Mamma Londosessa

Oikeasti en ole matkustellut juuri ollenkaan. Suomea ollaan vähän kierretty ja ulkomaat ovat tuttuja vain Haaparannan, Matarengin ja Karasjoen osilta. Olisin kyllä halunnut käydä vaikka missä, lempikirjojani ovat matkakirjat. Elinkumppani ei vain reissaamisesta pidä ja hän tiesi kyllä rahoille parempaakin käyttöä joten olenkin tyytynyt matkustamaan kirja kädessä, sohvan nurkassa.

Esikoispoika asui Englannissa ja hän kutsui (ja kustansi) äitinsä ja pikkusisarensa kylään. Sai isänsäkin kutsun mutta tämä tiesi parempaakin tekemistä joten me lähdimme saarireissulle tyttöporukassa.

Pohjoisesta lähdettäessä pitää ensin matkustaa sinne, mistä koneet lähtee. Tällä kertaa halpislento lähti Tampereelta, jonne jyskytimme junalla. Tampereen asemalla meidät korjasi talteen Artsi, sisareni poika. Hän opasti meidät rahanvaihtoon, antoi vinkkejä, syötti hyvin ja kuskasi meidät sitten iltakoneeseen.

Mamma korvat ovat tunnetusti heikkoa tekoa ja entisiltä lentomatkoilta muistin kaikki kivut , korvien lukkiutumisen ja sen, mitä kuurona keskustelusta seuraa. Sitä varten hankin korviin ruuvattavat korvatulpat, jotka kuulemma tasapainottavat painetta. Hyvissä ajoin ennen koneen lähtöä väänsin ruuvit korviini enkä sen jälkeen kuullut enää mitään. Tytär yritteli keskustella käsimerkein mutta nauruksihan se meni.
Ei tullut korvat kipeäksi! En kuullut koneen pauhua! En kuullut lentoemon puhetta, en tosin olisi mitään ymmärtänytkään sillä kone oli irlantilainen ja henkilökunta myös joten englannin kielen ääntämys sen mukainen.

Taivas oli pilvessä Suomesta lähdettäessä mutta länteen mennessä pilvet hävisivät ja upea valojen panoraama näkyi koneen ikkunasta. Kööpenhamina, Amsterdam, meren jälkeen Lontoon seudun valot joita riitti ja riitti. Vihdoin laskeuduimme ja olimme Stanstedin lentokentällä. Vielä oli lähes 100 km matkaa pojan kotiin mutta onneksi hän tuli koneelle vastaan. Mihin me parat olisimme joutuneet keskellä mustinta keskiyötä.

Poika oli vuokrannut auton ja harjoitellut tulomatkan vasemman puolen liikennettä ja keskustelua paikallisen Rouva navigaattorin kanssa. Se olikin tiukka täti joka oli kärkäs neuvomaan mutta hänen avullaan selvisimme Kingston Upon Thamesiin, pojan kotikaupunkiin.

Ensimäinen ihmetys oli -KETUT. Niitä vilisi katujen reunoilla. Silmät kiiluivat ja välillä joku vilisteli tien poikki aivan auton editse. Ja niitä riitti. Syynä oli kaiketi englantilainen tapa jättää roskapussit kadun reunaan. Siitä näppärä kettu repäisee pussin rikki ja saa herkkuillallisia. Revittyjä pusseja näkyi kaikkialla. Ajoimme rikkaan Richmondin läpi ja sielläkin niitä "puhtaanapitolaitoksen poikia" vilisi. Ihmettelimme, mitä vikaa roskapöntöissä on, kun englantilaiset eivät harrasta niitä. Ehkäpä eivät ole hoksineet tai ...

Vihdoin pääsimme perille, poika löysi jopa autoparkkipaikankin (ovat kuulemma todella vaikeita löytää, yhdessä saa olla päivällä, toisessa vain yöllä, huh huh).
Talo oli oikea linnoitus, muurit ja kaikki. 2000-luvulla rakennettu ja tehty vähän eurooppalaisempi malli. Hissikin oli suomalaisen Kone-yhtiön mallituote.
SE OLI RIKKI!
Äläpä muuta kuin rahjusta neljänteen kerrokseen rappuja pitkin ja laukkujen kanssa. Poika kantoi Mamman laukun ylös, Mamma hilasi sinne itsensä ja siinäkin oli urakkaa kerrakseen. Mainittakoon, että koko viikon hissi oli epäkunnossa. Sepä tiesi Mamman liioille läskeille hyvää kyytiä.

