Yksinäisyydestä

"Yksin oot sinä ihminen..."
Elämäni ensimäiset vuodet asuin syrjäseudulla. Lähimpään naapuriin oli kolmisen kilometriä kesäisin, talvella naapurit olivat sentään vähän lähempänä. Isot sisarukset olivat viikot/kuukaudet oppilasasuntolassa, isä hevosen kanssa savotoilla ja me äidin kanssa vietimme aikaa kahteen naiseen. En minä lapsena osannut kavereita kaivata. Niihin ei ollut tottunut, joten sen harvan kerran kun joku serkuista tuli vanhempineen kylään, ujostelimme toisiamme pitkänkin aikaa.

Kotieläimiin kuului haukkuva hurtta pihalla narun päässä. Se oli kai tuki ja turva, vahtikoira. Kissa oli hiiriä varten ja se eleli navetassa lehmän kanssa, jossa myös lampaatkin olivat talviaikaan.
Kesäksi syntyi karitsa ja se oli minun kaverini. Olimme erottamattomat vaikka yöt päkätin taisikin viettää äitinsä vieressä, niinkuin minäkin omani.

Leikin puiden kanssa. Kivetkin pääsivät leikkeihin mukaan. Rantakallioilla sepittelin tarinoita, puun oksalla istuen uneksin suureta maailmasta, josta olin nähnyt kuvia.
Äiti oli innokas lukemaan. Talvi-iltaisin hän luki minulle ääneen kirjoja, lehtiä, raamattua. Käsissään hänellä oli kudelma ja minä pitelin kirjaa. Muistan ne kodikkaina, lämpöisinä hetkinä takan loisteessa.
Sisarukset kertoivat oudoista asioista, joita olivat koulussa oppineet. Siirsin kaikki kuulemani tiedot oman mielikuvitusvarastoon ja herättelin niitä omalla tavallani henkiin ja ne päätyivät leikkeihini.

Olin siis yksin mutta en yksinäinen.
Tuli sitten aika lähteä kouluun. Silloin vanhemmat päättivät muuttaa asutummalle seudulle, ettei äidin olisi tarvinnut jäädä yksin kaikkien lasten ollessa oppilasasuntolassa. Isä osti pienen mökin kotikylästään ja aloitin opintieni pienessä kyläkoulussa.

Olipa siellä ihmettä kerrassaan, parikymmentä lasta samassa huoneessa. Metsäläisen se veti aivan mykäksi. En muista, kuinka kauan olin puhumattomana mutta kun vihdoin sain suuni auki, aloin laukoa "viisauksiani" Aikuisten seurassa kasvaneena minusta oli tullut pikkuvanha, näsäviisaskin. Jälkeenpäin ajatellen taisin olla aika ärsyttävä kakara vaikken muista kenenkään sitä suoraan sanoneenkaan.

Koulunkäynti oli ihanaa. Mukavaa oli huomata osaavansa lukea, laskeminen tuotti enemmänkin ongelmia. Uskontotunnit olivat ihania, sillä raamatusta löytyy paljon lapsen mielikuvitusta kiihottavia tarinoita ja opettajana oli verrattomat kertojanlahjat omaava papin tytär.
Tämä opettaja oli muutenkin vertaansa vailla. Eloisana ja vilkkaana hän leikki välitunnit meidän kanssamme pihalla ja usein kesken tunnin lauloimme jonkun laulun tai heitimme vaikka kuperkeikan, jatkaen sitten taas kieli poskessa kaunokirjoitusta.

Huomasin osaavani leikkiä myös isossa joukossa. Opettaja osasi hienovaraisesti ohjailla ryhmien muodostumista joten ketään ei jätetty ulkopuolelle. Harjoittelimme näytelmiä joissa kaikilla oli jokin osa. Jos kirjoitetussa tekstissä ei ollut riittävästi henkilöitä, kirjoitti opettaja lisää väkeä ja vuorosanoja.
Olin haka näytelmissä, olinhan oppinut yksin leikkiessä olemaan monena henkilönä. Opin myös nopeasti pitkiäkin pätkiä ulkoa, joten heittäydyin täysin rinnoin näytelmien maailmaan. En muista riidelleeni kenenkään kanssa, alakouluajasta on vain mukavia muistoja.

