MINNE SE KESÄ HÄVISI?

Haloo, Ailan päivä oli eilen ja sehän on ainakin ennen meinannut sitä, että syyskuu on yli puolen välin. Totta tosiaan, niin on nytkin.
Kylläpä minä odotin kesää. Tarkoitus oli tehdä sitä sun tätä, käydä sukuloimassa ja katsastamassa ympäristöäkin vähän laajemmin. Kesä tulikin aikaisin, oli lämmin ja rutisevan kuiva, kuumuus oli joskus jopa sietämätöntä. Ja yhtäkkiä...se on ohi!

Elokuun lopun olin Espoossa koiravahtina. Milon emäntä oli Italiassa ja koiran elämästä vastaava kummisetä työskenteli outoihin aikoihin, joten olin herrakoiran seurana, ruokkijana ja pissittäjänä. Isompia lenkkejä ei tehty, polvi jupisi pienistäkin pyrähdyksistä. Alamäet varsinkin olivat hankalia, ja jos osoite on Mäenrinne, voi tyhmempikin arvata, että jos asuu rinteellä, on mäki vastassa, meni minne tahansa.

Kyllä mie siellä kävelin. Tapiolan keskusta oli kilsan päässä, lähes päivittäin kiertelin siellä ja nautin näkemästäni. Yhden iltapäivän vietin Pasilassa, Kotikadun juhlissa ja sieltä matkasin Pornaisiin serkkuni vieraaksi. Seuraavalla viikolla tapasin kotikatuystäväni Kaarinan, jonka kanssa nautimme merellisen "Kuningattaren lounaan" Royal Linella (kiitos, Mikael) ja kierelimme ratikalla Kalliossa. Reiskan ja Pirjon kanssa katsoimme Taikahuilun oopperatalossa ja sain ikuisen oopperakaipuun. Tahtoo lisää!!! Jaakko Ryhänen Sarastrona vei sydämeni ja Yönkuningattaren aaria livenä nähtynä peittoaa televisioversiot tai äänilevyt. Orkesterimonttu oli alapuolellamme, oli hienoa seurata heidän työskentelyään. Mietin, olisiko siellä "vanhoja tuttuja" Oulun kuntoutuksen ajalta. Vaikeaa mennä kysymään kun ei muista yhtään nimeä!

Kotiuduttuani alkoi syyssadon keruu. Omppupuun oksa katkesi ja keräsin siitä hedelmiä (osin raakoja) ja tein Amin haudutuskattilassa hilloketta. Olen tehnyt sitä jo 4 satsia, se on herkullista ja niin helppoa, että tulen keittelemään sitä niin kauan kun hedelmiä vain riittää.
Sienessä olemme käyneet muutaman kerran. Löysin komean herkkutatin tai kaksikin. Niitä ei pohjoisessa isommin kasva, joten olin erittäin ylpeä löydöstäni. Löysin myös hirvikärpäsiä...ja niitä inhoan. Inho niin kokonaisvaltaista, etten halua enää metsään, sienistä huolimatta. Aimoa ne elukat ei niinkään häiritse (on kuulemma tottunut ja metsien mies kun on, ymmärrän kyllä häntä) joten hän huolehtii talouteemme sienisalaattiainekset.

Kriikunat kypsyivät ja pääsin tutustumaan tähän herkkuun. Kiva, luumumainen maku. Olavi keroi joskus säilöneensä niitä viinaan mutta minä taidan syödä ne siltään. Hillo olisi varmaan herkkua mutta ne pienet kivet...joku tiesi, että ne nousevat pinnalle, joten voi olla, että kokeilen haudutuskattilaa kriikunoihinkin.
Luumut, nam...ne ovat kultaluumuja, vaalea malto, makeita, kunhan malttaa kypsyttää. Lähetin tytöille pienet hedelmäpaketit ja hyvin kelpasivat. Joni moitti kriikunoita happameksi...se makuasia, josta ei kiistellä.

Hartola mainostaa omistavansa maan laajimmat yksipäiväiset markkinat. Pitihän sitä lähteä katsomaan. Ilma oli kylmä...jouduin ensitöikseni ostamaan lakin. Hyvä ostos, ei mulla korvia suojaavaa lakkia ennestään ollutkaan. Kauaa en tarennut patsastella ja kiire oli kotiin sillä illaksi oli tulossa vieraita. Amin syntymäpäivä sattuu olemaan markkina-aikaan, joten illaksi tuli tupa täyteen vieraita. Naapureita, Amin ystäviä...mukavaa oli tutustua heihin. Onneksi ei satanut mutta sen verran kylmää oli, ettei nuotioillasta tullut mitään. Olihan pihalla tulet, mutta sisällä oli lämpimämpää. Hyvin sovimme tupaan, olimmepa ainakin lähekkäin.