Aamulla lähdimme tutustumaan lähiympäristöön. Oli lumoavan kaunis päivä, aurinko lämmitti ja tuuli puhalteli leppeästi. Keskustaan ei ollut pitkäkään matka, kävelimme sinne rantatietä pitkin. Thamesjoki oli aika leveä ja sen yli meni useita siltoja joista osa hyvinkin vanhoja ja kauniita. Siihen aikaan kaiken rakennetun piti olla kaunista. Erään sillan alla oli vanha kellari, muistaakseni 1400-luvulta.
Joella vaelteli pieniä vesibusseja, rannoilla oli paljon asuntolaivoja ja tytär tuli aivan villiksi kameransa kanssa, kun esiin alkoi uida joutsenia. Niitä oli paljon ja koko ajan ui lisää. En ole ikinä nähnyt niin monta upeaa lintua yhdellä kertaa. Ne aterioivat aamiaistaan, ihmiset heittelivät niille ruokaa ja kai ne sukeltelivat sitä joen pohjastakin.

Kaupunki oli ihana sekoitus vanhaa ja uutta. Oli hyvin modernia arkkitehtuuria ja sitten oli aivan hurmaavia vanhoja rakennuksia ristikkoseinin ja upein ikkunaluukuin. Istuimme katukahvilaan ja ensimäinen tutustuminen paikalliseen ruokaan oli lihapiiras, jossa oli lampaan- ja sianlihaa sisällä. Ei hassumpi syötävä, joskin rasvainen.

Seuraavaksi päätimme lähteä vähän kauemmaksi, Windsoriin. Ei sinnekään ollut pitkä matka, 20-30 km. Ajelimme esikaupunkien halki, ohi ison Heathrow'n lentokentän ja pian olimmekin Windsorissa. Kiertelimme linnaa vaan ei menty sisälle, sillä Lissu itse oli kotona ja silloin ei turisteilla ole muurien sisään mitään asiaa.
Yllätyin, sillä aivan muurin kupeessa oli itse kaupunki. Pieniä, vanhoja putiikkeja, kuppiloita, kauppoja, matkamuistomyymälöitä. Kuvista saa aina sen käsityksen, että Windsorin linna seisoo ylhäisessä yksinäisyydessään laajojen tiluksien ympäröimänä. Harvemmin, jos koskaan, näytetään, että linna onkin osa kaupunkia. Mutta tietysti linnan henkilökunta on tarvinnut asuntoja ja muuta. Luulevatko Britit, ettei pikkuinen kaupunki turisteja kiinnosta? Mamma ainakin ihastui.

Linnan takana olevassa bubissa oli toinen tutustuminen englannin herkkuihin, vuorossa oli Fish and Chips. Annos oli muhkea: kaksi isoa leivitettyä kalapalaa, kookas keko paksuja ranskalaisia perunoita, muhennettuja herneitä ja majoneesikastiketta.
Mautonta! Ei pahaa mutta ripaus jotain terästystä olisi tehnyt hyvää. Leivite oli löllöä, rapeutta kaipasin, olin kuvitellut kalan rapsakaksi joten oli vähän pettynyt olo: tässäkö se oli?

Kotiin ajelimme Etonin kautta mutta emme jääneet sen kummemmin koulukaupunkia ihastelemaan. Katujen vierustat olivat täynnä ihasteltavaa.

Mamman hurmasi englantilaiset savupiiput! Pitkät talorivit ja joka katolla monta hauskan mallista savupiippua. Niitä jaksoi katsoa vaikka kuinka, aina löytyi uusia aaah-huokauksen ansaitsevia talorivejä. Jo talojen ja niiden kattojen vuoksi voisin muuttaa vaikka heti Brittein saarille! Ja ne vanhat talot ovat oikea ilo silmälle, mahtavat vain olla talvella vetoisia ja vähemmän iloinen asia reumatismille.

