INARI, RAKKAANI, ja Kesäpaikka siellä

Olen käynyt lukemassa Kastanjan blogia. Hän viettää vapaa-aikansa Inarinjärven rannalla ja kertoo kuvien kera elämästään siellä.
Mieleeni tulvahtaa aina silloin ikävä, sielua polttava, kipeä kaipuu.
Kaipaan Järvelle niin kovin että tunnen lähes fyysistä kipua.

***
Inarin järvi on ollut minulla aina. Se on kuulunut elämääni, se on kotijärvi, se on sieluni maisema.
Kun mietin lapsuuttani, nousee häivähdyksenomaisia muistikuvia Kesäpaikasta, jossa vietimme jokaikisen kesän.
Talon on rakentanut äitini isä isänsä kanssa ja äitini äiti on tullut nuorikoksi valmiiseen taloon. Heidän talvipaikkansa oli Nuottamajärvellä, viitisen kilometriä Kesäpaikasta, jäkäläkankaiden keskellä, suojaisan pikkujärven rannalla, josta isolle järvelle pääsi nopeasti talvikalaan. Nyt se paikka on enoni perheen käytössä Kesäpaikan ollessa virallisesti vanhimman veljeni omistuksessa.

Kesäpaikka on Nuoransuussa, suojaisassa niemessä, hyvien kala-apajien vieressä. Niemessä ei ole juurikaan itikoita ja hallakin jättää sen rauhaan, joten perunat ja muut viljelykset menestyivät. Perheessä on aikoinaan ollut lehmiä, sonnikin sekä lampaita. Talo sijaitsee Inarin ja Ivalon venereitin puolessa välissä, joten ohikulkijat ovat pysähtyneet taloon lepäämään ja maistelleet talon kuulua viiliä muiden ruokien ohessa. T.I.Itkosen kirjan mukaan talo on ollut pitäjän kuulu hartaudestaan, siisteydestään ja hyvistä maitotuotteistaan.

Isäni oli Inarin järven kalastaja joten perheeni asettui äidin kotiin, kalavesien äärelle. Ruoka nostettiin vedestä verkoilla ja kaloja tuli myytäväksi asti. Talvet isä kulki savotoilla hevosen kanssa ja perhekin asui talvet muistini aikana Talvituvalla, Inari-Ivalo-tien varrella.

Mutta heti vesien sulattua ja koulun loputtua "varrimme" Kesäpaikkaan, lehmäkin mukana. Poikien vartuttua isä sai helpotusta kalastustyöhönsä ja veljistäni onkin kasvanut järven tuntijoita. He tietävät parhaat kalapaikat ja kalan kulun, he osuvat aina hillaisille jänkille ja muutakin marjaa löytyy tarvittaessa. Metsästyspaikat ovat tiedossa ja perheen kalaisaan ruokavalioon saatiin aina loppukesästä herkullista linnunlihatäydennystä. Lähivesien kivet ja karien paikat opittiin tuntemaan ja pitäjän veneet tunnistettiin jo äänestä.

Muistan lapsuuteni onnellisena. Yksinäistäkin oli, se täytyy myöntää, mutta kun siihen oli tottunut, ei kaveria osannut kaivatakaan. Puut ja kivet olivat hyviä leikkikavereita, kissa ja päkälammas olivat leikeissäni tärkeissä rooleissa. Mielikuvitus kehittyi, kun itsekseen touhusi pikku metsikössä aivan talon takapihalla. Muutaman kerran kesässä vierailimme enoni luona Nuottamajärvellä, jossa Leila oli yhtä yksinäisenä. Yhtä paljon ujostelimme toisiamme, ennenkuin intouduimme leikkiin.

Saaren erottaa mantereesta vain matala salmi, jonka yli vei vielä 50-luvulla tukeva hirsisilta. Nykyisissä kartoissa vesi on poistettu ja saarestamme on tehty niemi. Kun siltaa ei enää ole, sieltä ei pääse kuivin jaloin pois vaan vene pitää olla apuna. Saaren järvenpuoleiset rannat ovat jyrkkiä ja syviä. Peruskasvatukseeni kuului ehdoton tottelupakko: rantaan ei saanut mennä yksin, ei milloinkaan eikä missään tapauksessa. En koskaan pannut tuota kieltoa ehdolle, sillä oli itsestään selvää, että rannat ovat jyrkkiä ja vesi on kylmää ja jos sinne putoaa, siellä pysyy, piste.

Kotirannassakin oli kiellettyjä paikkoja. Jyrkkä Kallio ihan taloa vastapäätä oli jännittävä, mutta sitäkin osasin varoa. Saunakallio oli toinen, ei niin kovasti kielletty mutta sateella liukas, sitäkin varoin. Mutta sitten oli mukavan matalia rantoja kuten aittavalkama, jossa joskus oli aitta, mutta jonka Aunetäti vei Väylään. Iso kivi antoi mielikuvitukselle mahdollisuuden, rannassa oli sileitä laattakiviä ja hieman pehmeää hiekkaakin. Se oli lempirantani, muut olivat enemmän mutaisia ja kivisiä.