Nyt, tänään, on sitten suuri rallipäivä. JP-rallin yksi osakilpailu pidetään meidän yksityistiellä ja sepä on tietysti miesten mieleen. Amille tuli ystäviä Pärnusta asti ja suon miehille sen ilon, että saavat katsoa sitä keskenään. Pilaisinhan heidän ilonsa jos koko ajan päivittelisin turhaa bensan polttoa ja nuorten miesten reikäpäisyyttä. Tämä on sitä yhteiseloa parhaimmillaan, suomme toisillemme omat huvit ja jaamme ne myös tarpeen vaatiessa.

Nyt on tullut 2 vuotta täyteen siitä, kun muutin Roihin omiin oloihini. Tämä aika tuntuu lyhyeltä, mutta myös hyvältä. Kaksi vuotta olen myös pitänyt tätä blogia. Alku oli hankalaa, olin niin rikki revitty ihminen, syyllistynyt kaikkeen nahdolliseen ja tunsin hengittävän vain osalla hengityselimiä. Pikku hiljaa olen saanut karistettua entisyyttä harteiltani. Olen oppinut antamaan anteeksi itselleni, antamaan anteeksi toisille. Olen oppinut hyväksymään olleen menneeksi ja hyväksymään senkin ajatuksen, etten voi muuttaa menneisyyttä, muttei sitä kannata kantaa loppuelämää muassaankaan. Toivon, etteivät läheisenikään muistelisi pahoja tekojani aina kokoontuessaan. Mahdottomia ei ole oikeutta vaatia mutta armollisuutta voi toivoa, edes hippusen.

Sitten tämä muutto tänne, Päijät-Hämeeseen. Elämäni paras ratkaisu, ehdottomasti. Amille olen kiitollinen vilpittömyydestään, tuestaan, rakkaudestaan. Vaikka elämässämme ei tanssita ruusuilla, vaikka kaksi erilaista luonnetta törmää tämän tästä vastakkain, vaikka seesteinen onni on savuverhojen päässä, olen silti onnellinen. Olen kokenut paljon uutta, olen tutustunut uusiin ihmisiin, olen kokenut paljon ystävällisyyttä, ymmärrystä, tukea ja hyväksyntää, etten aina edes tiedä, missä mennään.

Olen onnellinen tästä kirkonkylän kodistani, cityasunnosta, jossa elämä on niin helppoa. Olen nauttinut Amin kodista, jossa väliin loppuu vesi ja tiskitkin pitää pestä kirkolla, jossa lämmitys hoidetaan puilla, jossa hiirulaiset hipsuttelevat ympärillä jättäen pieniä käyntikorttejaan milloin minnekin...
Jossa kukki mitä erilaisempia kasveja (kiitos Amin äidin, jonka intohimona on ollut piha ja kukat), jossa on vanhoja hedelmäpuita, marjapensaita, koristepensaita...ja ihania naapureita, joita ikäväkseni ehdin nähdä harvemmin kuin olisin halunnut.

Olen onnellinen, että Amin suku ja ystävät ovat hyväksyneet minut tällaisena kuin olen. Se on minulle tärkeää, sillä asun kuitenkin kaukana omista läheisistäni enkä tapaa heitä kuin harvoin. Varsinkin pieni Jonne-poika on aina mielessäni. Surettaa, sillä vaikka paras ja ainoa sisareni asuukin kahtalaisen lähellä, en ole käynyt hänen luonaan (eikä hän täällä). Tietoisuus siitä, että toinen on kolmen tunnin bussimatkan päässä, antaa voimia. Soittelemme, tietysti. Facebook tuo sukulaiset lähelle ja nuorisoonkin on hyvä pitää yhteyttä tällä tavoin. En tunne itseäni ollenkaan yksinäiseksi, päinvastoin. Nautin näistä päivistä, jolloin saan olla yksikseni ja ladata akkuani.
Sekä kirjoitellä elämästäni tänne. En tiedä, onko se järkevää, mutta kivaa se ainakin on!