Seuraavana päivänä lähdimme maakuntaan. Suuri unelma toteutuisi kohta: nähdä vanhaa kunnon englantilaista maaseutua. Poika löysii netistä kylän, jossa on kuvattu Miss Marple-elokuvia ja hän lupasi ajaa meidät sinne.
Menomatkalla kävimme ensin tutustumassa Nähtävyyteen: Stonehengeniin. Taas Mamman mielikuva petti: olin kuvitellut Stonehengenin olevan tummassa metsässä, vähän pelottavassa, jossa voisi mahdollisesti nähdä utuun pukeutuneen aaveen leijuvan puiden välissä ja kivien takana.
Karu totuus paljasti, että kivirakennelma oli keskellä peltoa, teiden risteyksessä. Lampaat laidunsivat yhden aidan takana, traktori puksutteli toisella pellolla ja autot viillettivät teitään pitkin. Aaveista ei ollut tietoakaan ja hämyinen metsä on ehkä ollut paikallaan muutama vuosisata sitten, silloin kun jokikin on virrannut alueella. Nyt joesta näkyi umpeenkasvanut uoma jonka päällä karja tyytyväisenä käyskenteli.
Olihan rakennelma upea, ihme kerrassaan. Oli talvikivi, jossa oli kyllä sen verran menninkäistä että se vähän pelotti. Kun mielikuvansa unohti, oli vaikutus mykistävä. Olisi mukava tietää, mitä silloin oikein oikeasti tapahtui ja keitä ovat nämä kiviä kuljettaneet rakennusmiehet oikein olivat.

Sitten lähdimme hakemaan Miss Marplen maisemaa. Käännyimme pikku tielle kun Rouva Navigaattori niin käski ja jopa löytyi metsää. Yhä uudestaan ja taas uudestaan käännyimme ja aina tie vähän kapeni ja metsä muuttui tuuheammaksi. Tie kulki vihreässä lehtiholvissa ja oli hämärää vaikka puiden ulkopuolella paistoi aurinko puhtaalta taivaalta. Pieniä taloja ja maatiloja näkyi teiden varressa, näkyi lehmiä, bussipysäkkejäkin niin että ihmisiä siellä sentään asui.
Oli pieniä kyliä ja vähän isompia kyliä. Ihan varmaa Miss Marpen kylää emme löytäneet mutta ainakin se, missä pysähdyimme, muistutti sitä hyvin elävästi. Oli olikikattoisia taloja, oli tiilisiä mökkejä, oli tiiliaitaa, oli ruusupensaita joka puolella ja oli kylän bubi jonka ovella makasi ruskearaitainen kissa joka raotti silmiään mutta ei välittänyt nousta tervehtimään. Ei siitä bubista saanut kyllä ruokaakaan, juomaa vain mutta meillä oli jo nälkä.
Ajoimme eteenpäin Rouva N:n ohjeiden mukaan pienen pieniä teitä ja yhdessä mutkassa tuli vastaan bussi (vai oliko rekka?) ja poika joutui peruuttamaan melkoisen matkan ennenkuin autot voivat ohittaa toisensa.
Vilkuilimme nälkäisenä taloja josko jossain näkyisi ruokaravintolaa. Olimme jo aika isolla tiellä, kun huomasimme punatiilitalon, jonka pihalla oli paljon autoja. Poika jarrutteli ja siinä oli tosiaan hyvin ruokaisan näköinen rakennus.
Talo täytti kaikki odotukset: lounasaikaa oli vielä ja lounas oli todella huokea. Ruokaa sai niin paljon kuin halusi. Seisovassa pöydässä oli salaatteja ja lämpimässä vitriinissä oli kasviksia, parsa-ruusu-ja kukkakaalia, porkkanoita ja perunoita. Sitten oli tarjolla naudan paistia, porsaan paistia ja kalkkunaa. Kastike oli maukasta ja sakeaa. Päätin maistaa kaikkia lihalaatuja ja kyllä kannatti, ruoka oli hyvää.
Ravintola oli muutenkin katselemisen arvoinen. Seinillä oli hauskoja tauluja, Puolen Hehtaarin Metsän asukkaita, erilaisia maalattuja soittimia ja vaikka mitä. Vessassa oli istuimena muoviin upotettu piikkilanka ja kannessa oli partakoneen teriä (tietysti pleksin sisällä).
Palvelu oli ystävällistä ja hymyilevää. Jos vallassani olisi jakaa Michelinin tähtiä, tämä bubi saisi ne kaikki. Se oli mahtava keidas nälkäisen ihmisen käydä.
Ja jos joskus tulee sielläpäin käytyä, yhteystiedot ovat:
Carol's Carvery
Malthouse Inn
Stockbridge Rd
Timsbury
Romsey
Romsey 01794368303

