Muuttaa, muuttaa

Kulkuri-Mamman vaellusvuodet jatkuvat. Juuri, kun sain Hartolassa tavarat purettua pakkilaatikoista paikalleen, alkoi uusi pakkausoperaatio. Ei niin, että siellä olisi ollut paha olla, päin vastoin.

Tähtitien koti oli rakas paikka. Ehkä rakkain kaikista pesäpuistani. Se oli koti minulle, vain minulle. Siellä oli rauha sanan kaikissa merkityksissä. Liikenteen melu ei häirinnyt, naapurit eivät viettäneet melujuhlia tai muuten mellakoineet, ympäristö oli harmoninen, vuokraisäntäväki todella mukavaa, siis moittimisen sijaa ei ole.

Paitsi, että asumiskulut olivat huikeita. Vuokra oli maaseutukunnan mittapuun mukaan korkeahko, vaikka mielellään sen kyllä maksoi, niin ihanasta kodista. Vesilasku oli iso, sähkölasku vielä isompi. Jos oli, millä maksaa. Minulla ei ollut. Tai sekin on tietysti valintakysymys. Kyllä tulin toimeen juuri ja juuri, mutta kaikki rahat menivät, kerta toisensa jälkeen. Mitään ei jäänyt säästöön, usein piti käydä Visapankissakin. Kierre oli jatkuva, mitään ylimääräistä ei voinut toteuttaa, suunnitella kyllä voi.

Toinen, myös henkilökohtainen juttu oli se, että rakas sukuni oli kaukana. Hartolassa asuu ihania ihmisiä, mutta jäin heille kuitenkin melko etäiseksi, samoin he minulle. Rakas Lähimmäiseni oli hyvä tuki ja hänen myötään tutustuin kyllä moneen mukavaan ihmiseen, mutta he asuivat pitkin pitäjää ja pitäjän rajojen ulkopuolellakin, eikä minulla ole autoa...yhteydenpito jäi liian vähälle. Tennin mäellä viihdyin kyllä hyvin, mutta sielläkään en voinut asua jatkuvasti. Siispä kahdessa paikassa eläminen oli omalla tavallaan vaikeaa, vaikkakin myös hyvä rakaisu Amin ja minun suhteeseen.

Mutta en voi kieltää, minulla oli usein ikävä. Ikävä omia lapsiani, ikävä pikku vunukkaani, sisaruksia, ystäviä...kulttuuriakin sen kaikissa muodoissaan. Olin liian sidottu Amin ajankäyttöön. Hänen elämässään on omat kuviot, jotka ovat muotoutuneet aikojen kuluessa muuttumattomiksi, eikä siihen voinut muodostua tilaa, johon minä olisin sopinut jatkuvasti, kaikkine omituisuuksineni ja kummallisin vaatimuksin.

Vakaan, koko kesän kestäneen harkinnan tuloksena tulin siihen johtopäätökseen, että meidän molempien hyvinvoinnin kannalta minun pitää muuttaa. Ensinnäkin halvempaan asuntoon, jotten olisi taloudellisesti Amin riippana, toisekseen sillä tavoin omilleni, ettei ikävä pääsisi kalvamaan isompaa lovea mielialaani. Epämääräisesti mietin, mikä olisi seuraava vaihe elämässäni, vaikka tiesinkin, etten voisi muuttaa kovin kauas tärkeäksi tulleesta ihmissuhteestani. Miettiminen vei koko kesän ja oli todella vaikea pala.

Ja sitten taas, kuin johdatuksena, tuli tämä juttu: Milokoira tarvitsi päiväseuraa sen muuttaessa isäntäväkensä kanssa Sipoon "landelle". Tarjolla oli viihtyisä huone somassa punaisessa "mummonmökissä" täysihoidolla ja pientä vuokraa vastaan. Muuttomatka olisi alle 200 km, kulkuyhteydet hyvät, jotta pääsisin halutessani Tenniin...vaikka joka viikonloppu, jos siltä tuntuisi. Miku hoitaisi muuton, minulle jäisi vain pakkaaminen.

Tietysti vaati harkintaa, miten sopeutuisimme toisiimme: minä, itsellinen ja tapoihini pinttynyt muorin rotisko ja jo parikymmentä vuotta sitten kodistaan muuttanut esikoinen ja hänen avokkinsa. Olimme kyllä vuosien varrella tulleet tutuiksi, mutta silti se vaati useamman päivän pohdiskelun. Päätimme, että teemme vuoden diilin, kyllähän yksi vuosi menee vaikka puuron silmänä.

