Kesäelämää

Tämä kesä oli hauska, monimuotoinen jo ilmojen osalta. Ensin näytti, että kesä menee villahousuissa ja kumppareissa. Juhannuksenakin oli mukavampaa sisällä ja Tennin pirttiä lämmitettiin vielä heinäkuun alkupäivinä.
Lämpö iski sitten tosissaan. Lienee helleaalto, ainakin minun elämäni kuumin kesä. Siis niinku lämmön puolesta. Mennetä "kuumia kesiä" ei ole väliksi muistella, ainakaan täällä ja tokko niitä kovin hehkuvia elämänvaiheita on koskaan ollutkaan.
Mutta nyt tarkeni. Kohta jo liikaakin. Ikkunaverhojen käyttelystä tuli taidetta: milloin kiinni tuo tai tämä rullaverho, milloin ikkuna tiukasti kiinni, milloin voi sentään vähän raottaa. Opin, ettei ulos kannattanut mennä aamu yhdentoista ja ilta viiden välillä, ei ainakaan oleskelemaan. Opin, että varjopaikkoja kannattaa suosia, kävellä kadun auringotonta puolta ja käyttää puistoteitä koska silloin oli toivoa puiden katveesta. Opin, että työntekoa kannattaa päivisin vältellä (se ei ollut ollenkaan vaikea oppia, luonnostaan tuli) ja jos jotakin tärkeää oli, kannatti puuhaan nousta aamuvarhain tai sitten auringon laskun jälkeen.

Silti hikosin. Voi taivas, pää oli lähes jatkuvasti märkänä. Muualta hikoilu oli hieman vähempää mutta pää ja kasvot. Huh huh huhhh!!!!Käyttämälläni verenpainelääkkeellä on osuutta asiaan mutta hikoilu on ollut jo yli parikymmentä vuotta riesa johon en totu ja jonka haluaisin saada edes jotenkin ruotuun. Mummokuumettako? Ken ties, mutta pitäisihän sekin loppua joskus. Toisaalta, ellei tää ole ihan hengen vaarallinen juttu niin olkoon.

Tänä kesänä oli taas Aipan sukuvierailuaika ja silloin sää oli aivan tosi suosiollinen. Vieraat viihtyivät pihalla eikä sisälläkään ihan paistunut vaikka aamusta olikin kuumaa kun keittelin parikymmentä litraa lihasoppaa puuhellalla. Sähköliesi oli sen verran tehoton että sopan kanssa olisi saanut värkätä tunti tolkulla. Nyt laitoin useamman kattilan liedelle ja keitto kypsyi vaihdilla. Tosi haudutin lihat jo edellisenä iltana uunissa joten perunoiden kypsyessä oli ruokakin valmista.
Olavi tarjosi menyyn kahdeksankymppistensä kunniaksi ja Timo toi täytekakun viiskymppisiensä juhlistamiseen. Piko taas toi suussa sulavia kääretorttuja, täyttihän hänkin vuosia tässä talvella. Syötävät kelpasivat ja juotavat kanssa. Aippa teki sahdin joka kuulemma oli oikein hyvää. Minä parka en vielä osaa siitä oikein nauttia mutta arvostan Aimon karsivällisyyttä ja tarkkuutta, sahti on sitä parempi, mitä huolellisemmin sen valmistaa.
Sekin täytyy myöntää, että kerta kerralta viihdyn näitten ihmisten kanssa paremmin ja paremmin. Kai ne ennakkoluulot ovat karisseet puolin ja toisin, aivan tunnen kuuluvani joukkoon. Onneksi olen sen verran tyhmä, etten kaikkia poikkipuolisia silmäyksiä välttämättä tajuakaan ja tokko niitä enää olikaan.

Olen oleskellut täällä "kaupunkikotona" aika paljon, noin puolet ajasta ehkä. Tämä uusi koti on ihanan rauhallinen, sielukin lepää. Tennissä kyllä viihdyn tosi hyvin. Siellä on aina jotain tekemistä ja Aipan kanssa on ihan kivaa puuhailla. Tämä kesänä mies on rakentanut vajan ja maalannut saunan ja autotallin, koirankopinkin laittoi niin hienoon kuntoon että....vain hauva puuttuu haukkumasta mutta ei me kyllä sellaista hankitakaan.