Elin tavallista, pikkukylän nuoren elämää. Kävimme iltaisin kävelemässä, ja ne lenkit olivat joskus pitkiäkin. Koko kylän nuoriso oli liikkeellä ja siinä pimeän päässä oli hyvä ottaa joskus jotakin kädestäkin kiinni. Koululla oli viikottain kerhoilta, jolloin harjoittelimme näytelmiä, leikimme seuraleikkejä, tanssimme piirileikkejä, askartelimme. Muutaman kerran vuodessa, ainakin vappuisin ja joulun aikaan, oli juhlat, jossa esitettiin isojakin näytelmiä ja siellä oli koko kylä mukana.
Silloin en elänyt yksinäisen ihmisen elämää, seuraa oli joka illaksi. Olin vilkas ja kekseliäs, taisinpa joissakin herättää jopa pahennusta. Suuressa veljessarjassa kasvaneena ymmärsin poikien puheita paljon paremmin kuin tyttöjen supatuksia (jotka eivät vieläkään ole minulle auenneet) joten hankkiuduin poikien seuraan ja he eivät isommin hylkineet vaan olin jätkä siinä kuin muutkin.
Edelleenkin tulen erittäin hyvin juttuun miespuolisten ihmisten kanssa, joka kaiketi voi edelleenkin herättää, jos ei pahennusta niin kumminkin kummastusta joissakin henkilöissä.

Perheen perustin hyvin varhain, alle 20 olin jo äiti. Muutto kaupunkiin ja kaikkinainen elämän muuttuminen oli hämmentävää. Puolisoni opiskeli, hääräsi vapaa-ajat opiskelijapolitiikassa siihen kuuluvine lieveilmiöineen ja minä opettelin äidiksi yksikseni. Lastenhoito oli kyllä tuttua, olinhan harjoitellut sitä vuosikaudet sisrusteni lasten kanssa, mutta yksinäisyys, kuinka se nyt eteeni avautui, tuntui pahalta. En ollut mennyt naimisiin ollakseni yksin.

Jatkoin keskeytynyttä opiskeluani, tutustuin taas uusiin ihmisiin, olin taas elämässä mukana. Työelämä vei mennessään, lapsi kasvoi ja avioliitto oli avioliiton irvikuva. Ei siitä tullut mitään mutta silti elämäni hajosi kun ero oli väistämätön. Ne palaset kokosin kyllä hyvin nopeasti, elämä oli liian ihanaa surtavaksi.

Seuraavasta 30 vuoden jaksosta ei ole paljon kertomista. Avioliitto ei ollut tuomittu loppumaan vaan jatkoimme siitä, mihin se katkesi. Syntyi pari lasta lisää, elämä oli arkea ja maanantaita. Onnesta ei paljoa puhuttu, ei rakkaudesta ei vihasta. Ei tunteista, ei tunteettomuudesta. Elimme tasan päivän kerrallaan. Ihmisiä oli ympärillä, työkavereina, perheenjäseninä, ystävinä, tuttavina.
Sisimmässäni olin yksin. En osannut enkä halunnut jakaa perimmäisiä ajatuksia kenenkään kanssa. Jatkoin vanhaa, jo lapsena opittua tapaa keskustella itsekseni. Toki hiljaa, mielessäni, sillä tiedossa olisi ollut takuuvarma taksikyyti hoitolaitokseen, jos olisin haastanut ääneen kaiken, mitä sisimmässäni keskustelin. Arvelin, ettei ketään kiinnostaisi toiveeni, ajatukseni, mielipiteeni.
Oma maailmani oli myös turvallinen. Siellä minun ei tarvinnut olla muuta kuin minä itse. Ulkopuolella oli vaatimuksia ja oletuksia. Ne olivat minua varten mutta tunsin, etten pystynyt vastaamaan niihin. En aina halunnut joustaa, en aina pystynyt venymään enkä kaikkea osannut tulkita oikein, ollenkaan.
Omassa, sisäisessä maailmassa oli hyvä olla mutta sillä oli myös vaaransa. Todellisuus oli uhka, joka eli ja voimistui. Turvattu sisin ei ollutkaan niin takuuvarma kuin oli kuvitellut. Ei sillä ollut panssaria, se olikin hauras ja helposti halkeileva. Arkielämä teki tuhoaan, kaikki turva hajosi ja totuus katsoi suoraan silmiin. Tässäkö sinä olet? Tätäkö sinä haluat? Pystytkö? Voitko? Haluatko? Jaksatko, sinä Hölmöläisten hevonen?

Vuosien päästä, vaatimusten karistua harteilta, pieni sielu vereslihalla mutta tervehtymään päin, turhien ihmisten karistua, olo on pitkästä aikaa toiveikas. Yksinäisyys on musiikkia korville, terapiaa sielulle. Kukaan ei esitä kohtuuttomia vaatimuksia, kukaan ei käytä minua egonsa pönkittäjänä, kukaan ei arvostele ja köykäiseksi havaitse.
Tällä hetkellä.
Tiedän, että halutessani saan tukea, ystävät ovat ja pysyvät, perhe rakastaa.
Mutta tällä hetkellä vahva tunne ympäröi kuin äidin syli takkatulen loistaessa:

MINÄ OLEN!

