UUDEN VUOSIKYMMENEN OVISUULLA

Tammikuu on puoli välissä.
Talvikin löysi vihdoin tiensä Napapiirille. Pakkasissa on saanut kärvistellä, lunta on satanut aivan riittävästi, kauniita talvipäiviä on olut ihailtavaksi.

Tämä kaupunki on tehty myös turisteja varten. Niitähän täällä riittää. Uuden vuoden aikoihin venäjän pehmeä kieli soljuu kaupungin keskustassa, lapset huutelevat riemuaan, vanhemmat neuvovat jälkikasvuaan. Jo vaatetuksesta tietää, kuka tulee Venäjältä. Kauniit vaatteet, kalliit turkikset, naisten korkeat korot ja upea hajuveden tuoksu eivät jätä arvailuille sijaa.

Usein matkanjärjestäjät pukevat vieraansa "uniformuihin". Sinimustia haalareita, punamustia haalareita, niin, harvalla turistilla on lämpimiä vaatteita matkassaan, että he pohjoisen pakkasissa pärjäisivät. Aktiviteetitkin tapahtuvat pääosin luonnossa: kelkkailua, koirasafareita, poroajelua. ruokaillaan kodassa tai paljaan taivaan alla, nuotiolla. On hyvä, että ihmiset puetaan siten, ettei kallista vierailuaikaa kulu palelemiseen ja lämmittelyihin.
Kaupungin asukkaat erottavat heti, että siinä meni Lapin Safarien porukka...

Kaupungin vanhalle torille on noussut lumimaa. On lumiluolia, joissa on viehättävät valot ja ääniefektit, jotka voivat jopa hieman pelottaa pienimpiä vierailijoita. Alueella sijaitseva leikkikenttä antaa lapsille paikan purkaa energiaansa ja pieni viihtyisä koju myy kuumaa juotavaa vilun yllättäessä. On myös pieni luistelurata...viihtyisä paikka kertakaikkiaan.

Kaupungin keskustassa on upea kuusi, siellä on pieniä kojuja, joista voi ostaa jouluisia asioita ja matkamuistoja. Pakkasilla ei myyjätkään tarkene olla kopeissaan eikä ostajat kulje yhtä innoissaan kojulta kojulle.
Pääkatu, kotikatuni, on varustettu upein valaisimin. Sinisävyiset poronsarvivalot ihastuttavat joka kerta astuessani ulko-ovesta kadulle. Viehättävää. En usko, että valaistus tekee kovinkaan ison loven kaupungin sähkölaskuun joten kiitos, juuri noin pitää jouluun satsata.

Napapiiri onkin sitten jo kokonaan Joulupukin maata. Siellä on satsattu valoihin ja iso pulkkamäki houkuttelee mäkeen isojen ilmarenkaiden päällä. Valaistus on kuin sadusta, niin pitää ollakin. Tonttuja on joskus moitittu hymyttömyydestä, mutta sen vähän, mitä siellä olen käynyt, olen nähnyt vain iloisia tonttuja, joilla on toki kiire, mutta iloinen asu yllään ja hymy herkässä virittää kiireettömän tunnelman.
Meille tämä kaikkijokapäiväistä, mutta pitää eläytyä ensi kertaa alueelle tulevan vieraan asemaan.

Aurinko on nyt väsynyt. Sen vuotuinen lepoaika on kääntymässä hiljalleen loppua kohti. Hyvin vähän aikaa se jaksaa olla horisontin yläpuolella eikä se lämmintä vielä lainkaan.
Mutta taivaanrantaa se jo värittää, aamulla on oranssit sävyt edustettuna, iltapäiväksi käännyttäessä taivaanranta saa voimakkaan punan joka taittuu siniseen ja pian koko maisema hohtaa illan sinessä. Auringon kajo antaa lumelle omat sävynsä, on todella rauhoittavaa liikkua kävelyteitä ja nauttia Luontoäidin maalaamista maisemista, jotka ovat joka kerralla eri sävyisiä.

Tosin en ole paljoakaan kävellyt. Pakkasilma on astmakeuhkoille pahasta. Laiskuus on toinen syy, sisällä on mukavan lämmintä. Mutta sitten, kun saa jostakin reippauden puuskan ja lähtee pakkaslenkille, olo on sen jälkeen pitkään energinen ja mieli hyvänä. Paksu huivi suun ja nenän eteen, se miedontaa pakkasen purevuutta.

Vuodenvaihteen nollaukset ovat vielä tekemättä. Asiat ovat auki, se toisaalta rasittaa mutta on myös lepoa väsyneelle mielelle. Ristiriitaista mutta ymmärrettävää. Kun jättää päätökset tekemättä, ei tarvitse kantaa myöskään vastuuta niistä.

Mutta on aivan luvallista pitää useita ovia avoinna. Minun ei ole nyt pakko mitään.
Voisin vaikka mitä!
Kerrankin saan valita, kukaan ei sanele päätöksiäni.

Hyvin pian tiedän, astunko jostakin ovesta aivan uuteen maailmaan. Se houkuttelee, kieltämättä. En vain tiedä, löytyykö enää voimia tarttua haasteeseen, joka voi pahimmassa tapauksessa olla hyvinkin raskas. Tässä vaiheessa on vain houkutteleva, voimakas hohde, joka vetää puoleensa mutta kivun kirkas valo kajasta taustalla. Tiedän, että se tulee kaiken hyvän mukana.

Ihminen vanhenee kaiken aikaa, ajan kelloa ei voi pysäyttää. Vanhuuden mukana seuraa elämän varrella koottujen vaivojen vahventuminen, uusien kremppojen muodostuminen, yllättävät käänteet voivat sekoittaa hyvin sekoitetun pakan aivan uuteen järjestykseen.
Hyvin pohjustetut suunnitelmat voivat heittää kuperkeikkaa sekunnin sadasosassa, mutta sitoutuminen johonkin sitoo myös sitoutumista elämän muutoksiin, vaikka kuinka kipeisiinkin.

En minä sitoutumista pelkää. Se on parhaassa tapauksessa maailmankattava ilo.
Pelkään omaa jaksamistani. Entä, jos kuntoni pettää, vaivalla kokoonkyhätty mieleni romahtaa, uupumus iskee kesken uuden nousuhuuman?
Entä jos minusta tulee taakka?

En halua olla kenellekään taakka, en itsellenikään.
Enkä tiedä, josko jaksan toisenkaan murheita silloin, jos omat voimat uupuvat.
Entä, jos ratkaisuni saakin aikaan vain pelkkiä pahoja asioita?
Entä? Entäpä? Entä sitten?

Jotkut asiat ratkeavat hyvinkin pian. Ehkä muutaman päivän kuluttua tiedän ainakin hieman enemmän.
Silti haluan kirjoittaa tämän,
nyt.