TALVEA ODOTELLESSA

Ihana, aironkoinen, kuiva ja lämmin syksy. Oi, kuinka rakastankaan tätä vuodenaikaa. Kuulostaa pateettiselta (mitä se sitten tarkoittaneekin) mutta ylisanat ovat tässä tapauksessa aivan paikallaan. En vaan kaipaa lumisohjomyräköitä, en tuulia enkä tuiskuja. On valtavan hienoa lähteä kävellä töpöttelemään kirpakkaan syysilmaan, haistella tuulia ja Heinolan tuoksuja, joita hyvällä syyllä voi myös hajuhaitoiksi nimitellä. Vettä näkyy siellä ja näkyy täällä, illalla kaupungin valot kertautuvat niistä ja aallot saavat aikaan eloisan välkkeen valoissa. Välillä pitää ihan pysähtyä ja vain katsella. Iltakävelyni ja usein muutkin lenkit ohjautuvat veden äärelle. Olenko vielä kertonut, että Heinola on kaunis kaupunki? No, olen tietysti!!!

Syksyyni kuuluu myös henkinen nollaus. Väliin vanha, erottamaton kamuni Masennus saapuu vierelle ja kuiskuttaa vetäytymisen ihanuudesta. Miten mukavaa olisi vetää viltin korvilleen ja uhohtua kirjan kanssa koko päiväksi sängyn lämpöön. Tai vielä parempaa, nyt, kun taas joku hupakko tutkija on keksinyt, kuinka Muumilaakson väki on yhteiskuntakelvotonta hippiporukkaa, olen alkanut kaivata Muumilaaksoon asumaan. Tokihan sulautuisin hyvinkin siihen sakkiin, keskivartalolihava, omia polkujaan talsiva muija, joka sopii hyvin Pikku Myyn isotädiksi...Ja mikä parasta, saisin nukkua talvet läpeensä ihan hyvällä omallatunnolla. Mitenhän sinne pääsisi, nyt kun Toveakaan ei enää ole. Hän olisi ehkä voinut kirjoittaa minut sinne...

Masennuksen varjon kanssa on kuitenkin suhteellisen hyvä elää. Se muistuttaa, etten ole enää nuori, en kaunis enkä edes erityisen miellyttävä henkilö. Ja että kuitenkin saan luvan kelvata läheisilleni tällaisena, kun en kuitenkaan tee kenellekään mitään pahaa. Paljon enemmän toivoisin tekeväni ihmisille hyvää, auttaa, olla läsnä, kantaa kuormia, olla ystävä...niin, kaikkea sellaista haluaisin mutta taidot ja voimat ovat hiipuneet. Teen sen, minkä jaksan ja jos se ei riitä niin sitten ei. Enää en kuitenkaan halua panna itseäni kokonaan toisten kynnysmatoksi, en jaksa enää yrittää miellyttää vain miellyttämisen pakosta, en jaksa ottaa vastaan kiukunpuuskia enkä suostu kantamaan syyllisyyttä olemassaolostani. Syyllisenä eläminen on ollut kuluttavaa, olen käyttänyt sen osion voimavarat loppuun. Edelleen haluan rakastaa lähimmäisiäni sellaisina kuin he ovat ja tarvitsen heidän rakkauttaan. Toki saankin sitä ja tunnen yhteenkuuluvuutta monien ihmisten kanssa. Tunnen kuitenkin tarvetta vetäytyä myös kuoreeni ja kasvattaa panssaria, sillä vieläkin tunnen piikkejä lihassani. Ehkä se kuuluu elämään. Eipä täällä selviä kukaan vastoinkäymisittä, toivottavasti saan voimaa kantaa omani, etten vyöryttäisi niitä toisten harteille.

Olen hankkinut itselleni harrastuksia. Pitäähän eläkeläiselläkin olla merkintöjä kalenterin täytteeksi. Tiistai-iltaisin käyn laulamassa virsikirjaa kannesta kanteen. Se puhdistaa ja vahvistaa. Aina sen jälkeen tunnen rauhaa ja ajattelen hyviä ajatuksia. Virrethän ovat suurimmaksi osaksi rukouksia joten minä, mustaakin mustempi syntisäkki, saan rukoilla ääneen niin monia asioita. Usein ajattelen jotain asiaa tai ihmistä, monista virsistä tulee muistumia. Varsinkin äiti on usein lähellä, hänen vanavedessään olen löytänyt kirkkotien ja tunnen kirkossa aina olevani turvassa.

Toinen, maallisempi harrastus liittyy sekin lauluun. Joka toinen viikko kokoontuu "Laulunlyömät". Kymmeniä eri ikäisiä ihmisiä kokoontuu yhteen laulamaan vanhoja laulelmia ja iskelmiä. En tunne siellä juuri ketään mutta musiikkihan on yhteistä ja äkkiä niitä tuttuja tulee vaikkei siellä juuri keretä juttelemaan kun koko ajan lauletaan korkealta ja kovaa. Ei se ole mikään esiintymisryhmä, mitään ei hiota eikä lauleta äänissä vaan jokainen laulaa omalla äänellään...terapeuttista ja puhdistavaa, kuin myös rentouttavaa.