Hieman isompana, koululaisena, kahlasin Pikkusaaren salmessa.Siitä pääsi salmen yli vaikka ei osannut uidakaan. Pikkusaarta rakastin, rakastan vieläkin ja mielelläni kahlasin sinne. Siinä saaressa asuu maailman vihaisimmat muurahaiset. Heti, kun astuu rantakiville, joukko äksyjä kusiaisia tarraa tunkeilijan jalkaan ja puree lujaa. Sitä ne on teheet aina ja vaikka niitä on yritetty häätää keinoin jos toisinkin, kanta jaksaa pitää puolensa ja jatkaa sukupolvia jatkunutta taistelua häätelemällä kutsumattomia vieraita, nyt jo seitsämännessä polvessa. (Tosin seitsämännen polven Karoliina, Vikke ja Aksu eivät vielä pääse omin avuin Pikkusaareen mutta uskoisin sukumme perinteitä tuntien heidänkin yrittävän vielä kesyttää saaren valtiaat)

Nuorena soutelin usein järvellä, varoitusten saattamina. Tosin vene oli usein kalastajien matkassa tai poikien uisteluveneenä, joten melko harvoin sain veneen vallattua itselleni. Hauskinta, mitä tiesin oli "aaltojen ottaminen". Suurien veneiden, varsinkin Matti-sedän ohjastaman "Aurinkolaivan" tullessa soudin puoleen väliin selkää ja sitten pistin airot kiinni ja annoin ison veneen nostattamien aaltojen kuljettaa minut kohti kotirantaa. Aivan ihanaa oli pistää veneen pohjalle maata ja kuunnella aaltojen loiskintaa. Siinä luin Reginoita ja muita elämän tositarinoita, aurinko paistoi ja olo oli rento.
Joskus tein retkiä lähisaariin, mutta isä ei oikein mielellään päästänyt minua, kuopusta, silmistään. Soutelin yleensä Heinäsaareen ja Nuoransuun seljällä. Se näkyi pirtin ikkunaan ja oli siinäkin lääniä soutaa.

Soutamisesta tulee mieleen Kaisa-täti. Hän oli isäni sisko, hyvinkin jo iäkäs neiti-ihminen, jota KalaKaijaksi tituleerattiin. Hänen lempiharrastuksensa oli pistää muutama uistinsiima suuhunsa, muutamia sormien ympärille ja sitten hän istahti veneen perään ja lähti huopailemaan. Usein hän tuli luoksemme Kesäpaikkaan, veneen pohjalla tammukoita ja harreja. Kerran hänellä oli minulle yllätys, kuminukke. Hän oli löytänyt sen vedestä, pelastanut sieltä ja toi sen minulle hoitoon. Hän sanoi sen olevan Aapeli ja sen piti asua Kesäpaikassa. Monet kesät leikin Aapelin kanssa ja syksyisin peittelin Hänet päästävedettävään sänkyyn tai laitoin hyllylle talteen. Eräänä syksynä se oli kulkeutunut jonkun kävijän mukana ulos ja talven aikana lumi oli tenhyt Aapelille katalan tempun: Aapeli mureni pois ja minä surin Häntä niinkuin vain ainoaa kaveriaan voi surra.

Olin jo nuori ja vietin osan kesästä Koppelossa. Kerran Kaisatäti värväsi serkkuni Liisan, Eskon ja minut soutumiehiksi Kesäpaikkaan. Palkkioksi saisimme Fazerin Parhaita kolmeen pekkaan jaettuna. Mikäpä siinä, palkka oli kohtuullinen ja me lähdimme. Ilma oli upea ja Ivalojoen virta vei venettä mukavasti, matkan teko oli kuin leikkiä. Järvelle päästyämme huomasimme, ettei mentykään suorinta taulureittiä, vaan peräsimessä oleva Kaisatäti otti suunnan kohti Mutasaarta. Siellä asui kuulemma iso taimen, jonka Kaisa oli päättänyt kaapata matkaamme. Niipä me soutelimme saaren rantoja, kiersimme kareja ja kävimme lahden mutkat mutta sinne jäi taimen, ei nykässytkään.
Välillä rantauduimme ja Kaisalla oli hyvät eväät ja maailman parhaan kahvinkin hän keitti, joten meillä oli hauskaa enkä muista, että meitä olisi väsyttänyt.

Vihdoin, päästyämme Kesäpaikkaan, huomasimme, että savu nousee piipusta, vaikkei siellä pitänyt olla ketään. Tultuamme rantaan tuli sisältä miehiä. Ei vain yhtä tai kahta vaan monta, ruskeisiin polvihousuihin pukeutunutta nuorta miestä. Saksalaisia, luultavasti partiolaisia tai vastaavia. Kaisalla oli sota-aikojen perua tiettyjä asenteita sakemanneja kohtaan joten hän ei riemastunut.
Enemmän hämmästyimme, kun sisälle päästyämme huomasimme, että siellä paistettiin tuoretta lihaa. Minkähän eläimen? Vieraanvaraisesti miehet tarjosivat meillekin mutta emme uskaltaneet syödä sitä.
Kaisa hermostui tosissaan ja nosti melun. Jokainen voi kuvitella tilanteen: vanhahko, pienikokoinen, kitalakihalkion vuoksi huonosti puhuva, mutta kovan äänen omaava muori kun vimmastuu, siinä rohkeampikin mies nostaa kytkimen ja pötkii pakoon. Miehiä hakemaan tuli juuri sopivasti vene ja miehet luikkivat nolon näköisinä veneeseen ja soutivat kiivasta tahtia pois. Ja meille maistui nauru, vaikka vähän pelottikin. Keitä he olivat ja olivatko ne tappaneet poron vai mistä olivat saaneet tuoretta lihaa?

Muistelen omaa lapsuuttani Inarin järven rannalla. Se oli kotijärvi, ei sen kummempi kuin muutkaan. Kala oli jokapäiväinen ruokamme, kalapottu tai pottukala, siinä vaihtoehdot. Kesäisin emme käyttäneet hellaa (talossa oli silloin vielä pärekatto) vaan keittäminen tapahtui takassa tai nuotiolla. Halstarikalaa sai joskus vaihteen vuoksi mutta lihaa erittäin harvoin. Taimenet, raudut ja suuret siiat menivät myyntiin, itse söimme ahvenia, pikkusiikoja, reeskoja. Hauki oli halstarikala ja suolasiika oli leivän päällä parasta herkkua. Juhlaruokaa oli hyvin suolattua siian mätiä ruisleivän päällä, johon ensin oli levitetty äidin kirnuamaa voita ja sen kera sai lasillisen kylmää maitoa, ahhh....

