Vuoden 2011:n eka

Eipä ole juuri ehtinyt blogeilemaan. Ei tässä mitään kiirettä ole pitänyt, mutta lähinnä saamattomuutta se vain on. Ja kun olen ollut Tenninmäellä, en siellä ole viitsinyt alkaa värkkäämään. No, nyt, kun sain läppärin, voi siellä tietysti toimittaa myös näitä hommia. Jos vain viitsin ja ehdin.

Itsenäisyyspäivänä mummia ilahutti Jonnepoika äiteineen. Ai, että oli mukavaa herätä reippaasti aamuun. Oli ihan kivaa katsella lastenohjelmia lämpöinen pikkumies kainalossa. Se on tunne, josta ei hevillä luopuisi. Touhua riitti koko päiväksi, tämä herra on puuhakasta laatua.

Olimme ostaneet rattikelkan Tokmannin tarjouksesta. Hyvä kelkka, mikäettei. Sen kokoaminen vain vei isolta ja pieneltä mieheltä melkoisen tovin ja kummankin hermot. Ne kokoamisohjeet kummallisine piirroksineen ovat joskus kiusa pahimmasta päästä. Mutta hienosti kelkka saatiin yhteisvoimin kasaan ja lumihommat voitiin aloittaa.

Kelkka on tarkoitettu hieman isommille pojille, 6-vuodesta ylöspäin ja siinä on vetokelanaru erittäin merkillisessä paikassa, etujalaksen toisella sivulla. Siitä johtuen jalas kääntyy sivuttain ja on raskas kuljettaa. Sidoin narun etutankoon, joka oli hieman parempi vaihtoehto, mutta pehmeässä lumessa ei sittenkään tullut hyviä liukuja.
Miehän meinasin uupua, kun lähdimme Jonin kanssa käpymetsään lumista metsätietä pitkin. Palasimme sovinnolla pian takasin, mummu hiestä höyryten. Pojalla sen sijaan lienee ollut hauskaa, kun mummiheppa välillä hirnahteli ja välillä komensi kyytiläistä jalkojensa päälle.
Joni jätti kelkan tänne odottamaan seuraavaa kertaa. Ensi talvena se onkin paremmin sopiva vähän isommalle pojalle.

Mutta olihan pihalla muutakin puuhaa. Lintujen ruokintaa ja lumitöitä. Lunta on tullut taivaan täydeltä peittäen myös pihan hienon saabin. Poika putsasi sen ja oli itsekin kohta kuin lumiukko. Pihahommien jälkeen lämmin kaakao sai kyytiä voileipien kera ja poika kuori mandariineja kummenittäin, meillekin. (hän osaa)

Meidän, Jonin ja minun, yhteinen lemppariharrastus on leipominen. Teimme yhdessä ison piparitaikinan, josta riitti pojalle kotiinkin viemistä. Itsenäisyyspäivän kunniaksi teimme Suomi-pipareita. Sepä oli pojalle mieleen, sillä kun äiti yritti rajoittaa makean syöntiä luvaten vain pari piparia, valitsi poika tietysti suuren Suomen.

Alkutalven illat ovat pimeitä ja pitkiä. Tekemisen puute vaivasi, mutta onneksi löytyi askarteluvälineitä, sakset, liimaa, värikyniä ja kartonkia. Joni suunnitteli ja toteutti mukaellun Suomen lipun. Sinistä ja valkoista. Risti ei tarvitse olla ristin mallinen silloin, kun todellinen taitaja on asialla.
Lisäksi hän teki hienon kollaasin kuivatuista syksyn lehdistä ja kimalleliimoista...ihanan revontulityön. Toisessa oli mummikin vähän mukana, siitä tuli talvinen yö, revontulet loistivat siinäkin. (Niitä oli niin mukavaa tehdä...)

Itsenäisyyspäivästä jouluun ei ole matka eikä mikään, se kiitää...

