No niin, mihin sitä Kulkuri-Aila luonnostaan pääsee. Pakkaaminen kun on verissä ja varriminen tuttua jo lapsuusvuosilta. (niille lukijoille, joille varriminen kuulostaa oudolta, kerron, että se on Inarinlapissa muuttamista kesäpaikasta talvipaikkaan ja taas takaisin vuodenaikojen mukaan.).
Tänä keväänä muuttomatka oli lyhyenläntä, vain puoli kilometriä, mutta ei se yhtään helpompaa ollut. Vähän alkaa tuntua sellainen kutina, etten tästä kämpästä lähde muuten kuin jalat edellä. Mutta vannomatta paras, aika sen näyttää...
Uusi koti on pikkuruinen yksiö makuualkovilla ja keittokomerolla ilman työtilaa. Tuo keittiö mietitytti. Neliöitä siinä on kyllä, varusteena jääkaappi joka on tilava ja kai uusikin, mutta tiskipöytä on pikkuinen ja ainoa työpöydän virkaa hoiteleva taso. Liesi on nurkassa ja kaapit matalan ikkunan päällä. Aika erikoinen ratkaisu. Onneksi käytössäni on vitriinikaappi joka just ja juuri sopii seinustalle ja jonka päälle olen lastannut mikrouunin ja kahvinkeittimen. Leivänpaahdin on ikkunalaudalla mutta taidan siirtää sen pois näkyvistä sillä paahtoleivän syönti on lähes olematonta tässä yhden hengen perheessä. Vitriiniin lastasin kodinkoneet ja kukkamaljakot sekä kauneimmat kipot ja teekannut. Sopipa siihen vielä keittokirjat ja reseptiikkalaatikko, siis pahvilaatikko täynnä lehdistä leikeltyjä ja kiireessä sutastuja lappusia joita käytän erittäin harvoin. Vastaisuudessa vielä harvemmin, eihän mun tarvitse leipoa kun ei ole leivinpöytääkään...hip hurraa! Ja kaupunki on kuuluisa konditorioistaan joten vieraspullat taidan hakea jostain niistä. Tarkasti ajatellen, mitä minä yleiskoneellakaan enää teen?
Asunnon paras paikka on ehdottomasti parveke. Se on iso, huoneiston pituinen ja kohtalaisen leveä, lasitettu. Näkymä on vanhalle nelostielle, siis liikenteen vilinää saa seurata kaikessa rauhassa, melu ei juuri häiritse. Näkymää on myös silloille ja näkyypä kaistale Kymenvirtaakin. Edessä on kerrostalo, joka estää suoran näkymän rantapuistoon ja virralle mutta pääasia on, ettei tästä ole rantaan pitkälti. Uimarantaankin on kevyt kävelymatka suoraan upeaa puistotietä...Asunto on eka kerroksessa mikä on hyvä asia sikäli mikäli tämä on sitten se loppuelämän koti. Toivon totisesti, ettei muuttoheeperi enää iskisi ...
Tosi hieno löytö on kellarivarasto, joka onkin oveni vieressä. Tämä talo kun on rakennettu rinteeseen, joten osa ensimäisestä kerroksesta taitaa olla maan alla. No, tuo komeron löytyminen läheltä helpottaa elämää, sillä siitä on helppo hakea varavuoteet sun muut tarpeen tullen (tämä potentiaalisille vierailijoille tiedoksi, petivaatteita on). Sinne pitää vain hankkia hyllyjä ja tankoja, onneksi kirppareitakin löytyy tästä läheltä.
Taloyhtiön hienouksiin kuuluu myös uima-allas. Se käyttö kuuluu saunavuoroon mutta aamu-uinti on joka aamu ja kerran viikossa ilmainen lenkkisauna, joten saunavuoroa en ole vielä hankkinut. Ensi talveksi sitten...ja mun kylppärissä on kylpyamme.Vaahtokylpy on otettu, autuaallista rentoutumista.
Ikkunaverhojen metsästyskausi on juuri alkanut ja kirppareille pitäisi jaksaa suunnistaa. Tähän kotiin tarvitaan vain yhteen isoon ikkunaan verhot ja sitten alkoviin, mutta ensin katsastelen toisten käytettyjä eikä kiirettä ole. Sälekaihtimet ovat vakiovarusteena joten pärjään kyllä.
Ei elämä ole pelkkää muuttamista. Kesken kaiken pakkasimme auton täyteen petivaatteista alkaen ja purjehdimme Suomenlahden yli katsomaan, joko kevät olisi ehtinyt Eestin rannikolle. No, lunta ei näkynyt mutta kylmä tuuli puhalteli mereltä. Marjamaalla oli 13 astetta mutta Pärnussa meni alle 10 asteen.
Ensin kuitenkin kävimme Kolgakylässä katsomassa vanhoja tavaroita.
Pärnun Lennukissa oli taas mukavaa käydä ja tavata Ants ja Helle-rouvansa. Kävimme myöskin kaupungilla Irkkububissa, oli tosi mukava paikka. Ja aina on mukavaa katsella haikaroita. Emme lakkaa ihailemasta sen porukan pesäntekotaitoja. Hyvänen aika, pylvään nokkaan, vilkkaitten teitten varsille tai pihoihin osaavat rakentaa semmoisen risukasalta näyttävän hökötyksen joka kestää pahimmatkin Itämeren myrskyt, tuulet ja sateet. Siellä pesässä pariskunta sitten tyytyväisenä katselee kun liikenne jymisee alhaalla tai ihmiset häärivät hommissaan.
Me pysähdyimme ihan kuvaamaan, kun huomasimme kaksikin pesää vierekkäin ja oli vielä hyvä pysähdyspaikka tehty vanhan, kauniisti entisöidyn sillan kupeeseen.
Kevät on todella myöhässä. Vappuun on viikko aikaa eikä kevätvaatteita ole isommin tarjennut kaivella esiin. Äsken Ami soitti ja kertoi ensimäisen sinivuokon nostaneen kukkansa aurinkoa kohti. Leskenlehtiä näkyi jo viikonloppuna tienpenkoilla ja krookuksiakin muutama. Että eiköhän tästä joskus lämpene. Minähän olen tottunut lumisiin vappuihin ja joskus on ollut koulujen kevätjuhlien aikaan jäätkin vielä joessa joten en ole ollenkaan huolissani. Tämä aika vuodesta vaan on minulle sellaista ahdistuksen aikaa. Voisin puhua jopa masennuksesta, mutta oikean masennuksen läpikäytyäni mainitsen vain, että ankeaa on mutten masennu kuitenkaan.
Kesää odottelen...ja tiedän että se tulee aikanaan vaikkei ihminen panisi rikkaa ristiin sen eteen...tai vaikka kuinka huokailee ja kiirehtii, ei siihen saa vauhtia, joten turhaapa huokailet, ihmis
parka.