Pidän edelleen kalaruuista, mutta silloin harvoin, kun syön ulkona, valitsen jotakin muuta kuin kalaa. Ravintoloissa ei koskaan saa niin hyvää kalaruokaa, ettenkö itse osaisi tehdä parempaa. Parasta mahdollista ruokaa on Inarin siika, joka on keitetty tai paistettu kypsäksi- sitä ei ravintolakokit osaa tehdä.
Poikkeuskin on. Kultahovi Inarissa tarjoaa listoillaan Inarin Siikaa, jossa maistuu Inari. Kypsääkin kala on. Kokkeina siellä on alkuperäisiä paikkakuntalaisia, he tietävät, millaisena siian maku on parhaimmillaan.
(Tämä ei ole maksettu mainos, vaan perustuu oman kitalaen tuntemukseen. Lisäksi tunnen kokin jo yhteiseltä kouluajalta ja keittiömestari/omistajaan olen tutustunut tämän ollessa tuttisuinen pikku vipeltäjä. Hänen äitinsä oli silloin esimieheni.)

Inari on iso järvi. Sen suuruuden kokee vaikkapa Kasariseljällä, missä ei näy toista rantaa. Maailman ihanampina muistoina on matka veljen Pauhalla hillaretkelle Kasarin yli. Järvi oli tyyni, aurinko heloitti raukeana puhtaan siniseltä taivaalta. Vene oli täynnä väkeä, kultamarjan kuvat silmissä. Äitini oli mukana, taisi olla sisareni perhekin, väkeä oli paljon mutta oli venekin turvallinen.
Väylän puolessa nousimme saareen ja löysimme marjoja mattona maassa. Miehet heittivät verkkoja kalojen toivossa, lapset uivat rannassa ja me naiset keräsimme marjoja kuin tarjottimelta ikään.
Illalla saunoimme autiotuvan saunassa, savustimme kaloja ja nautimme ilta-auringosta, joka leikitteli veden pinnassa alkaen taas uuden nousun seuraavaan päivään.

Inarin saaret ovat omaa luokkaansa. Niitä on lukemattomia ja osin nimettömiäkin, on isoja saaria ja on pikku laassoja. On kiviä keskellä selkää, ja saattaapa kivellä kasvaa yksi ainoa käkkärämänty ja se kuvittelee olevansa saari, vaikka kaukaa katsottuna muistuttaakin laivaa.
Siirtokivilohkareet kertovat omaa kieltään jääkaudesta samoin kuin saarien ja lahtien muodot.

Rakastan saarien rantakallioita, variksenmarjamattoa, jolle voi oikaista itsensä ruokalevolle. Rakastan käkkyrämäntyjä,
rakastan pieniä jänkiä saaren keskellä, sieltä voi löytää yllätyksen.
Rakastan pitkiä luhtalahtia, joissa kuumina kesäpäivinä kävimme porkkaamassa haukia. Rakastan tirroja, ihania lapin tiiroja, joita oli lapsuudessani kymmenittäin, nykyään ne ovat lähes loppuneet.
Rakastan rantakalliolla keitettyä pannukahvia, rakastan maailman kauneinta näkymää, katsoi minne suuntaan tahansa.
Rakastan vettä, joka on kirkasta, raikasta, puhdasta, että sitä voi juoda.
Olen onnellinen, että olen kokenut Järven niin voimakkaasti, että se kaikki on minussa.
Sitä ei kukaan saa minulta pois, vaikka en koskaan enää pääsisi haistelemaan tuulen raikkautta, kokemaan veden vilvoittavuutta, istumaan kaarnikkavuoteelle,
lepäämään lapsuuden kehdossa.

***
Olen nähnyt myös Inarin, joka näyttää kulkijoilleen nurjat kasvonsa. Leppeä kesätuuli saattaa muuttua vellovaksi myrskyksi hyvinkin nopeasti ja tuuli voi kestää päiviä, korkeintaan kääntäen vain puhallussuuntaa.

Inari vaatii myös uhrinsa. Lähes joka kesä järveen hukkuu joku. Alkoholilla on usein syy-yhteytensä, mutta monta selväpäistä, kokenuttakin Inarin kävijää on löytänyt viimeisen leposijansa järven jääkylmästä sylistä. Joskus ruumis löytyy, monia on jäänyt pohjaan ikiajoiksi.
Inarin kanssa ei ole leikkimistä. Se vaatii kunnioitusta ja viisas lappalainen on oppinut kunnioittamaan pohjoista mertansa. Inarin aallot voivat olla terävät, voimakkaat, sen vesi on kylmää, suorastaan hyytävää, joka voi kangistaa parhaankin uimarin. Inarin pohja on kaukana, se on syvä järvi, jos kohta matalikkojakin on ja ne vasta saavatkin aallon nousemaan arvaamattomiin mittoihin.

Olen nähnyt miehen hyppäävän veteen, pää nousi kerran pinnalle, jonka jälkeen ei mitään. Vaikka apu oli lähellä, useita ihmisiä oli rannassa auttamassa, häntä ei voitu pelastaa.
Hän löytyi kuukausien kuluttua Ryynen verkosta.
Hän oli kuulemma uimamaisteri.