Mamman uusi yritys

Ei tämä niin helppoa olekaan. Aloitin tämän bloginpidon niin tyyriinä, hehkuttelin sitä ympäriinsä ja kirjoitin pitkät sepustukset itsestäni. Ja sitten se teksti katosi. Huhhei- sen tuuli vei.
Ettei siinä olisi ollut vielä kaikki, onnistuin unohtamaan osoitteet ja ennenkaikkea salasanat. Siinä meni päivä ja hermot. Onneksi kuopuskulta tuli ja pisti Mamman ja tietokoneen järjestykseen. Vaihdettiin uusi sähköposti kun vanha ei bloggerille näyttänyt kelpaavan.

Nyt ollaan sitten nöyränä ja varovaisena uuden alussa.

Kaikella on alkunsa. Tietysti asiaa voi suunnitella ja miettiä, sekin on eräänlainen alku, mutta konkreettinen alku on silloin kun sen tyhmempikin huomaa: jotain on tapahtunut.

Mamma asuu eka kertaa elämässään omassa kodissa. Siis, onhan koteja ollut moniakin, mutta nyt on eka kertaa sellainen koti, jota Mamman ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa! Saa itse päättää huonekalujen paikat, verhojen värit, ruoka-ajat ja saunapäivät. Radiota saa kuunnella koska haluaa tai olla kuuntelematta, kanavankin saa valita itse. Telkkaria ei tarvitse aukaista ja nukkua saa milloin huvittaa. Listana tämä näyttää lapselliselta mutta siihen sisältyy totuuden siemen: saan päättää omista asioistani.

En toki ole ollut minkään hirmuvallan alainen, pois se. On toki ollut oikeus päättää asioistansa mutta päätöksiin on liittynyt aina muutkin. Jos haluan kuunnella Lapin Radiota ja joku toinen urheilukisoja, kolmas taas musiikkikanavaa, on ollut itsestään selvää, että minä luovun toiveistani ensimäisenä. Ei pakosta vaan tottumuksen voimasta. Perheen kuopuksena on tottunut joustamaan tarpeistaan jopa niin, että se on itsestään selvää. Samoin äitinä joustan lapsieni vuoksi ja puoliso on sen verran vahva, ettei hänen mieleenkään edes tule, ettei hän tee tahtonsa mukaan. Tähän olen kasvanut ja tottunut, tällaista elämää elänyt yli 50 vuoden ajan, sen kummemmin ihmettelemättä sen oikeellisuutta. Työpaikalla sama pelasi: tein kysymättä ja pyytämättä ne ikävät hommat jotka muut mielellään jättivät toisten tehtäviksi. Vapaaehtoinen olin jo koulussa, se kiltti tyttö josta opet tykkäsivät, työssä samoin ja olinpa sopiva syntipukkikin kaiken muun lisäksi, kun en osannut panna vastaan.

Se oli kynnysmaton elämää. Toki kynnysmatto on ollut mieleinen, välillä on huollettu, hellittykin. Tuuletettu joskus useammin, väliin harvemmin. Kynnysmatto on ollut tyytyväinen tehtävässään: kaikilla oli mukavaa tulla kotiin ja palvelu pelasi.

Ihmistä ei kuitenkaan ole luotu matoiksi kynnyksille tai takanedustalle. Jossakin vaiheessa elimistö reagoi, kun ihminen itse ei ymmärrä hellittää.
Romahdus voi joskus olla totaalinen, räjähdysmäinen joka ei jää keneltäkään huomaamatta tai sitten ihminen käpertyy hitaasti sisäiseksi mytyksi, jonne ei päivä paista eika raitista ilmaa juurikaan virtaa.

Mutta siinä voi olla alun alku.

Mamman uuden elämän alun alku alkoi muovautua, kun psykologi ja terapeuttinen sairaanhoitaja olivat riittävän usein vakuuttanut Mammalle, että sinulla on oikeus sanoa EI, sinun ei tarvitse koko aikaa olla tehokas, ei tarvitse olla aina auttamassa vaan on oikeus ottaa apua vastaan, olla heikko, olla pieni, olla väsynyt, olla...olla...olla

OLLA!

Paljon tapahtui kaikenlaista, siitä voisi kirjoittaa pitkän tarinan. Yksi tie johti toiseen, taas eteenpäin, vastoinkäyminen kääntyi voitoksi, uusi tie olikin parempi, uudet ajatukset kantoivat pitemmälle.
Suomen kansan sananparret ovat harkittua viisautta: "Hädässä ystävyys punnitaan" toteutui. Yllättäviä henkilösuhteita kariutui ja vielä yllättävämpiä vahvistui.