Lähdimme sitten hakemaan merta. Rouva N kertoi, että Shouthamptoniin ei ole paljonkaan matkaa joten kävimme siellä. Joimme kahvit ja tytär osti kengät. Katselimme muuria mutta satama-alueelle ei kannattanut lähteä: siellä oli vain tavaralaivoja.
Ajoimme pitkin rannikkoa, päämääränä toinen rannikkokaupunki jossa olisi myös ranta jolta näkisi meren: Portsmouth.
Ja siinä se Meri oli, tuulisena, sinvihreänä, suolaisena, mahtavana. Tätä Mamma oli matkustanut katsomaan. Rannikko oli upea, oli penkkejä, joilla lepuuttaa jalkojaan ja unohtua unelmoimaan, oli kahviloita, oli huvimajoja, oli hotelleita, oli joku iso huvipaikka jonne emme välittäneet edes mennä. Meri riitti.
Kävelimme Normandialaisten maihinnousu-museon ohi, oli siellä intialaisten muistomerkki, merellä näkyi tuulipurjehtijoita, kaikkea oli että sydän melkein pakahtui. Se oli upea paikka.
KotiKingstoniin ajelimme ja ihmettelimme huoltoasemien vähyyttä, maaperän valkoisuutta (kalkkipitoinen maa?) ja havupuiden puuttumista. Epäilimme, että ne on joskus hakattu sukupuuttoon ja tehty niistä laivoja... mene tiedä mutta lehtipuita olimme nähneet nyt yllin kyllin.

Seuraava päivä olikin sitten kaupunkipäivä. Junalla Lontoon keskustaan ja sitten bussin ylähyllylle istumaan, kartta kouraan ja seuraamaan oppaan puhetta. Poika suomensi kielitaidottomalle äidilleen tärkeimmät jutut joten pysyin hyvin kärryillä. Matkasimme välillä Thamesia pitkin veneelläkin ja kiipesimme taas bussiin. Siinä sai hyvän läpileikkauksen kaupungista. Kaupunki on niin valtava, ettei sitä jalkapelissä ja omin voimin lyhyessä ajassa ehdi hahmottaa.
Tyttären kanssa kävimme kierroksen kaupungin yllä, Eyellä. Aurinko porotti pleksin läpi ja oli kuuma, mutta maisema oli aivan häkellyttävä. Ei huimannut eikä pelottanut vaikka ensin olin aivan varma, että seison nurkassa silmät kiinni koko ajan. Liike ei tuntunut ollenkaan, kulku oli tasaista ja äänetöntä, mikäpä oli ollessa.

Kulttuuria maistelimme sen verran, että kävimme Apollo-teatterissa katsomassa musiikki-tanssiesityksen Diivat. Tarinan diivat olivat Edith Piaf, Marlene Diedrich ja Judy Garland. Nuoriso ei ollut perin innostunut mutta Mamma oli onnellinen. Tutut laulut ja tarinat tanssien esitettynä- juuri sellainen esitys jonka kielitaidoton voi ulkomailla katsoa.
Kaupungin ihmeisiin kuului itsestään selvänä Madame Tussautin kabinetti, johon jonotettiin taas toista tuntia. Tungos oli valtava ja sisälläkin piti mennä väentungoksen mukana joten se oli nopeasti kuljettu läpi. Tytär kävi kauhujen kabinetissa jonne Mammaa ei olisi saatu millään verukkeella. Hintansa väärti se kokemus silti oli, vaikka olikin pienempi kuin mitä olin luullut.

Upea kokemus oli Trafalgarin aukiolla, siellä oli veteraanien juhlakonsertti. Vanhat papat hienossa soittokoostymissaan soittelivat iloista jatsia ja tumma (ei vissiin saa sanoa musta?), iäkäs mieslaulaja hattu päässään teki lähtemättömän vaikutuksen Mammaan, juuri mielimusiikkia, woww! Joukossa kulki pari bobbya kypärät päässään ja ihmiset jammailivat.

