymän. Mulle se on helppo tehdä, kun tietämykseni näistä asioista on lähes olematon. Laskut komeilivat 50 molemmin puolin, josta sain rähinän jälkeen kympin pois ja lasku oli sittemmin n. 42 euroa/kk.

Marraskuussa oli taas jotain häikkää ja soitin Soneraan. Valitin isoa laskua (valittamisen ilosta, asia oli ihan joku muu) kun sieltä tyttö ehdotti nettitikkua. Hinta putoaisi kymppiin ja yhteys olisi kuitenkin kohtalainen. Tein kaupat...maksoin tikusta puhelinlaskun yhteydessä mutta laajakaistalasku tuli edelleen. Marraskuun laskun maksoin, mutta joulukuun laskua en...sitten tuli tammikuunkin lasku ja soitin taas kerran operaattorin maksulliseen palvelupuhelimeen. (soittopyyntöäni ei hyväksytty). Siellä nainen tokaisi napakasti, etten ole sanonut laajakaistaa irti, se on voimassa helmikuun loppuun ja sillä hyvä. Tunteeni olivat sillä kertaa pinnalla ja aloitin ihan oikean riitelyn. Kielenkäyttöni ei ehkä ollut sopivaa tämän ikäiselle daamille, mutta kyllä aivan tosissaan vitahutti etten välittänyt, vaan manasin kuluttaja-asiamiehetkin esille. No, nainen aikoi selvittää asiaa ja soittaa kohta uudestaan. Se "kohta" venyi useampaan tuntiin mutta soitti kuitenkin ja myönsi, että " tällä kertaa" he tekevät myönnytyksen, eikä minun tarvitse maksaa enenpää.

Nuo taistelut ovat rankkoja, en jaksaisi niitä. Masennusaika on sen verran lähellä, että heti vaikeuksien sattuessa huomaan, kuinka haavoittuva oikeastaan olen. Ihminen, joka ei koskaan ole ollut totaalisesti siipi maassa, ei ehkä voi ymmärtää tätä, mutta nyt taas huomasin, että tarvitsisin hyvän, tasaisen elämän, jolta pikkukivetkin olisi lakaistu pois. Tai sitten tarvitsen tuen, joka kantaa vaikeitten paikkojen ohi.
Onhan minulla Ami, mutta hänellä on itselläänkin omissa hommissaan sen verran huolta, etten raaski (osaa, viitsi) rasittaa häntä. Ja mikä ei tapa, vahvistaa. Täytyy vain osata iloita, että tästäkin selvisin vähin kolhuin ja pienin kustannuksin.

Lumihommia on riittänyt. Enhän minä mikään innokas kolaaja ole, mutta olenpa nyt ollut tyytyväinen, kun ostin vuosi sitten ensitöikseni kunnollisen lumikolan. Naapureinani on nimittäin kovasti siistiä ja puuhakasta väkeä. Seinänaapurini, 85 vuotias teräsmummo, lakaisee joka ikinen aamu portaansa ja puhdistaa pihaosuutensa hyvin tarkkaan. Niin muutkin...ehkä hieman vähemmän tarkasti, mutta kuitenkin...No, mie vetäsen kolalla isommat lumipenkat pienemmäksi ja olen ihan tyytyväinen. Niin, tässä pihassa käy traktori auraamassa lumet, joten en ymmärrä, miksi lumet pitää ensin lakasta pihasta??? Tai no, saavathan mummut siinä liikuntaa ja raitista ilmaa, sekä vaihtaa sanasen pihassa kulkijoiden kanssa. Joskus tuntuu, ettei pihalla voi käydäkään, etteikö naapurin emännän sirkeät silmät pilkistä joskakin oven raosta tai pensaan takaa. En pidä sitä ollenkaan pahana, mukavaa on jutella ja hän kyllä valistaa minua pihan asioista ja "käyttäytymissäännöistä".

Tennissä Ami pitää pihansa puhtaana mönkkärinsä kanssa. Minulla on siellä ihan ikioma puuha: saan leikkiä pyromaania. Poltan roskia ja lehtiä. Kesäaikaan se on mukavaa tehdä nuotiopaikassa, mutta nyt talviaikaan sen peittää paksu lumivaippa, joten polttelen roskia missä milloinkin. Hassua, miten se saa mieleni rauhalliseksi, elävässä tulessa on jotain perin tuttua ja turvallista. Ei, en polta taloa enkä aittoja...Ami on hyvin tarkka tulen kanssa ja hän tekee mulle aina mukavan kolon, jossa häärään sitten nenä nokisena ja vaatteet nokihiutaleita täynnä.

Talvipäivät kuluvat joutuisaan, niinkuin yleensä päivät, viikot, kuukaudet, vuosikin. Nyt suunnittelen matkaa Lappiin. Ensin pientä Jonttupoikaa tapaamaan ja siitä sitten kuopuksen luo Roihin.
Sitä ennen toivon mukaan pääsen Amin seuraksi hänen mahdolliselle työmatkalleen. Ei tällä kertaa ulkomaille vaan katsomaan kappaletta kauneinta Suomea...lumipuvussaan.
Mutta siitäpä sitten toisen kerran.