Inarille voi myös helposti eksyä. Paikallisen ihmisenkin pää voi mennä pyörälle, saatikka sitten turistiparalla, jos ei ole osannut varata kompassia, karttoja, navigointilaitteita ja kännykkää mukaansa. Tosin Inarilla on hyvin paljon paikkoja, mihin ei minkään valtakunnan kentät yllä. Kesäpaikankin kuuluvuusalue on saunarannan uloin kivi tai saunan katto. Muuten pitää soutaa kilometrin ja kävellä toisen, kunnes pääsee puomille, jossa hyvässä lykyssä saa puhelimeensa pari palkkia ja saa yhteyden ihmisten ilmoille.

***
On kulunut vuosia, etten ole voinut käydä Inarilla kuin harvoin. Ne kerrat ovat minulle pyhiä matkoja. Nautin aalloista, ihailen vesisadetta, auringonlaskuista ja iltaruskoista aivan hullaannun.

Eräs hämärän hetki tulee mieleen:Olemme juuri tulleet Kesäpaikkaan, vanhin veljeni vaimoineen ja minä. Istun veljeni kanssa pirtin ikkunan ääressä. On elokuun loppua, ilta on jo melko hämärä, kuu nousee Mahlatin takaa ja värjää vedenpinnan hopealle hohtavaksi. Pihalla olevaa perunamaata kiertää riukuaita ja yhden riu'un päällä on rukkanen.
-Hei, se ei olekaan rukkanen, se on PÖLLÖ.
Kohtalaisen pieni pöllö katsoo sisään pirtin ikkunasta ja me katsomme takaisin. Veljeni puhelee sille. Kiittelee, kun se on pitänyt myyrät kurissa ja peruna on saanut kasvaa rauhassa. Kohta lintu levittää siipensä ja leijuu pois. Olo on kuin sadussa.

Seuraavana vuonna samaan aikaan pihalla on vastassa metsäkauris. Miten ihmeessä se on sinne päässyt?

Tänä vuonna Kesäpaikassa käynti on jäänyt. En ole käynyt Inarissakaan. Siksi tämä kirjoitus, näin pääsen takaisin sinne, mistä olen lähtöisin.
Ajatuksin siivin, muistojen kantamana, voin kulkea taas rakkaan järveni rantaan. Voin astua veneeseen, voin soudella Kaltioseljälle (onneksi otin takin mukaan, täällä on aina kylmempää kuin Nuoransuuseljällä). Soudan Kourinsaaren (kartoissa tämä on Kaurinsaari, mutta me puhuimme aina Kourin kentästä) rantaan, vedän veneen tiukasti maalle. Kuljeskelen pientä puuta kasvavan kentän paikalla. Katselen, vieläkö lammaspuura on eheänä. Ei ole, katto on tipahtanut alas ja vesaikko kasvaa jo siinäkin. Puolukat eivät ole vielä kovin isoja eikä punaisia (mutta eikö Kourinsaaren puolukat olleet aina pieniä?). Lammaspolkuja on sentään vielä näkyvissä vaikka tokko lampaita on ollut saaressa puoleen vuosisataan.

Soudan takaisin päin, menen Kiurusaaren salmesta. Muistelen äitini kertomuksen veljestään Matista, joka syvensi salmea, kaivaen lapiolla ja vääntäen kangella kiviä. Kun häntä hoputettiin muihin töihin tai edes syömään, oli enoni vastannut, ettei hän jouda, pitää ehtiä saada salmi valmiiksi. Ja pian sen jälkeen eno oli sairastunut ja hän kuoli, saatuaan salmen perkkuun lähes valmiiksi. Äiti muisti kertoa sen tarinan aina, kun soudimme siitä salmesta. Toivon, että jälkipolvetkin muistaisivat, kuinka 11 vuotias poika väänsi isoja kiviä, viimeisiksi töikseen tässä maailmassa ja vain siksi, että me voimme nyt soutaa suoraan salmesta. Ettei tarvitse kierää koko Kiurusaarta ja joutua mahdollisten tuulien tuivertamaksi.

Vedän veneen maihin, sidon tiukan ämmänsomun (en kuulemma muuta osaa) ja kuljen pirttiin. Takassa on ollut tuli, hiillos hehkuu. Vanha talo kertoo tarinoitaan joita takan lämmössä voi kuunnella.
Vain sydämellään voi ymmärtää parhaiten.

Lohtuystäväni Televisio

Ihmisillä on kaikenlaisia harrastuksia. Tai mitä tahansa harrasta tekemistä voi kutsua harrastukseksi, varsinkaan kun sitä ei tee työkseen.
Ikinä en ole ollut innokas telkkarin katsoja. Taitaisin tulla toimeen ilman koko toosaa ja siihen ratkaisuun pitänee päätyäkin sillä lupamaksu on kovin suuri tarjontaan nähden. Tai tuleehan sieltä katsottavaa ympäri vuorokauden ja monelta kanavalta mutta ne ei ole minun katsottavia. Valmiiksi naurettuja amerikkalaisia ihmissuhdesarjoja riittäisi vuorokauden joka tunnille mutta minäparka en saa niistä mitään itselleni. Tyhjänpäiväinen juoni, nälkiintyneeltä näyttävät esiintyjät joiden meikki ja hiukset ovat kunnossa jatkuvasti ja se keinotekoinen naurunhörinä taustalla, ei kiitos.
Ei kiitos myös kokkiohjelmille vaikka joskus niitä olen katsonutkin. Työasiat eivät nyt vain kiinnosta ja inhottaa se kaikkien mäskien suuhun laitto, yäk.
Vähiten haluan katsoa näitä realityohjelmia, selviytyjiä, Big Brotherssia ja muita joillekin morsiamia tai sulhasia. Tunnen vain myötähäpeää tavallisten tallukoiden yrityksistä ja töpeksinnistä.
Tietokilpailut elivät aikansa mutta mukavampaa on ilman niitä.
Poliisisarjoissa roiskuu nykyään veri, suolenpätkät, hiki ja muut eritteet eikä enää ole selviä sankareita ja konnia. Ei voi tuudittautua siihen, että lopussa paha saa palkkansa ja jotain hyvää jää jäljelle. Ei taida toimia sekään formaatti joten jää minulta katsomatta.
Urheilu, ravit, formula, potkopallot sun muut tennikset katsoo joku muu, en minä. Ei kiinnosta, tuleeko joku sekunnin sadasosaa nopeammin maaliin samaan aikaan kun maailmassa on niin paljon pahaa ja ihmiskunta on hukkumassa saasteisiin. Ajetaan autolla ja bensaa palaa, ilma saastuu ja joku onttopää rikastuu.