Näimme me muutaman ratsastavan bobbynkin keskellä kuhisevaa liikennettä. Taivas, että siellä olikin se liikenne aivan katastrofaalista. Ensinnäkin katuja korjattiin monessa paikassa ja se sumpitti liikennettä. Taloja restauroitiin myös ja rakennettiin kaiketi uusiakin ja sekin vaikutti osaltaan siihen, että kadut olivat tukossa. Miten ihmeessä siellä kukaan pystyy kulkemaan autolla?
Niin eikös vain. Polkupyöräilijät ajavat siellä keskellä katua ja autot suihkivat molemmin puolin ohi. Kypärää ei näkynyt monenkaan päässä mutta ambulansseja kylläkin ja ihmisiä tienpenkalla hoivailtavana. Hornankattila se oli eikä poikakaan sanonut mielellään ajavansa autolla keskustassa. Sitäpaitsi kaupunkiajo maksaa.

Autolla sen sijaan kävimme Suomalaisten merimieskirkolla. Saimme kunnon kahvia ja oikeita korvapuusteja. Poika osti ruisleipää ja (englantilaiselle) ystävälleen lenkkimakkaraa. Tytär löysi DVD-leffoja punnalla ison kasan. Sieltä suunnistaessamme koimme hieman ruuhkaakin sillä Wimbledonin tennisturnaus oli juuri loppunut ja liikenne oli jumissa, taas kerran.

Yhden iltapäivän Mamma vietti kauniissa valkoisessa St Martin-in-the-Field-kirkossa. Siellä orkesteri harjoitteli illan Bach-konserttia varten. Mamma istui penkkiin, pani silmät kiinni ja kävi melkein taivaassa. Oli se ihanaa. Alhaalla kellarissa oli pikkuinen myymälä ja oli siellä kahviokin. Pitkän tovin Mamma istui myös kirkon rappusilla, katseli liikennettä ja kuunteli läheiseltä aukiolta nuoren naisen laulua. Siinä oli irti arjesta, vapaa olo.

Viimeisenä päivänä lähdimme taas maaseudulle. Tarkoitus oli vihdoinkin nauttia tyylipuhdas englantilainen aamiainen joten lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle. Päivän aiomme viettää Camebridgen alueella tutustuen yliopistoon ja kaikkeen muuhun kaupungin tarjoamaan hienouteen. Matkalla aioimme syödä kunnon aamiaisen.
Mutta vaikka kuinka tiirasimme, ei avointa kuppilaa näkynyt matkan aikana. Nälkäisinä saavuimme kaupunkiin, viimeisillä voimilla kuski löysi parkkipaikan pysäköintitalon ylätasanteelta (mikä ihanan viileä tuuli ja monimuotoinen näköala). Kaupungilta löytyi vihdoin avoin ravintola joka mainosti aitoa aamiaista. Siis sinne. Tilattiin ja kysyttäessä toivoin ison tuoremehun.e
Sitten se tuli. Ups. Lautanen täynnä paksua pekonia, pari rasvaa tirisvää makkaraa. Pari paistettua munaa lillui papuvellissä. Oli paahtoleipää ja varmaan litran vetoinen lasi täynnä ihanaa appelsiinimehua. Ei ruoka ollut hassumpaa, vain papumössö tökki. Mehu oli hyvää, se oli pakko juoda pois vaikka vatsa kapinoi.