Koirakuumetta hoitaakseni olen ystävystynyt maapurin tiibetinspanieli Sissin kanssa ja vietin juuri muutaman päivän kuopukseni luona. Hänellä oli serkkunsa kultsi hoidossa ja auttelin tytärtäni siinä hommassa. Tytär on vasta muuttanut, tavarat ovat vielä laatikoissa ja koulukin alkoi samaan liittoon joten apuni oli kai paikallaan. Santtu-koiran kanssa teinkin joka päivä lenkkejä. Se on sitten metka kävelykumppani: hän aina väliin päättää että jään tähän ja pistää itsensä maate. Vaikka ajotielle jos siltä tuntuu. Kylläpä siinä tuntee itsensä hölmöksi kun yrittää saada tyytyväisesti virnistelevää isoa koiraa liikkeelle. Tosin pysähdyin aina odottamaan, sanoin sille, ettei mulla ole kiirettä ja siinä sitä sitten tökötettiin kuin kilometritolppa ikään.
Kun kulkee koiran kanssa ja omistaa sosiaalisen mielen, saa varmasti juttuseuraa. Keravan kulmilla seistessäni tutustuin muutamaan mukavaan ihmiseen joilla oli koiratarinoita kerrottavanaan. Tosi mukava kokemus, kerrassaan.
 Keravalla kävin myös kirkossa iltamusiikkia kuuntelemassa. Eräällä koiralenkillä huomasin seisvani kirkon pihassa ja ohjelmatauluun tutustuessani huomasin torstai-iltojen musiikkihetket. Sinnehän sitä menin ja kyllä oli nautittavaa kuultavaa. Bachia oli ja Shumannia jotain latvialaista urkumusiikkia ja improvisaatiota...elämässäni onkin ollut tämän sortin musiikkivajetta viime aikoina, nyt sain sitä hieman.

Kaiken kaikkiaan, olen opetellut kierrättämään asiat positiivisuuden kautta. Turha mariseminen ja miettiminen, miten paremmin asiat voisivat olla, tekee ihmisestä vain kärtysän murjottajan. Toki ajattelin kaihoisasti kun sukulaiset hehkuttivat inarikokemuksiaan. Olisin niin mielelläni käynyt taas siellä mutta toisaalta, olihan viime kesä, ne ihanat päivät siellä. Mitä sitten tulevat viikot tuovat tullessaan, ihan kutkuttaa ajatellakin...

Kuvien siirto tökkii taas. Voi, kuinka kaipaankaan auttajaa näissä tekniikan pulmissa. Joka asiaa ei viittis maksullisilta ihmisiltä kysellä. Kumpa olisi joku jolle soittaa että tuleppa pistäytymään, olis pieni pulma. Kahvit keitän ja kerman kera jos maistuisi....
No, ihmeisiin en usko mutta ihmisiin kyllä

Johan nyt taitaa olla aika

Ohoh, Mamma on tainnut laiskistua.
Joopa joo, sain oikein pyyhkeitäkin että mitä tämä meinaa kun ei tekstiä tule ja onko sitä kerrassa kuoltu vai muutenko on yrmähdetty vai onko kone tiltannut vai mitä se aikoo....

Totta on, että monta sepustusta olen mielessäni suunnitellut mutta toteuttaminen on vain jäänyt. On ollut muka kaikkea muuta, ehkä ei tärkeämpää, niin kuitenkin.

Ensinnäkin Mamma sai uuden lelun. Leluksihan sitä voi kutsua, Ipadia.
Olen alkanut virallisesti eläkeläiseksi liittymällä Eläkeliittoon ja siellä olen kai aina äänessä koska näin pienen tuttavuuden jälkeen huomasin olevani tään piirin hallituksessa ja seuraavaksi tarjottelivat sihteerin virkaa. Siitä älysin onneksi kieltäytyä mutta en osannut salata kiinnostustani tietsikkaan koska seuraavaksi sain käskyn liittyä Päijät-Hämeessä toimivaan pilottihankkeeseen jossa testataan tabletin käyttöä ikäihmisillä ja ennenkaikkea ystäväpalvelussa.
Saimme lätkän vuodeksi käyttöömme ja kehotuksen käyttämään sitä kaikkialla ja kaikella tavoin. Pääasia on tietysti skypettämistä keskenämme, tarkoituksena kun on testata, miten ryhmäneuvottelut ja muut sellaset pelittää ja kuinka tätä tekniikkaa voi käyttää juuri vapaaehtoistoiminnassa. Tähän saakka tämä on ollut haparointia, tekniikka on heikoin lenkki tai siis meidän taitomme ei riitä toimivan tekniikan ylläpitämiseen. 4-5 ihmisen ryhmäkeskustelussa aina joku putoaa langoilta ja sinne takaisin kapuamisessa on vielä petrattavaa.

Mukavaahan se on ja kun joku aina lataa koneelle pelejä ja muuta mielenkiintoista, onko ihme, ettei blogille enää ehdi kun pitää jahdata sanoja tai kulkea karkkikimaassa hävittäen hyytelöitä tai taistellen kaikenpeittävää suklaamassaa vastaan..

Toinen aikasyöppö on fb joka on verraton yksinäisyyden torjuja. On väärin tuomita ihmisiä, jotka viettävät aikaansa tässä ns. sosiaalisessa mediassa, sillä parempi siellä kuin että aivan yksinään möllöttäisi. Mie ainakin tykkään seurata läheisteni kuulumisia ja kertoilla omia pikku sattumuksia. Kaikki sisarukseni ovat siellä, joten yhteydenpito on helppoa. Näkee ainakin, onko toinen hengissä...

