Ihana, lämmin KESÄ

Päivät kiitävät kiihtyvällä vauhdilla. Aivan vastakaan oli talvi, oikeastaan viime kesäänkään ei ole pitkää aikaa. Ja se on täällä taas. Taas se ryöpsähti valoineen, väreineen, äänineen, tuoksuineen...kesä.
Olen tottunut siihen, että kesää pitää odottaa. Pohjoisessa pitää. Sinne kesä ei tule varkain, vaikka joskus tuleekin tosi nopeasti. Mutta lämpö ei ole itsestään selvyys. Monesti kalenteri näyttää keskikesää, kun siellä vasta koivut pääsevät täyteen lehteen. Kesäpaikan rannassa juhannusjäät eivät ole mikään kokematon asia, vaikka useinmiten ne ovatkin jo siihen mennessä sulaneet.

Mutta nyt lämpöä on voinut aistia jo ennen vappua. Toukokuussa oli monia pohjoisen kesäpäiviin verrattavia päiviä ja nyt...nyt on täysi kesä!!! Voikukat lopettelevat kukkimistaan, nyt olikin kunnon voikukkavuosi. Herukoissa on jo isot raakileet, mustikatkin ovat pudottaneet punalakkinsa ja saamme alkaa odotella marjojen valmistumista. Viime vuosi oli huono mustikkavuosi, kuivuusko vaivasi vai mikä. Tennin omppupuissa oli vuosi sitten kukkia aivan valkeanaan ja hedelmiä oli niin runsaasti että oksat katkeilivat niiden painosta. Nyt kukkia oli vain muutama, ei ole odotettavissa omenahilloketta.

Mutta sadonkorjuu on silti jo alkanut. Nostin juuri uunista pari uunivuokallista raparperihilloketta jäähtymään. Lauantaina olimme Amin ystävien pojan valmistujaisjuhlassa. Reipas nuori mies valmistui turvahenkilöksi ja mehän tietysti olimme ensimäisten joukossa paikalla ja viimeisenä lähdimme...mutta se on juttu sinänsä, mutta siellä pihalla, ison koivun varjossa tuli juteltua kaikenlaista. En muista, mistä juttu kiersi raparpereihin, mutta eräs nuori mies kertoi, että hänen takapihallaan raparperit ovat tehneet vallankaappauksen ja pyrkivät jo sisälle. No, minä neuvomaan, että laita ne uuniin hilloksi tai piirakaksi. Ei kuulemma viitsinyt. Lupasi kumminkin tuoda minulle muutaman varren. Mietin, ettei hän kumminkaan muista, ilta oli jo sen verran pitkällä, ettei sen hetken puheita välttämättä noteeraa aamun tullen. Yllätys oli miellyttävä, sovittuun aikaan sovitussa paikassa oli kaupan pussillinen raparpereja, lehdetkin siististi poistettuna. Minä vain kuorin, pilkoin ja pistin ne uunivuokiin sokerin kanssa ja vuoat tunniksi uuniin. Valitettavasti ei ollut hillosokeria, joten jouduin laittamaan vähän reilummin tavallista sokeria, mutta eiköhän ne syödyksi tule, vaikka puuron silmänä tai paahtoleivän päällä.

Kulkuri-Aila on ollut taas liikkeellä. Kävin Turussa, majailin Pirjon ja Karin "pikku pesässä" Kaarinassa. Kuopus oli Maskussa kuntoutuksessa, joten käyntini tarkoitus oli peri äidillinen, halusin olla nuorimmaiseni lähellä edes hetken aikaa. Vietimme yhden päivän risteilemällä Tukholman rannikolla, siinä oli äiti-lapsi laatuaikaa meille molemmille ihan kylliksi. Saimme matkan lahjaksi eli matkustimme Pirjon ja Karin pisteillä, meille jäi ikkunahytille hintaa vain 10 euroa-ei paha. Ilmakin oli kerrassaan mainio, joten vietimme paljon aikaa kannella, saaristoa ihaillen. Eka reissu sitä laatua, ei ehkä kuitenkaan viimeinen, jos se minusta riippuu.

Kissat ovat ihania! On koiratkin, ainakin sellaiset seurakoirat, joita ei tarvitse pelätä. En oikein osaa ihastua sellaisiin hirveisiin honkkeleihin tai karmeisiin jytkyihin, en liioin pelkästään metsästyskoiriin. Koiran pitää olla melkoisen takuuvarma säyseydestään ja mieluummin sen verran pieni, ettei se sekoita yhdellä hännänheilautuksellaan koko huushollia.
Mutta kissa, kisuli...
Kävimme ielen Amin ystävien luona kylässä. Siellä oli juuri vieraillut kissaemon luona kissoja tuova haikara tuoden kuusi söpöä karvapalloa. Tosiasiassa emo oli etsinyt itselleen talon parhaimman paikan synnyttää, se kauvautui isäntänsä sänkyyn peiton alle muuttaen sen synnytyssaliksi. Onneksi sen hommat huomattiin sen verran ajoissa, että synnytyssali ehdittiin siirtää laatikkoon, jonne syntyi kauniissa järjestyksessä neljä vaaleaa sekä musta ja harmaa kissavauva. Hyvä noin ekakertalaiseksi.
Minuun iski taas kissakuume, ei voi mitään. En ota kissaa, en. Ei se sovi reissunaisen varustuksiin. Ami on allerginen, joutui luopumaan kissaystävästään pari vuotta sitten, ei hänkään voi ottaa, ei edes minun iloksi. Mutta jos mun kissakuume äityy pahaksi, voin aina mennä Peltosille katsomaan, harmaa pentu kuulemma jää kotiin, muut taitavat muuttaa ympäri kylää.

Nyt olen saanut uusia lääkkeitä reseptitolkulla. Ans kattoo nyt, muuttuuko mikään. Kolesterolilääkkeitä en kuitenkaan lunastanut eikä apteekkarikaan siitä moittinut. Sanoi vaan, että jokaisella on itsemääräämisoikeus lääkkeittensä suhteen. Yritän nyt syödä hieman järkevämmin, vaikka siinä sitä onkin tälle surusyöpölle tekemistä.
"Karppaaminen" ei ollut mun juttu, puuroa ja leipää tuli ikävä. Leivän syönnin olemme Amin kanssa kyllä järkiperäistäneet, samoin perunan. Pullaa en leivo (kylässä syön) ja karkkipäiviä ei ole. Joskus joku nami saattaa eksyä suuhun mutta aina vaan harvemmin, makea ei maistu. Ei se paino silti mihinkään laske. Suurella vaivalla ja kalliilla rahalla hankitut läskit, ikuisuustarina se on.

Mutta kesästä nautin...ja aion kerätä matot seuraavan kerran Tennin reissulle. Painepesurilla aion huristella, siellä ne tuulessa kuivaa. Ja sateen sattuessa autokatoksessa. Matonpesua ei voita mikään, silloin, kun ei tarvitse nostella vettävaluvia, tonnin painoisia isoja mattoja.