Tästä alkaa tarina jota hävettää kertoa. Mutta se kuuluu reissuun ja on olennainen osa tätä matkaa niin että tulkoon sekin ulos (kun muukin tuli).
Nythän on niin, että Mammaa vaivaa ärtynyt paksusuoli, jota hoitelin tällä matkalla lievillä ripulilääkkeillä. Hätä ei ollut kertaakaan yllättänyt vaan suoli oli toiminut esimerkillisen hienosti. Mutta nyt vatsassa oli tavaton annos kaikkea ja vielä litra hapokasta mehua joten paksusuoli sanoi ystävyys- ja yhteistyösopimuksen irti. Eikä vessaa mailla halmeilla. Poika oil pistäytynyt omille reissuilleen, tytär samoin ja Mamma istui penkillä ja mietti, missä on puhtaita vaatteita jos kaameus iskee. Aika kului ja hätä kasvoi. Mamma ei uskaltanut lähteä yksin mihinkään, tuskin uskalsi liikahtaa ja hengittelikin vain keuhkojen yläosalla.
Vihdoin nuoriso saapui ja Mamma suhisi lapsilleen että nyt pitäisi löytyä käymälä ja mieluiten heti. Ensimäinen, jossa sellainen yleisölle varattu voisi olla, oli herrojen vaatehtimo Marks & Spencer jonne menimme. SE löytyi sieltä ja viimeisillä voimillaan Mamma laahautui pikkuruiseen koppiin (miten ne ovet voivatkin aueta sisäänpäin?) ja helpotus oli valtava. Niin oli äänikin ja hajusta nyt ei yleisessä blogissa hieno nainen viitsi puhua mitään. Etuhuoneeseen tuli joukko naisia joista mamma ei piitannut vaan pesaisi nopeasti kätensä (vasen kuumalla ja oikea kylmällä vedellä) ja syöksyi ulos koko talosta. Se oli kokemus, jonka mielellään unohtaa ja josta vaikenee mutta kaikessa brutaalisuudessaan se on niin nauruhermoja kutittava juttu, että se on pakko kirjata. Voipi sitten vanhana mummuna muistella, kuinka Mamma kävi hienossa herrojen kaupassa P......a.

Matkan viimeinen suora alkoi kun auton kuono käännettiin Stanstedin lentokenttää kohti. Siellä hyvästelimme pojan, joka lähti jatkamaan työtänsä. Alkoi taas tavanomaiset jonottamiset, hiki päässä tietysti, ja viimeiset tuliaisostot. Ostimme Pimms-likööriä ja pari isoa boxia karkkeja. Ja Jonille kuninkaallisen ankan!
Niistä karkeista riitti koneessa naurua. Avasimme toisen niistä, söimme muutaman ja tyhjensin loput muovipussiin, sillä rasia oli iso eikä sopinut mihinkään laukkuun. Matkan päätyttyä lentoemo keräsi roskat ja kyllä hän katsoi Mammaa pitkään tämän ojentaessa emolle tyhjän rasian. Ajatteli varmaan että tuo mummu pisteli kilon konvehteja parissa tunnissa. Ja sen huomaa!

Suomessa taivas roikotti pilviä ja Artsi oli kultainen ja vastassa. Emme jaksaneet enää yöjunaan vaan olimme Tampereella yötä ja jyskyttelimme seuraavana päivänä junalla kotiinpäin.

Kiitos Pojalle, joka jaksoi kuskata ja paimentaa, kiitos kuopukselle, joka oli kantoapuna ja kärsivä(llise)nä seurana. Kiitos Artsille kaikesta.

Ps. Junassa istuessamme tuli Lontoosta pojalta viesti: "Arvatkaa, mikä toimii taas?" Me arvasimme aivan oikein: hissi!

Joulua odotellessa

Pikku pakkasilla, puiden verhoutuessa kuurahuntuun, on hyvä rauhoittua joulun odotukseen. Toki tiedän, että joulu tulee joka vuosi yhtä varmasti kuin juhannus ja vappukin, odottamatta. Samoin se myös menee ohitse, ei se jää paikalleen.
Onko joulu sitten sen kaiken odotuksen ja hässäkän arvoinen? Siis minulle itselleni, kyllähän nyt sentään joulun arvon Jouluna, Kristuksen syntymäjuhlana, tiedän.

Mutta mitä se merkitsee minulle itselleni?
Lapsuusjoulut olivat vaatimattomia mutta kyllä äiti ja sisarukset aina loihtivat sen juhlan tunnelman. Lahjoja ei ollet paljon enkä muista, että olisi luettu evankeliumiakaan, mutta juhla oli silti.

"Omassa perhe-elämässäni" aikuisena, perheeni kanssa, olen yrittänyt tehdä juhlaa mutta hosumisen olen yrittänyt pitää loitolla. En ymmärrä, miksi ihanan asian eteen pitää raataa pää hiessä, kiukutellen ehtimisen kanssa, huulet marttyyrin ilmeitä tehden.
Esikoisen ollessa pieni, vajaat kaksi vuotias, vietimme ensimäisen yhteisen joulun kolmistaan.