Mitä sitten teen telkkarilla? Hyvä kysymys. Olen mielessäni päättänyt luopua koko vehkeestä ja siirtyä katsomaan netista ne vähät ohjelmat, joita haluan katsoa.

Mitäkö haluan katsoa? Hmmm, romantillisia rakkauselokuvia tietysti. Ja hauskoja leffoja, joissa ei ole turhaa väkivaltaa. Mielellään vielä onnellinen loppu. Koskettavia tarinoita hyvien näyttelijöiden esittämänä. 30-50-luvun amerikkalaisia leffoja katson myös mielelläni kunhan ei kopotikopotipumpum ole pääosassa. Länkkäreitä en katso enkä sotakuvia. Tai saa sotaa olla mutta ihmissuhteet olisivat pääosassa. Päivien Kimallus on malliesimerkki sotaelokuvasta, joka saa Mamman silmät edelleenkin kostumaan.

Musiikkiohjelmia myös. Konsertteja, laulua, soittoa, tanssia, taitoluistelua (meni urheilun puolelle mutta siinä on niin paljon esteettisiä ominaisuuksia etten osaa laskea sitä urheiluksi. Jos siitä jäisi vielä kilpailu pois, olisi taitoluistelu ykkössuosikkiohjelmani.)

Ja sarjat. Englantilaiset osaavat tehdä hyviä hauskoja ja sarjoja. Joku Pokka Pitää naurattaa samoin kuin Todella Upeeta vaikka ne ovat aivan eri tyylisiä juttuja. Maalaislääkäritarinat ovat hyvää viihdettä ja historialliset sarjatkin viehättävät. Kahden Kerroksen Väkeä on helmi mutta on niitä muitakin. Kukkakimppu piikkilankaa, Agatha Christie-filmit ja monet muut BBC: tuotokset vetävät telkun eteen. Ranskasta tulee myös joskus tosi herkullisia sarjoja ja jotkut sen maan elokuvat viehättävät hitaalla tempollaan ja kauniilla musiikillaan.

Amerikan saippuat eivät sen sijaan ole saaneet minusta ystävää. Ei Dallasit, ei Kaunarit, ei Tuoksuvat tunteet eikä Simpsonit. Täydellisiä naisia jaksoin katsoa muutaman jakson mutta olivat minulle aivan liian täydellisiä. Teho-osastoon olin pitkään riippuvainen vaan sitten tuli stoppi, kerrasta poikki. Sinkkuelämää meni yli kaiken kokemuspiirin ja Freiserit kyllästyttivät muuten. Ja se naurun hohotus saa karvat pystyyn ohjelmassa kuin ohjelmassa.

Osaavat suomalaisetkin tehdä sarjoja. Ovathan ne kotikutoisia ja kohtuullisen hidastempoisia mutta niissä puhutaan tutuista asioista. Salkkariasteelle en ole mennyt sillä en halua orjuuttaa itseäni tv:n eteen joka päivä samaan aikaan. No, ihan kaikkia maalaiskomedioita en jaksa katsoa enkä jonkun Duusonityyppisten kohellusta mutta Metsolat istutti telkkarin ääreen jo toistamiseen.

Yksi on ylitse muiden ja se on KOTIKATU
Olen seurannut sitä aivan ensi jaksosta saakka. Siinä oli sitä jotain. Hyvin nopeasti jäin koukkuun josta en halunnutkaan pois.
Torstai-illat olivat minun iltojani. Hyvissä ajoin linnottauduin tuoliini ja pohjustin itseäni kuningaskuluttajalla ja mitä niitä tulikin ennen Kotikatua. Uppouduin Korkeavuorenkadun elämään ja pian henkilöistä tuli lähes henkilökohtaisia tuttujani joiden elämästä tiesin kaiken olennaisen.
Kävi tietysti niinkin, että joku onneton soitti puhelimella mutta hän sai kohtalaisen lyhyen vastauksen. Tietysti 12 vuoden aikana kävi vieraita myös torstai-iltana ja kävin itsekin jossakin siihen aikaan mutta harvemmin kuitenkin. On jäänyt joku jakso katsomattakin yhteensattumusten vuoksi, mutta kertasin usein tapahtumia teksti tv: sivulta.

Aika kului, sairastuin ja elämäni muuttui hyvin suljetuksi, hiljaiseksi, tukahduttavaksi, ahdistuttavaksi. Kotikatu kuului silti ehdottomasti torstaipäiviini, kai sillä tavoin yritin pysyä edes jotenkin allakan syrjässä kiinni.