Me vietimme rauhallisen joulun, hössötykset unohtaen. Päätimme, että ruokapöytään ei hankita mitään vain tavan vuoksi. Aimo väitti, ettei pidä kinkusta (ei kyllä kalkkunastakaan) mutta minulle jouluun kuuluu kunnollinen harmaasuolattu kinkku, vaikka palanenkin. Oma kauppias lupasi leikata kinkusta kolmen kilon palan, jonka paistoin oikeaoppisesti leivinuunissa. Ja se maistui isännälle. Hän lienee saanut aina punaista nitriittikinkkua, hän ei nimittäin muistanut koskaan syöneensä aidon lihan väristä, pehmeää possun pehvaa.
Kastikkeesta tuli myös pehmeää, herkullista ja sen salaisuuden kerron teillekin.
Aloin nimittäin suurustamaan lientä kastikesuurusteella, mutta kun pirtti oli hämärä ja näköni on huono, ripsuttelin liemeen korppujauhoja (ei voi mitään, saman väriset ja saman kokoiset rasiat). No, huomasin erheeni, mutta kun maistoin, soossi olikin ihanaa. lisäsin hieman kermaa ja lusikallisen omenasosetta ja vot!
Kinkun lisäkkeenä oli porkkanalootaa (ohrasuurimoihin tehtyä) lanttulaatikkoa ja punajuuri-aurajuustolaatikkoa. Se oli minulle ehkä hieman auraista, mutta ei silti hassumpaa, joskaan en ensi jouluksi sitä laita.

Edellisenä iltana keitin jo sekahedelmäsopan (lohkokeiton, sanoi Aimo) ja illalla laitoimme rikottuja ohrasuurimoita, vettä ja laktoositonta kermaa uunivuokaan ja vuoan uuniin. Voitte kuvitella itse mielessänne, millaiset tuoksut olivat aamulla herättämässä ja miltä ihanan pehmeiksi hautuneet ohraryynit maistuivat kanelisen sopan kanssa. Nam!

Aimo haki joulukuusen, ihan oikean, pienen ja sievän. Ensimäisen kuuteentoista vuoteen, hän sanoi. Kylläpä se tuoksui ihanalta. Puhtaassa metsässä, lehtipuiden keskellä kasvanut. Siinä oli kuusta ja koivua, kesää ja kukkasia. Sen tuoksun jos joku voisi säilöä pulloon...menekki olisi taattu.
Koristeita ei paljon ollut: pikkuinen tähti latvassa, kiiltokuvaenkeli, pari kultanauhaa, pieniä kultapalloja ja karkkeja. Karkit halusin laittaa yhden onnellisen joulun muistoksi, vajaa 40 vuotta sitten. Nyt ne saivat olla kuusessa rauhassa, kukaan ei kävellyt puun alla, kädet uusien housujen taskussa, tiirailemassa puuhun ripustettuja namusia.
Ne ajat ovat ohi, mutta muistoja ei voi kukaan ottaa pois.

Pukki oli käynyt meidän saunoessamme (vastakin tuoksui ihanalta, jätti tuoksunsa ihoon) ja oli jättänyt ovisuuhun pehmeät, lämpimät töppöset. Ne lämmittävät suloisesti varpaita, mutta myös mieltä. Kiitoksia pukille, joka ei malttanut jäädä odottamaan kylpijöitä.
Joululahjan sain myös etukäteen, sillä hermoratahierojaopiskelija kävi antamassa parin tunnin hoidon, joka rentoutti, rauhoitti. Siihen pitäisi kyllä satsata joskus toistekin, se teki hyvää...

Uudenvuoden otin vastaan yksin, kotonani Tähtitiellä. En bongaillut raketteja, en valanut tinoja, en nauttinut booleja enkä glögejä, olin vain telkkaria katsellen ja kirjoja lukien. Paketillisen nakkeja söin ja jäätelöä...siinä oli hiilaridieettiläiselle riittävästi syntiä. Ja nyt on tarkoitus siirtyä taas karppaajien maailmaan.

Tosin täyskarppaus ei ole mun heiniä, vatsa meni kivikovaksi, sananmukaisesti, ja kipeäksi. Suolen toiminta kyllä pelasi kuitujen ansiosta hyvinkin kiitettävästi, mutta epäilen, josko maksa suuttui ruokavalion muutoksesta. Otimme ruokavalioon aamupuuron ja palan leipää iltapalaksi. Veden juontia lisäsin hankkimalla ison kannun joka täytenä nököttää pöydän kulmalla lasi vieressään ja muistuttaa puhtaan veden tärkeydestä. Yritän myös tyhjentää sen päivän aikana.
Hedelmiä (ei banaania eikä rypäleitä) syön kyllä, samoin kuin porkkanoita, jotka luokitellaan nopeiksi hiilareiksi. Vokkivihannespakasteet ovat olleet pelastus, sillä isoihin ruuanlaittopuuhiin ei ole enää minkään valtakunnan mielenkiitoa. Kun on 40 vuotta työkseen kokannut, on saanut siitä askareesta kyllikseen. Tietysti joskus innostuu ja ihan mielellään puuhailee, mutta muuten...