Vakavan keskustelun jälkeen päätimme rakkaani kanssa jatkaa kaukosuhdetta luottaen siihen, että suhde kestää jos se on kestämään tarkoitettu. Meidän ystävyys-suhdettamme on johdettu koko ajan, joten näimme, että tämäkin kuvio on koettava meidän elämään kuuluvaksi.

Niinpä taas piti tavarat tsekata, pakata, teipata ja köyttää. Miku tuli, pakkasi roinani autoon ja hurruutti ne Hitåntielle sillä välin kun naapurin Esa kiitti Luojaansa päästessään vihdoin minun tavaroiden kantamisesta. Leikillään tietysti, luulisin. Hän kun oli muuttomiehenä minun muuttaessani paikkakunnalle.

Haikeana hyvästelin Tähtitien kiittäen hyvästä ajasta siellä. Tenniä en hyvästellyt, vaan jo parin viikon kuluttua matkasin sinne takaisin mehustamaan marjoja sekä viettämään laatuaikaa tuppea pelaten ja Yokshiren filmejä katsellen. Parin viikon kuluttua matkaan sinne jälleen. Silloin on ohjelmassa hirvipeijaiset...tai sitten ihan muuten vaan. Matka ei todellakaan ole pitkä ja edullinenkin se on jos menee Z-junalla, eläkeläislippu 7.20€ Lahteen, jonne Aimo tulee kyllä vastaan. Bussillakin pääsee- vuoroja menee parikymmentä päivässä, joten vaihtoehtoja on.

Mitenpä viihdyn Hitåssa?
Hyvinpä viihdyn. Koiran kanssa käydään päivittäin kerran-pari pissalenkillä, sen kanssa imuroidaan, pyykätään, tehdään ruokaa, Milo on kaverina joka hommassa. Kaupungissa en ole käynyt yksin vielä kertaakaan, sen sijaan Ikeassa ja Itäkeskuksessa ollaan käyty yhdessä ja Porvoossa kävimme syömässä ja juhlistamassa vanhenemistani (niinkun siinä mitään juhlimista olisi, mutta hyvän pihvin sain sen kunniaksi joten paikkaansa se puolusti sekin reissu).
Teatteriin olisi tarkoitus mennä toivottavasti piankin ja Pirjon ja Reiskan kanssa mennään joku päivä oopperaan tai vaihtoehtoisesti balettia katsomaan. Päätimme nimittäin sivistää itseämme, meillä kun on juuri tässä kohtaa ammottava aukko. Konsertteja riittää...kunhan saisi itsestään sen verran irti, että jaksaisi lähteä. Mutta illalla on niin mukavaa istahtaa oman telkkarin ääreen tai köllähtää mukavaan vuoteeseen kirjan kera. Eipä sitä kaipaa liikoja, hyvä on olla näin.

Ja Facebook, tuo turhaan parjattu tietsikkaihme, tuo sukulaiset ja ystävät lähelle. Voiko seitsämättäkymppiä käyvä muori enää muuta toivoa?

Ja mihin suuntaan...

Elämä on kuin vesi. Elementtinä sama mutta joka hetki uusi. Ei se pysähdy, vaikka joskus tuntuukin että aina vaan myrskyää tai että jaksaakin olla tyyntä. Seisova vesi, mitä se on? Täynnä vedenalaista elämää, silmille näkymätöntä prosessia, kaiken aikaa.

Elämä...joillakin se on vakaa, tavat ja tottumukset, ihmissuhteet, työt, harrastukset, ajatukset, unelmat, muuttuvat elämänkaaren aikana vähän, vaikka pinnan alla voikin olla kuhinaa. Tai sitten tänään ei voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan...sopeuduttava silti, tai hukassa ollaan niinkuin entinen kani, jouduttuaan ketun eineeksi.

Voisin kehaista itseäni sopeutujaksi. Tänään ehkä enemmän kuin ennen, vaikka Luoja tietää, miten paljon sopeutumista elämä on ennenkin minulta vaatinut. Nyt ajatellen olen ollut tyhmä yrittäessäni sopeutua rooliin, joka vei niin paljon. Tarvittiin pitkä, raskas sairausvaihe, ennenkuin osasin vihdoin hakeutua sopeutujan roolista. Edelleenkin kyllä yritän sopeutua, sopeutua elämään ilman syyllisyyttä. Tai sopeutua syyllisyyteen.