Sitten...olen joskus tässä vannonut, etten enää ikinä ota mitään vastuupestiä itselleni vaan olen vapaa ja huoleton eläkeläinen...mutta kuinkas kävikään. Liityin paikalliseen Eläkeliittoon ja nyt huomasin lupautuneeni ensvuoden alusta hallitukseen. En vain älynnyt kieltäytyä...
No. Hyvä on. Kaipa minussa asuu pieni järjestöihminen. Jo lapsena puuhasin innolla Toivonliitossa, siinä paatoksellisessa raittiusseurassa jota Aittokallion Kerttu veti Koppelossa. Kävinpä Rovaniemella valtakunnallisissa raittiusjuhlissa pitämässä puheenkin. Ja ammattiliitoissa olen häärinyt aina joten ei kai sitä sittenkään tarvitse ihmetellä, että nyt aloin tähän pestiin. Myönnän, minusta on ihan mukavaa tehdä järjestötyötä. Olen kai tämmönen ryhmätyöskentelijä ollut aina. Yksilösuorituksista en niinkään ole koskaan välittänyt mutta joukossa se tyhmyyskin tiivistyy ja yhdessä saa myös jotakin aikaankin.

Joko kalenteri on täynnä? Ei vielä, kerran viikossa käyn kuvankäsittelykurssilla. Aihe on hyvä, opettaja ei voisi olla parempi mutta me oppilaat olemme vähän kovapäisiä oppimaan. Ei mitään jää mieleen jos asia  sanotaan ja näytetään vain kerran, vaikkakin selkokielellä ja siksi edistyminen on vähän hidasta. Periaatteet alkaa olla selvät mutta käytännön oppiminen on alkutekijöissään. Asiaa ei paranna se, että teemme töitä kuvankäsittelyohjelmalla, joka on maksullinen eikä itsellä ole sitä, eikä ole kyllä varaa hankkiakaan sellaista. Tuli vaan mieleen, että opetus olisi voinut olla ilmaisohjelmalla, ei meistä kukaan kai ala ammattilaiseksi joten halpisversio olisi riittänyt...no joo. Enää 2 kokoontumista, sitten pitäisi olla valmis tekemään...no, kohta saatte ihailla upeita otoksia jotka on käsitelty kirkkaiksi ja suoriksi, poistettu rosot ja lyhtypylväät päästä ja...odottakaa vaan älkää pitkästykö.

Ja joulu senkun lähenee, adventti taitaa olla jo viikon päästä. Eniten kaipaan vanhasta elämästä perhejouluja. Niitä, kun joku lapsista oli pieni ja joulun jännitys tuntui joka päivä. Joulupuuhatkin olivat oma lukunsa sillä töissä teimme jouluja monelle porukalle ja vielä myyjäisiinkin. Oma joulu oli jo marraskuussa pakkasessa sillä joulukuussa ei enää olisi jaksanut eikä ehtinyt. Ja mikä ilo ja rauha oli kävellä jouluaamuna töihin. Hautausmaa loisti kynttilöistä, ei ollut vastaantulijoita ja työpaikallakin aisti joulurauhan vaikka kiirettä pitikin.

 Viimeinen aito perhejoulu oli silloin kun Joni vanhempineen oli käymässä ja Fellukoirakin nautti omasta paketistaan ja kinkunluustaan. Nyt tähän kämppään ei sovi kuusta enkä taida laittaa kinkkuakaan. Vaikka kukapa sen kieltäs. Ikkunaan olen laittaanut pienet led-kynttilät. Sain syksyllä EevaMaija-ystävältäni ihanan, kokoonkursitun pajusydämen johon oli helppo kietoa valot ja nyt se valaisee öitäni. Rakastan kynttilöitä ja tuikkujen valossa katson iltaisin telkkaria tai surffailen netissä. Kyllä, olen kyllä jouluihminen, miksi yrittäisin peittää sitä. Ei joulu ole turha juttu vaan se katkaisee mukavasti pitkän ja pimeän vuodenajan. Eihän lahjarumbaan tarvitse osallistua enkä voisikaan sillä mun Keva-eläke ei riitä törsälyyn. Siitä pitää Kevapomot huolen. Mutta joulujuhlat, jouluherkut (pienessä mittakaavassa ja vain ne, joista oikeasti tykkää) joulumusiikki, yhdessäolo vaikka vain netinkin välityksellä ja joulunsanoma, ennenkaikkea "maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto".

Eilen otin kävelysauvat ja lähdin liikkeelle. Kävelin rantapuiston läpi ja uimarannan ohi rantatietä Kumpelikylpylän pihaan ja siitä eteenpäin rantapolkua jonkun matkaa, lähelle Tähtiniemen siltaa. Takaisin kopsuttelin Heinäsaarentietä ja tulomatkalla ihailin talvista Maaherranpuistoa. Nyt, kun puissa ei ole lehtiä, siitä saa selkeämmän kuvan ja totta, vaikka en ole käynytkään Pariisissa Versaillen puistossa, olen nähnyt siitä kuvia, on tämä meidän puistomme aika tavalla ranskalaistyylinen, minikoossa tietenkin.  Olenko jo muistanuy kertona teille, että Heinola on kaunis kaupunki...enkö? Joo, kyllä tämä on sitä, ihan oikeasti.:)