Vuoden inventaario...se on jo toinen kertomus.

Pieni inventaario

Vuosi sitten, tähän aikaan, elin ihmeellistä aikaa. Kaikki vanha oli jäämässä taakse, tulevaisuus sekä ihastutti, jännitti sekä hieman myös arvelutti. Uusi, tärkeä ihmissuhde oli sekoittanut elämäni pakan kerta heitolla. Ehkä sekavammaksi kuin koskaan ennen.
Toki muutokseen liittyi myös pelkoa: teenkö isonkin munauksen, hyppäänkö suosta saveen vai miten tässä käykään.

Kaikesta tuosta olen raportoinut tänne blogiini.

Nyt on kulunut vajaa vuosi muutostani.
Nyt tekisin aivan saman askeleen kuin silloin, eli hyvin tässä kävi. On oma rauha, oma koti, oma vapaus. Rahaa on käytössäni kyllä vähemmän kuin ennen, mutta raha ei koskaan ollut se merkittävin asia elämässäni. Sen puute rajoittaa, myönnän. Eläke kun ei nouse samassa suhteessa kuin kaikki muut hinnat, joten olen luopunut haaveesta toteuttaa vihdoinkin kulttuurin nälkäni tarpeet. Kai on tyydyttävä loppuelämänsäkin televisioon ja muihin teknisiin vempaimiin, kun haluaa kuulla tai nähdä jotain kaunista. Sama asiahan se ei ole, mutta kun on vähään tottunut, tyytyy kyllä muruihinkin.

Sosiaalista elämänaluettani en ole ruokkinut aivan riittävästi. En vain halua enkä jaksa sitoutua mihinkään, joka toistuu säännöllisesti. Kirkkokuoroon koetin liittyä, mutta kun heti tuli 3:n harjoituskerran poissaolo ja kun mietin esiintymiskalenteria, tajusin tuonkin harrastuksen sitovuuden. Minä haluan olla VAPAA! Vapaa lähtemään Jonin luo, vapaa menemään silloin ja tulemaan tällöin tai vaikka vapaus antaa laiskansuonelle vallan tarvittaessa.

Ja kyllä tuota vapautta riittääkin. Enemmän kuin tarvitsisin, mutta ei se haittaa. Olen sen verran kauan elänyt muiden elämää, etten kaipaa aikatauluja enkä rutiineita.

Tämä uusi ihmissuhde sitten. Ensi innostuksen ja muutamien sopuisten yhteenottojen jälkeen elämämme on lupsahtanut hyvään malliin. Ei tämä mitään helppoa ruusuilla tanssimista ole, päin vastoin. Tässä parisuhteessa ei tanssita ollenkaan. Enemmän tämä tuntuu sellaiselta järkiliitolta, jossa kumpikin elää omaa elämäänsä. Tässä olen hieman häviöllä, Hänellä kun on kotikenttäetu ja valmiit rutiinit kun minun taas pitää kaiken opetella kantapään kautta.
Mutta sepä ei isommin haittaa, oma valintahan tämä on, eikä minua kukaan pidättele. Jos joskus saan kaikesta tarpeekseni, voin varmaankin pakata kampsuni sen kummempaa perääni parkua kuulematta. Mutta miksipä pakkaisin, minulla on ihana koti ja ihana vuokranantaja. Ajatella, ennen joulua hän ilmaantui ovelleni komean kukka-asetelman kera. Eikös yleensä se ole päinvastoin?

Hartolan Tähtitie on rauhaa rakastavan ihmisen onnen täyttymys, täällä ei tapahdu mitään. Siitä syystä Heinola olisi ollut parempi valinta, mutta tämä asunto ei ole siellä! Aina silloin tällöin katselen itseltäni salaa Heinolan vuokra-asuntomarkkinoita, mutta pitää olla tosi edullinen ja tosi hienolla paikalla, jotta tästä lähtisin.