Kun taloon tuli tietokone, aloin aikani kuluksi räpelöidä sitä. Jossakin vaiheessa löysin Kotikadun keskustelupalstan. Luin sitä ja mietin, että siellä on viisaita ja asioihin perehtyneitä ihmisiä kun he ruotivat ohjelmia niin fiksusti, hienoja termejä käyttäen. Keskustelupalstalla käynti tuli jokapäiväiseksi rutiiniksi mutta mieleenikään ei tullut, että voisin itsekin kirjoittaa sinne.

Sairauteni oli jo niin pahassa jamassa, että jouduin hakemaan apua, lääkitystä ja pitkän sairasloman, olin hyvin masentunut, itsetuntoa eikä itsekunnioitusta ollut lainkaan.
Vihdoin aloin toipua, pienin askelin, leväten, elämääni nollaten ja ajatuksiani peilaten asiantuntijan kanssa. Ystäviin ja sukuun olin ottanut välimatkaa, en vain jaksanut esittää tervettä minää kun en tuntenut itseäni itsekseni.

KK:n keskustelupalstalla oli meneillään joku kiivas väittely, en muista, mistä kiisteltiin, mutta yhtäkkiä tunsin, että olen täsmälleen samaa mieltä jonkun kanssa ja haluan antaa kannatusta hänen kannalleen. Niinpä kirjauduin, haparoiden, sillä mitään rutiinihommaa se ei minulle ollut.
Ensimäinen viesti taisi olla naurettava "olen samaa mieltä" tai jotain yhtä tuoretta ja omaperäistä, mutta se oli siellä ja sen olin kirjoittanut minä.

Ei siinä mennyt kauan, kun heittelin keskustelun sekaan kommenttejani, analysoin kuin paraskin asiantuntija jakson tapahtumia ja esitin vankkoja ja kuvitteellisen viisaita mielipiteitäni aivan kun olisin tehnyt näin koko elämäni. Huomasin ottaneeni vanhan ja viisaan ihmisen roolin, kai siksi, että oikeassa elämässä kukaan ei halunnut mielipiteitäni. Työpaikalla ehdotukseni vaiettiin unohdukseen ja mielipiteeni olivat kaikki vääriä. Auta armias jos joku erehtyi olemaan samaa mieltä kanssani, hän sai pian tuta, ettei sellainen peli vedellyt siinä kartanossa.

Mutta Kotikadun keskustelupiirissä mielipiteeni kelpasivat. Ihmettelin, miten joku voi olla samaa mieltä kanssani, miten joku peräti kiitteli kannanottoani ja huomiotani. Oli erittäin tervehdyttävää huomata, ettei kartanossa saamani leima ollutkaan oikea, vaan se oli vain ja ainoastaan sen pienen joukon otsaani merkitsemä eikä minun tarvitsekaan kantaa sitä lopun elämääni.

Tulihan keskustelupalstalla luntakin tupaan. Ei kai missään pääse ilman, ettei joku potkaise polvitaipeeseen ja senkin tiedän, että osaan olla ärsyttävä "varmoine" käsityksineni maailman menosta. Voi, kunpa keskustelutoverit tietäisivät, kuinka hento ja hauras itsevarmuuteni on. Tai hyvä on, etteivät tiedä.
Olen kertonut keskustelupalstalla sairaudestani ja toipumisestani. Olen kiitänyt heitä, että he ovat tietämättään tukeneet minut taas "elävien kirjoihin".

Kotikadun kerkustelupalsta on antanut syvyyttä elämääni mutta se on myös vahvistanut sarjan katsomisnautintoa. Kun on joukolla miettinyt vaikkapa Pertti Mäkimaan luonnetta, sitä, miksi tämä tekee niin ja miksi hän ei tee noin, seuraa Pertin tekemisiä ohjelmassakin sillä silmällä, että taas hän, luonteensa mukaisesti, jätti huomioimatta vaimonsa tai sanoa paukutti sitä minkä olisi parempi ollut jättää kitapurjeen taakse jne.

Kotikatu on jatkunut kauan ja se on ollut tuttu ja turvallien vierailupaikka torstai-iltaisin. Monelle, monelle suomalaiselle.
Aiheet kulutettiin ennenaikojaan loppuun, ei osattu, haluttu, uskallettu tai ymmärretty syventää tapauksia vaan moni juttu jäi puolitiehen. Pian tapahtumat olivat hyvin pieniä ja väen vängällä kehitettyjä. Epämukava roolihahmo (Arvo) lähetettiin Eteläafrikkaan viiniä viljelemään. Kuolema vieraili tämän tästä sarjassa näyttelijöiden lähdettyä muihin hommiin. Jonkinlainen vedenjakaja taisi olla muutto Kallioon, se joulun ihme.

Ainakin minun kiinnostus lopahti mutta keskustelupalsta sitoi minut sarjaan. Kovin ja kärkevin sanoin moitin tapahtumaköyhyyttä, annoin neuvoja, mitä voisi tehdä ja mitä ei missään tapauksessa.
Ja taas tapahtui vaihdos, tällä kertaa tuottajaksi valittiin naapurikanavan ykkössarja Salkkarien entinen tuottaja ja hän sai ohjeeksi pistää katsojaluvut nousuun.
Sarja lähti lentoon. Totutut luonteenpiirteet unohdettiin ja henkilöt saivat vauhtia persuuksiinsa. Katsojat olivat hämmennyksissään: eihän noin saa tehdä! Mutta näyttelijät senkun porskuttivat uusin vaihtein. Joku joutui juonitaskuun, joku poistui sen kummemmitta selityksittä. Uusia tuoreita (ja halvempia) ruutukasvoja marssitettiin Kotikadulle, nuorennusleikkaus oli tosiasia.