Tuona eka jouluna olin työssä jouluun asti joten ei ehditty matkustaa. Jouluruuat ostin koululta, joka oli virhe, sillä porkkanalaatikossa oli liikaa valkopippuria ja piparit eivät olleet kovinkaan herkullisia. Päätin, että ruuat teen tästä lähtien itse, saa syyttää vain itseään, jos joku menee pieleen.

Joulusaunaa ei ollut mutta oli kylpyamme, jossa polskutimme. Sitten istuin poikani kanssa katsomaan telkkarin lastenohjelmia. Mies nauraa vieläkin muistaessaan, kuinka äiti ja poika istuvat kylpytakeissa ja äiti oli itku silmässä katsoessaan Rumaa Ankanpoikasta.

Kuusi hankittiin mutta koristeita ei enää raaskittu ostaa. Koristeiksi laitettiin Juliakarkkeja. Pienet lahjat jaettiin, poika oli tosin ennakoinut joululahjansa. Pulkka oli ollut paketissa vaatekomerossa, josta poika löysi sen, tietysti avasi ja kun lapsenvahtina ollut isä heräsi päivänokosilta, oli poika istunut tyytyväisenä pulkassaan keskellä eteisen lattiaa ja hihkunut riemuissaan.

Mutta nyt paketista löytyi kummitädin lähettämä vaate, haalarihousut, joissa oli taskut. Pikkumies tepsutti ympäriinsä, kädet taskuissa ja kierteli kuusta. Karkki oli jo tuttu joten hän tahtoi "kaakin" ja sai tietysti. Itsekin maistelimme niitä kunnes kuusi oli tyhjä. Poika kierteli kuusta "kakkuhousut" jalassa ja kädet "kakkuissa" , osoitteli sormellaan kuusta ja halusi kaakkia. Kuusi näytti tyhjälta mutta pikkumiehen sinnikkäästa vaatimuksesta tarkastimme sen vielä ja niinpä niin, siellä olikin vielä yksi jonka pieni mies lattiatasosta näki.

Tämä joulu, kaikessa yksinkertaisuudessaan, on jäänyt mieleen ihanana juhlana. Olimme onnellisia, vaikka rahaa ei ollut kuin välttämättömimpään.
Sitä on seurannut yltäkylläisiä juhlia. On ollut lahjoja aivan liikaa, ruokaa on ollut sitäkin todella aivan turhan paljon. On ylensyöty ja urakoitu ruokaa vatsaan pitkälle joulun ylikin. Ja sen kyllä huomaa.

On kai ollut onneakin. Ainakin hyvä tahto. Mieheni vanhempien eläessä olimme mummilassa joulun ajan, sitten oli äitini meillä useana jouluna. Varsinaisia isoja perinteitä emme ole harrastaneet. Kuusi koristellaan aatonaaton iltana, siivouksien jälkeen. Silloin myös laitetaan kinkku uuniin, muhimaan yli yön. Aaton ensimäinen toimitus on kinkun maistaminen ja hyväksi havaitseminen. Aattoaamuna syödään joulupuuro ja varustaudutaan päivälliseen hissun kissun. Kauppoihin ei enää mennä, korkeintaan haetaan joku maitopurkki lisää täpötäyteen jääkaappiin.
Joulukirkko on muuttunut aattoillan hartaushetkekesi kirkossa. Samalla viemme kynttilät haudoille.

Joulupäivällinen on meidän perheen kohokohta. Ennen laitoin sillit ja muut sellaiset, joita lapset vain katsoivat alta kulmain. Kukaan heistä ei rakasta jouluruokia. Laatikot jäävät koskematta ja väliin näytti, että jouluateriasta lapset jäivät nälkäisiksi, vanhempien kyllä ahtaessa itseensä kaikkea mahdollista räpellystä.