Aika varhaisessa vaiheessa tajusin, että jos aion selvitä kuivalle kalliolle, on vaihdettava kotipaikkakuntaa. Koskaan en ole päässyt sisälle siihen pienen pohjoisen kylän mentaliteettiin, jossa olin asunut yli 30 vuotta. Kateus, omahyväisyys ja pikkusieluisuus viettävät riemujuhlaa sillä paikkakunnalla. Vahingonilo vie väkeä eteenpäin eikä erilaisuutta katsota hyvällä silmällä. Työympäristössäni oli suureksi osaksi vähän koulutettuja paikkakunnan "alkuasukkaita" ja heissä nuo negatiiviset ominaisuudet ovat tiivistyneet ihan hyveeksi asti. En osannut keskustella siellä juuri mistään, minua naapurien asiat eivät kiinnostaneet, ei "kauniit ja rohkeat" eikä "salkkarit", toisille ne taas muodostivat päivän pääkohdat.

Sairaslomalla ollessani selailin netissä asuntosivuja, katselin myytäviä isoja taloja, isoja kerrostaloasuntoja ja pikkuhiljaa keksin vuokra-asunnot. Katselin niitä Tampereelta, Turusta, pääkaupunkiseudulta, sieltä ja täältä. Se oli vielä leikkiä, ajankulua. Mietin elämääni ja availin sen solmuja asiantuntijoiden terapiaistunnoissa. Kerroin myös tästä uudesta huvittelumuodosta. Joku kerran kysäisi, että miksi et hanki itsellesi omaa kotia?
Miksi en?
Ihan totta, voisin sen tehdä!
Kuopuskulta oli jo aikuinen, puolison kanssa elimme enemmän kämppiksinä kuin avioparina. Hänellä oli omat menonsa, niitä oli paljon, eikä meillä ollut mitään sellaista yhteistä, josta en olisi raaskinut luopua. Asuntokin oli iso enkä jaksanut siivota sitä. Kylmäkin siellä oli, nurkista ja ikkunoista veti ja koti-ilmapiiri oli väliin viileää sekin.
Kynnysmatto kapinoi!
Ennenkuulumatonta!

Yhteisymmärryksessä asunnon vaihtamiseen silti alettiin. Kaksi vanhaa huuhkajaa isossa talossa, toinen toisessa päässä taloa, toinen toisessa. Huutokaan ei välttämättä kuulu jos radio on auki. Ja sehän oli tai levyt tai telkkari. Aina soi.

Mamman uusi koti löytyi vahingossa. Selailin tapani mukaan nettiä, mietin vakuutusasioita ja kurvailin vakuutusyhtiöiden sivuilla. Huomasin eräässä ylänurkassa vuokra-asunnoista kertovan linkin, ja kas, siinä se oli. 59 neliötä napapiirin kaupungin keskustassa. Alle 10 vuotta vanha talo.

Sitten kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Puhelinsoitto, hakupaperit, toinen soitto, kävin katsomassa ja kolmannella soitolla olin vuokrannut asunnon ja muuttamaan pääsi vaikka heti. Pää oli pyörällä myös perheellä mutta puoliso hankki yhtä nopeasti vuokraoikeuden serkkunsa omistamaan yksiöön ja Kuopukselle järjestyi myös pikkuinen kämppä Mamman kodin lähistöltä.

Tavaroiden pakkaaminen ja kodin purkaminen oli suuri urakka. Mamma yritti vajavaisilla voimillaan puuhata minkä jaksoi ja puoliso serkkuineen roudasi laatikoita kaupoista tyhjänä kotiin ja täytenä varastoon. Työttömien kirpparille meni myös useampi laatikollinen kelpoista tavaraa eikä kukaan pysynyt laskuissa mukana kun mustia säkkejä kuskattiin kaatopaikalle.

Onnen tunne oli valtava, kun jäin ensimäiseksi yöksi yksin omaan kotiin. Ei ollut sänkyä mutta sohva palveli oikein hyvin, ei ollut verhoja ikkunoissa vaan kaappi sohvan edessä antoi turvallisuuden tunteen. (en ole ikinä tykännyt verhottomista ikkunoista. Musta pimeys ei vain miellytä.)

Kuukauden päivät olen asustellut itsekseni, järjestänyt ajatuksiani ja sisustanut kotiani. Pienintäkään katumisen tapaista ei ole päässyt mieleeni, usein ajattelen, että tämä olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, paljon aikaisemmin.