Katsojat keräsivät adressiin nimiä sarjan palauttamiseksi entiselleen, moni ilmoitti jättävänsä katsomisen siihen paikkaan. Itseäni moinen hieman huvitti: ei telkkariohjelmaan kannata aivan noin kovasti kiintyä. Toki itsekin ruodin väliin kovin sanoin uudistuksia, mutta toisaalta tuntui aivan mukavalta, kun vihdoinkin alkoi tapahtua. No, tapahtumat ampuivat yli niin että paukkui, mutta mielestäni on parempi, että tapahtuu jotain kuin väenväkisin yritetään vääntää hauskuutta sieltä, mistä sitä on ennenkin saatu.

Nyt on kesätauko lopuillaan ja Kotikatu alkaa reilun viikon kuluttua uudistunein ilmein. Aikataulu on muuttunut, nyt tulee olemaan kaksi puolen tunnin jaksoa ja sama sitten tunnun pakettina lauantaisin.

Alun kirjoitin keväällä, lopun nyt elokuun loppupäivinä. Television turhuus omistuksessani on vain vahvistunut. Katson sitä todella vähän. Nyt on isossa harkinnassa, mitä teen, maksanko laskun vai kannanko digiboxin kellariin vai odotanko sitä "viestintäveroa" joka tulee aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin, nähtävästi ennenmmin. Toisaalta, onhan tuo telkkari mukava seuralainen, mutta kun sieltä tulee niin paljon puhdasta moskaa jota en omassa kodissani halua katsoa ja siitä vielä maksaa, vaikken katsokaan.

Kotikadusta ja sen keskustelupalstasta vielä.
Sosiaalinen elämäni on vahvistunut sen myötä. Olen löytänyt sieltä sukulaissieluja, joiden kanssa on helppo kommunikoida muustakin kuin Kotikadun tapahtumista. Keskustelupalsta ja varsinkin sen kahvihuone on lempipaikkani, siellä voi piipahtaa ja hyvässä lykyssä voi lukea kuulumisia milloin Atlantin Vihreältä Saarelta Irlannista, milloin naapurimaasta Ruotsista ja Suomen joka kolkasta. Viestit eivät välttämättä ole vain Kotikadusta vaan kaikesta arkielämästä, pikkutapahtumista, mielipiteitä kirjoista ja musiikista, kaikesta maan ja taivaan väliltä, myös taivasasioista tai sen olemattomuudesta.

Kaikki eivät avaudu samalla tavoin, toiset pitäytyvät vain ja ainoastaan aiheessa, kun taas jotkut (kuten Mamma) rönsyvät asiasta toiseen. Rakastan itse rönsyilyä, koska se antaa ajatuksille ilmaa, mutta ymmärrän myös tiptop-ihmisiä, joilla pitää olla asiat tiukasti järjestyksessä. Kadehdin suorastaan, sillä itselläni asiat ovat aina enemmän tai vähemmän sotkussa. "Hallittu Kaaos", sanoi eräs arvostamani ihminen (Leena Impiö) minun elämästäni. Silloin se ehkä oli vielä sitä (-90-luvun alussa), mutta ajat sitten se on karannut hallinnastani. Ehkä kuitenkin hallinta alkaa palailla vähitellen, ainakin toivon sitä hyvin hartaasti.

En nyt ihan laske päiviä Kotikadun alkuun mutta enpä paljon muutenkaan. Mukavaa on, että se taas alkaa, mukavaa nähdä, missä muodossa, mukavaa päästä lukemaan, mitä väki tykkää.
Mukavaa syksyä...

ROVANIEMEN MARKKINOILLA

Elokuun puolessa välissä oli kaupungissa Wanhan Ajan Markkinat.
Tutuksi tulleessa Rillumarei-laulussa kerrottiin Rovaniemen markkinoista ja pitipä lähteä haistelemaan, oliko järjestäjät saaneet vanhan ajan tunnelmaa istutettua nykyaikaan.

Olihan siellä tunnelmaa kerrakseen. Monikin oli kaivellut vanhoja vaatteita vintiltä joten vastaan käveli saapashousuisia, flanellipaitaisia miehiä, pitkähameisia vaimoihmisiä, oli lierihattua ja liinahuivia, oli lapsia essuissaan ja tiukoissa leteissään. Toki nykyajan vaatetus oli yleisin pukine, mutta mielessä käväisi, että minullakin on jossain tarkoitukseen sopiva hame ja hartiahuivi, jospa seuraavalla kerralla minäkin sonnustaudun asianmukaiseen koostymiin.

Rannassa seisoskeli pari valkoista Lapin lehmää lehmämäisen tyynenä ja joelle katsellen ja märehtivät sen kummemmin ihmisistä piittaamatta. Possun karsinassa uinaili pari nassua tyytyväinen ilme naamallaan, rapsuttajia riitti. Hevonen veti komeita kiesejä, joilla ihmiset saivat kyytiä. Muita kotieläimiä en nähnyt, vaikka lampaita olisi rannan nurmikolle sopinut useampikin yksilö. Lampaat ovat pitäneet lappalaisen lihassa paremmin kuin konsaan possut. Lammas on vaatimaton ja tarkenee puurassakin pitkälle syksyyn. No, eipä tuo maatalousnäyttely toki ollutkaan.

Seppä on katoava luonnonvara Suomen maassa, mutta näille markkinoille oli saatu koottua kait peräti 5 seppää, jotka naputtelivat mitälie ulkoilmapajassaan. Mukana oli ainakin yksi virolainenkin, liekö paikkakuntalaisia yhtään. Ainakaan Sodankylän Pauli-seppä ei ollut paikalla.
Puukon teroittaja taisi kyllä olla ja myyjiä vaikka kuinka paljon, mutta kiinalaista rihkamaa ei ollut myytävänä, vaan paikkakunnan nyrkkipajojen tuotteita. Oli puutarhojen satoa, oli kampanisuja ja muita leivonnaisia, oli käsitöitä villasukista pitsiliinoihin, raanuista pölkkyeläimiin.