Jälkensä se sopeutumisopisto jätti. Ei vaan minuun, mutta myös monen elämään, liian monen.

Toinen läksy, jonka elämän oppimestari on yrittänyt opettaa, onkin ollut kovan takana oppia. Katkeruus, kauna ja itsesyytökset kuluttavat ihmistä, kuin syöpä. Unohtaminen ja anteeksianto ovat ainoat pinnallapysymisen aineosat, jotka viimekädessä kantavat silloin, kun kaikkein pahimmin riepottaa. Monet itsesyytöksen katkerat kivut on pitänyt käydä läpi, ennenkun tuokin asia on selvinnyt, silti sen toteuttaminen tuntuu joskus mahdottomalta. Ajattelemattomat ihmiset tekevät usein hallaa, uskoen olevansa oikealla asialla tuomitessaan, miettimättä tuomionsa seurauksia. Isku osuu myös ympäristöön, syyttömiin, viattomiin.

En tiedä, onko edes mahdollista unohtaa kaikkia kipeitä elämän vaiheita. Ei ne ehkä koskaan unohdu, mutta niiden jokapäiväinen mukanaan kantaminen on pahinta mahdollista, samoin kuin lähimmäisten hyvä muisti. Veitsen haavassa kiertäminen, hirtetyn talossa köydestä puhuminen, hyvää tarkoittavat kannustussanat... erinomaisten ihmisten mahti lyötyä kohtaan, ne ovat lisälasti taakan päälle. Tarkoittamattaan, tietysti. Eihän erinomaiset ihmiset tee virheitä. Heillä on oikeus olla oikeassa, oikeus puolellaan, velvollisuus ihan. Säälinsekainen ymmärrys on vain kaikkein vaikeinta kantaa.

Ja sieltä se tulee. Nöyryytys. Nöyryys. Itsetunnon lasku. Ahdistukset. Ja kaikki alkaa alusta: katumus ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Kierre on valmis.

Mihin jää anteeksianto? Silloinkin, kun kukaan ei edes pyydä anteeksi. Ja pakko olisi antaa anteeksi, että jaksaisi tästä päivästä huomiseen.
Ennenkaikkea itselleen. Kaikille muille ehkä jaksaakin antaa anteeksi, mutta itselleen se on niin vaikeaa. Toisten kohdalla voi löytää puoltolauseita, ajattelemattomuus, erinomaisuus, syitä kyllä on, mutta omalla kohdalla kaikki syyt ovat kumottavissa.
Silti olisi pakko.

Usko ja uskon puute kulkevat käsi kädessä. Juuri, kun uskon puute saa vallan, nostaa hiljainen uskonkipinä päätään. Miksi en voisi uskoa? Edes sinapin siemenen vertaa? Näissä syövereissä kulkiessani olen törmännyt tähän heikkoon, orastavaan uskon kipinään. Se on heikkoudessaan vahva, lannistumaton, vaikka uskon puute nujertaa sen tämän tästä.
Uskon puutteella on vahvat juurilonkerot, se on haarautunut monelle taholle. Sillä on turvanaan moraali, se saa eväänsä ihmisten erinomaisuudesta, se nojautuu oikeutukseen, sillä on lisäravinteenaan armottomuus.
Uskolla ei ole muuta kuin anteeksianto. Edelleenkään en tiedä, kumpi voima tulee Jumalalta. Voihan se ollakin, että uskon puutteella on oikeutuksensa, usko toivookin vain turhaa ihmettä. Uskon ehkä on tarkoituskin kuolla, anteeksianto ei ole muuta kuin harhaluulo. Ehkä? Tai sitten ei?

Voi olla.
Mutta ainoa, joka kantaa, on usko, vaikka heikkokin. Ei ole muuta. Enemmän kuin mitään muuta, kaipaan anteeksiantoa, kaipaan ymmärrystä, tarvitsen armoa. En säälinsekaista armoa, vaan oikeutuksen olla olemassa. Omana itsenäni, menneisyyteni kanssa. Oikeutta tulevaisuuteen, oikeutta vapaaseen hengittämiseen, oikeutta selvään veteen.