Muuan vuosi sitten aloitin uuden perinteen: joulumakaronilaatikon. Siihen laitetaan kinkkua ja tehdään rusettipastasta, mielellään värikkäistä. Olen myös jättänyt pöydästä pois kaiken, mistä väki ei pidä kuten vaihtanut rosollin porkkanaraasteeseen, italiansalaatin kevyempään versioon jne. Jälkiruuat syödään myöhemmin illalla ja pullan puolta ei todellakaan tarvitse olle seitsämää sorttia, koska piparit ja tavallinen pulla menee parhaiten kaupaksi. Muutama torttu vierasvaraksi, siinäpä se.
Lahjoja meillä ei ole enää harrastettu kovinkaan paljon. Pientä ja tarpeellista tai jos on joku isompi hankinta, se on ostettu tavallaan joululahjaksi koko perheelle.
Joulun pyhät on lueskeltu, pelattu, katseltu uusia elokuvia tai mitä nyt pukki on pulkastaan meidän kuusen alle heittänytkään. Sisällä hän ei meillä ole käynyt aikoihin sillä keskimäinen tytär ei ole koskaan rakastanut pukkileikkejä.

Entäpä nyt, kun koti on hajonnut, asuntoni kutistunut pieneksi ja rahatkin ovat kovasti vähissä. Keskimäinen tytär perheineen viettää joulun muualla ja esikoinenkaan ei ole varma tulostaan. Puoliso kaiketi tulee, näin on suunniteltu, ja kuopustyttö ainakin on luonani.
Kinkku on hankittu, se on kahdessa osassa pakastimessa. Ruokia en taida isommin valmistaa. Leipominen on rentouttavaa ja mukavaa, joten pipareita teen, vaaleitakin. Torttuja onkin pakasteessa sen verran kuin tarpeen onkaan.
Lahjoja olen hankkinut pitkin syksyä, pientä, tarpeellista. Yksi joulukonsertti on käyty ja yritän käydä useammassakin, rakastan joululauluja. Kyntteliköt palaa.
Joulu tulee odottamatta, riekkumatta. Siivoilen hieman, siinä kaikki.

Miksi tämä kirjoitus?
Tuntuu, että joulu on muuttunut. Niinhän pitääkin, nyt on uudet sukupolvet omine tarpeineen ja tottumuksineen. Moni lähtee jouluksi maailmalle.
Ennen en olisi ajatellut sitä mitenkään itselleni sopivaksi, mutta nyt huomaan, ettei se hullumpi ajatus olekaan. Voisin kuvitella itseni jonnekin lämpimään, palmun alle. Voisin kuvitella itseni myös Suomessa jonnekin lomahotelliin tai kylpylään. Istuisin valmiiseen pöytään ja nauttisin olostani ilman tiskausvelvoitetta.
Yllättävää kyllä, voin myös kuvitella itseni viettämässä joulua yksikseni. Varmaan laittaisin jouluista ruokaa, tokko koko kinkkua kuitenkaan. Katsoisin televisiota, varaisin muutaman "romantillisen" elokuvan pyhiä varten. Lukisin, olisin, kävelisin ulkona ja katselisin ihmisten joulukoristeita. Ehkä kaipaisin läheisiäni ehkä tirauttaisin pienen itkunkin niinkuin ennen muinoin katsoessani Rumaa Ankanpoikasta esikoispoika kainalossani.
Mutta ajtus ei tunnu pahalta.

Elämässäni olen laittanut varmaan satoja jouluja. Ravintoiden pikkujoulut muistan hikisinä rupeamina. Kunnan palkkalistoilla teimme myös jouluaterioita tilauksesta, Hannuksessa useita vuodessa. Ja monia jouluaattoja vietin Hannuksen keittiössä tehden vanhoille perinnejoulua.
Jouluja on mukava valmistaa. Olen nauttinut niistä, vaikka kiire on joskus ahdistanutkin. Uskon, että jos elinpäiviä riittää, laitan vielä jouluja muillekin kuin omalle joukolle, vapaaehtoistyössä, voimieni mukaan.
Mutta nyt tahdon viettää jouluni ilman kiirettä. Rauhoittuen. Ja sen rauhoittumisen yritän ajoittaa koko joulukuulle.
Huomenna menen tekemään piparitaikinaa mielenterveysseuran myyjäisiin, keskiviikkona leivomme ne. Ässiä voisin tehdä sinne myös. Mutta en aio niillä leipomisilla itseäni rasittaa. Uskon paremminkin sen olevan terapiaa, mukavaa tekemistä.

Joulu tulee, on ja menee. Niinkuin elämä...