Taidokkaita huopahattuja ihailin ja harmittelin parin vuoden takaista ostostani: huopahattua, joka pyörii päässäni, sillä se on kai numeroa liian iso tai sitten päätäni ei ole tarkoitettu hatuille. En saa ikinä pipoa, baskerista puhumattakaan istumaan kauniisti päässäni. Harmi, hattu olisi mukava tällaisen vanhan rouvashenkilön koriste, vaan aina ne muistuttavat pellonpelättimen varustusta, kun ne sattuvat päähäni. Toisilla samat hatut näyttävät niiin hyviltä. Siis, vika ei ole hatuissa vaan päässäni, voih!

Ravintolakadulla oli tungosta ja ilmassa leijaili lähes vastustamaton tuoksu. Kadun varrella oli monta kojua, joissakin paistettiin perinteistä muikkua, jossakin tehtailtiin pyttipannua, mutta ehdottomasti suurimman ihmisringin kokosi viimeinen koju, jossa savustettiin Inarin siikaa, harria ja rautua. Itsekin parkkeerasin itseni siihen ja haistelin rakasta tuoksua mutta ostoetäisyydelle en päässyt. Ei päässyt kovin moni muukaan, sillä viimeiset kalat olivat menossa. Ei ollut yrittäjä arvannut, että nyt olisi mennyt kaupaksi tupla määrä mitä oli osannut varata matkaan. Vai olisiko Inari pihdannut antejaan, kuka tietää.

Samaan aikaan oli uistelukisa meneillään ja joella parveili venekuntia vavat toivorikkaasti pystyssä ja siimat vedessä. Taivas kehi mustia pilviä, ilmassa taisi olla ukkostakin, eli silloin luulisi kalojen olevan syönnillään, tai sitten ei. En tiedä, miten kilpailussa lopulta kävi, mutta pilvestä tuli kuitenkin kunnollinen raekuuro kaiken markkinaväen niskaan. Itse istuin raekuuron aikana turvallisesti teltassa ja maistelin kesän toista olutannostani, kuuntelin keski-ikäisten miesten armeijamuistoja ja ajattelin omiani.

Vatsanpohjassa kierähti, kun näin muiston lapsuudestani: linja-auton, jossa oli nokka! Eskelinen oli rahjannut museoauton paikalle, ja sitä kierteli innokas kyytiin haluavien joukko. Ajelulle en tahtonut, kunhan kävin kokeilemassa penkkejä ja ihailemassa tupakkaosastoa auton takana.

Muistelin aikaa, jolloin linja-autoista katosivat nokat ja kun radiossa laulettiin, että linja-autossa on tunnelmaa, niin samalla jatkettiin että linja-autosta nokka katkeaa...Alle kouluikäisenä tihrustin Talvituvan ikkunasta maantielle. Autoja liikkui harvakseen, mutta sentään muutama linjuri päivässä ja joskus sillä pääsi jopa ajelemaan, joskus Inariin mutta useimmin Ivaloon. Pahoinvoivaksihan siinä tuli, tie oli mutkainen poronpolun päälle tehty, kuoppainen ja mutkikas. Haju autossa oli bensan, viinan ja tupakan, ties minkä sekoitus ja pääni on aina ollut herkkä kaikelle ylimääräiselle keinuttelulle. Matka Ivaloon oli vain reilu 20 km, mutta se riitti meikäläisen eto-ololle ja rahastajan paperipussille tuli usein käyttöä.
Kaikkea sitä pitääkin muistella, hyi olkoon.

Oli siellä vanhoja autohoppia muitakin näytillä. Puinen linja-auto oli pahasti korjauksen tarpeessa. Kai sekin aikanaan on täyttänyt monen matkustajan toiveet, mutta nyt se oli kyllä niin pahassa kunnossa, että ihan sääliksi kävi.

Kovin kauaa en markkinapaikalla jaksanut olla. Näkemättä jäi taidokas näytelmä, jäi tanssiesitykset ja markkinamissin valintakin. Lähdinkin vain haistelemaan tunnelmaa ja katsomaan, löytyisikö uutta Lapin Kultaa. Ei näkynyt ei, taisin olla väärään aikaan liikkeellä. Hanastakin sai Karhuolutta, joka kieltämättä maistuukin vähän paremmalle kuin väljehtyneen oloinen pullokulta. En huomannut kullankaivajien kojuakaan, ei ainakaan osunut kohdalle.

Jos jotain moitittavaa löytyy, se on musiikkilava, jolla nuoria houkuteltiin paikalle. Älämölö oli kaamea, laulu oli karjumista jä ölinää, ei markkinatunnelmaa ollenkaan. Ymmärrän kauniin ajatuksen: jokaiselle jotakin, mutta ei se kyllä Wanhan Ajan Markkinahenkeen istunut, ei yhtään. Siinä järjestäjien tilannetaju hieman hämärtyi, tyylissä pitäisi pysyä ja nuorison mölykoppi olisi voitu pystyttää hieman kauemmas. Johan lehmän ilmekin sanoi (ainakin minulle), ettei se halunnut kuunnella mokomaa jumputusta enää minuuttiakaan, mutta mihin kantturaparka siitä aitauksestaan pääsi. Ei mihinkään, se oli niille naudolle pakkokuuntelua ja luulisi siinä metakassa maidonkin muuttuvan piimäksi. Ei kai kuiten sentään, ei ainakaan aamun lehdessä ollut mainintaa, kehuja vain onnistuneesta tilaisuudesta.