Ero on ihmeellinen asia. Olimme vuosikaudet Eksän kanssa juurikaan puhumatta. Toki tavallisia asioita kuten mitä syötäisiin ja mihin rahat taas ovat huvenneet, mutta keskusteluiksi niitä ei voi sanoa. No, nykyään me pystymme puhumaan puhelimessa kuin ihmiset ikään. Voisi jopa sanoa, ettei meillä ole ollut näin hyvät välit vuosikausiin, mitä nyt on. Mitä enemmän kilometrejä välissä, sen parempi.

Enpä silti haikaile entistä elämää, en ainakaan Pyssykylää, jota ajatellessa alkaa aina ahdistaa. Ilmeisesti siellä on vielä paljon selvittämättömiä asioita, koska lähes joka yö seikkailen unissani siellä tai yleensä pohjoisessa. Ja ne unet ovat voimallisia, ne jäävät vaivaamaan koko päiväksi mieltä, vaikken yksityiskohtia pystykään kaikista muistamaan. Uniterapia voisi ehkä auttaa.

Vuodet kiitävät vauhdilla, taas vilahti ohi yksi vuosi, taisi olla 2010. Ei niiden perässä pysy. En muista, tapahtuiko joku asia 10 vai 20 vuotta sitten vai onko siitä jo enemmänkin aikaa. Eksä pyöräytti vanhoista videoista DVD-versioita, ja liikutuksen kyyneleitä pyyhkien olen elänyt uudelleen kuopuksen vauva-ajan, seurannut sukulaislapsien kasvua ja aikuistumista ja miettinyt, kuinka vasta tämäkin tapahtui.
Nyt nämä nuoret ovat aikuisia, osa itsekin vanhempia...ja minäkin yli kuuskymppinen, eli iässä, josta aletaan laskeutua vanhuuteen... ainakin jos uskomme kaikkia lehtijuttuja ja muita. Kuitenkin sisälläni asuu se sama epävarma nainen, joka vietti hurjaa nuoruuttaan Ämmänsaaressa tai tuskaili myöhemmin nuoruutensa väärien valintojen kanssa. En tunne kuitenkaan itseäni ollenkaan vanhaksi, vaikka polvikipu muistuttaa olemassaolostaan enkä pääse liikakiloistani eroon.

Nyt on aikaa kerrata mielessään tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Paljon olisi saanut jäädä tekemättä, paljon enemmän olisi pitänyt tehdä
60 vuotta tuntuu hurjan lyhyeltä ajalta, eipä sitä olisi nuorempana uskonut. Kaikki kun tapahtui aivan vastikään...
-60-luvun musiikkia ei vielä mikään ole voittanut: edelleenkin rautalankamusiikki saa polvet notkumaan. En vierastaisi minihameita muuten mutta kun ne ei mahdu enää päälle. Harmaat juurikasvut saa minut hermostumaan enkä kaihda hiusvärejä. Vasta sitten, kun tukkani on kokonaan kauniin harmaa, jätän värit, mutta hiirenharmaaksi en aio suostua. Sitäpaitsi, vaalea tukka ei sovi minulle, kuparia ja mahonkia siinä olla pitää!!!

Silti tilanne on mikä on, pitää vain sopeutua ja toivoa, että muutkin sopeutuvat.
Sillä ikää tulee itse kullekin. Parin viikon kuluttua juhlimme siskon tytön puolisatasia ja minä muistan ihan hyvin, kun hän oli pieni. Hänen tyttärensä on jo maisterisnainen. Itsellänikin on lapsenlapsi, siis pitäisikö minun tuntea itseni mummoksi tai isotädiksi?

Ei. Ei todellakaan.
Olen itsellinen ja vietän vilpittömän itsekkäästi vapauttani. Ikäni olen elänyt velvollisuuksissa. Naimisiin menin koulunpenkiltä, lapsi heti helmoissa, kasvava perhe huollettavana, menevä mies passattavana, ansiotyöhön sitoutuneena, koirakin siinä vielä. Olen potenut koko aikuisen iän sydämen rytmihäiriöitä ja huonoa omaatuntoa, kun en ole jaksanut olla kaiken kestävä vaimo ja äiti. Ehkä perhe tarvitsisi minua vieläkin (minä ainakin kaipaan heitä) mutta on tullut aika jokaisen seisoa omilla jaloillaan. Se on meille kaikille hyväksi.

Vuosi 2011 tulee varmaan taas hujahtamaan vauhdilla kaikki 365 päivää. Toivottavasti pysyn kyydissä mukana---- huivista kiinni---- täältä tullaan!