Muita elämäni tapauksia on sairaalassa vietetty vappu. Ei, en ollut taksijonossa tappelussa eikä muuta dramaattista, vain tavanomainen vaiva suolistossa joka vaati antibioottikuurin suoneen. Ainoa murhe asiassa oli, että samaan aikaan tiedossa oli syntymäpäiväristeily Tallinnaan ja takaisin ja se jäi väliin ja tekee siksi asiasta mainitsemisen arvoisen. Harvemmin meikäläinen pääsee laivalle juhlimaan ja nytkin se meni sivu suun. Mälsää!!!

Jokavuotisen asunnon vaihdon tein kesäkuun alussa. Nyt taisi iskeä muuttoväsymys sillä muutin vain rapusta C rappuun A ja (taas kerran) vannoin että nyt on kämppä josta lähden vain jalat edellä. Lievensin kyllä takuuta etten ainakaan tänä vuonna muuta enää sillä muuttomiehenä häärineet Miku ja Sari osoittivat jo uupumisen merkkejä.
Ja miksikäs mie tästä mihinkään muuttaisin. Nyt on tilaa vierassohvalle, säilytystilaa on tosi runsaasti, on täysin uusittu keittiö ja seinät saivat uudet tapetit. Maisema ikkunasta vain parani, nyt näkyy suihkupatsas tosi komeasti ja kun kurkistaa parvekeikkunasta, näkyy komea, kivinen Heinolan rautatiesiltakin. Kirjastomatkakin lyheni parillakymmenellä metrillä (hyvä) mutta kirkkomatka piteni saman verran (sen vielä kestää). Viihdyn tässä niin hyvin, ettei aina oikein huvittaisi Hartsulaankaan lähteä, vaikka on siellä olossa hyvätkin puolensa. Aippa tietenkin ja onhan se piha vehreydessään omaa luokkaansa.

Kesän riemuja olen nautiskellut harvakseltaan. Kävimme pienen pyrähdyksen Pohjois-Karjalassa, Möhkön Mantassa kahvilla ja Ilomantsin ordodoksisessa kirkossa hiljentymässä. Kerimäen kirkkoa ihailtiin vain ulkoa päin ja parin matkan varrella olevaa tsasounaa kuvasimme hieman. Pari yötä olimme Pajarin Hovissa Kiteellä huoneessa 105 ja lopuksi vierailimme Luumäellä Aipan ystävien kesäkodissa. Punkaharju jäi näkemättä mutta ehkäpä ensi kesänä sitten...

Toinen kesänautinto oli Pyynikin kesäteatterin Pirunpelto. Kannatti ahtautua kuumaan linja-autoon ja körötellä pari tuntia yhteen suuntaan ja toiset pari tuntia takaisin, sillä siinä välissä oli tosi nautittava ilta seuraten kutkuttavan hauskaa esitystä. Pyynikillä on maailman paras lavastemestari, itse Luoja, sillä en voi kuvitella upeampaa esityspaikkaa. Varsinkin maisema Pyhäjärvelle oli henkeä salpaava ja siellä seilaavat laivat, veneet ja kirkkovenekin ikäänkuin kuuluivat esitykseen.

Kesän ehdottomin kohokohta oli nyt loppunut viikko, sillä silloin sain olla kokopäiväinen mummi. Joniboy oli täällä. Paistoimme lettuja, luimme ääneen toinen toisillemme, vierailimme lintutalossa useaan otteeseen ja uimarannallakin kävimme. Harni, etten ymmärtänyt ottaa uimapukua mukaan mutta poika polskutteli kuin hylje tai mursu...on taitava uimari jo ja olisin siellä vedessä kyllä tarjennut.
Joni nautti mummin aipadista pelaten pelejä, yhdessä ja erikseen. Hän on jo iso, ei mikään mussukka vaan reipas tokaluokkalainen jota minulla on jo ikävä vaikka vasta eilen lähti.

Niin, tämä kesä ja tämä kuumuus. Ei tämmöset helteet ole lapin likan kelejä. Mun vakiolääkityksestä johtuen hikoilen helposti (syynä myös paksu sisäinen villapaita jota jotkut läskiksikin kehtaavat kutsua) joten pää on ollut jatkuvasti märkänä ja kasvoja pitkin vuotaa vuolaat vedet. Muualta en niinkään hikoile mutta päästä, voi taivas, värikin lähtee alta aikayksikön kun tukka on jatkuvasti märkä.
Helteet eivät ole ilmatieteen laitoksen mukaan loppumaan päin mutta uskon vakaasti että jo lokakuussa katselen villasukkia ja välihousuja kaappien kätköistä ja kesän helteet ovat muisto vain. Kyllähän mie kesäihminen olen mutten rakasta kuumuutta, siitä sain jo työelämässä tarpeekseni.

Pohojosessa en päässyt käymään-oma vika, myönnettäköön. Fb-sivuilla ihmiset esittelivät kalasaaliitaan ja upeita Inarin kuvia ja silloin aina tunsin lievän kateukseksi nimetyn tunteen ja harmin, kun rahat ovat sen verran vähissä, että pitää miettiä asiolle tärkeysjärjestyksen. Nyt pitemmän korren veti reissu, josta kerron kyllä, kunhan se ensin kunnialla toteutuu.

Se onkin jo sitten toinen tarina.