Pöhkö Mamma

"Vanhuus ja viisaus"
Ei, en ole vielä tarpeeksi vanha joten viisaus ei ole saavuttanut mammeroista. Ei edes hengitä niskaan, liekö edes tavoittelemassa. Mutta pöhkö, oikeastaan aika avuton, sitä kyllä olen.
Ainakin tietokoneen kanssa.

Tämän mutinan alkusanat lausuttiin juhannusaamuna, jolloin aloin purkaa juhannusaattoyön kuvasatoa kamerasta koneelleni. Kuopus oli kädestä pitäen näyttänyt, miten juttu toimii, olipa tuo ehtinyt jo muutamaan kertaan kerratakin sen, joten varmana tyttönä ryhdyin työhön.
Ensimäiseksi avautui ikkuna, jota en muistanut nähneeni, mutta kai se tämä oli...
Ja sitten painetaan tuosta...mitä tuo nyt tarkoittaa... hetkinen---
joo, nythän tämä tästä lähti, näin se varmasti oli... mitä hemmettiä, haluanko...mitä?
No, joo, haluan siirtää... nyt se lataa kuvat, hyvä.
Jotenkin näin jupisin koneelleni, joka lappasi kuvia kansioon, siististi, joutuisaan.

Ja sitten aloin tarkastella yön satoa.
Mitä hittoa, missä ne on?
Ei, täällä ne ei ole, menikö ne työpöydälle?
Ei ole, juu, mutta katotaanpa täältä viime kesästä... eiei.
No, ei tainnut onnistua, otanpa uudestaan kamerasta ja alan alusta, huoh.
Kamera ei suostunut yhteistyöhön. Se väitti, ettei ole kuvia. No jo, onhan siellä, uudestaan, mitä? Ei helkkarissa, nyt ne on hävinneet, voi kuttu!

Niinpä niin, ei kuvan kuvaa ja vartti sitten se pullisteli. Olin saman tien tyhjentänyt kameran ja sitähän se kone äsken kyseli. Pitäisi alkaa treenaamaan englannin kieltä, ainakin nettislangi pitäisi ottaa opin alle.
Mutta kuvien katoaminen raivostutti. Ihan itketti. Myötätuntoa ei herunut kuopukselta, kun häneltä anelin apua. Kunniani kuulin ja älyni vähyydestä tulin tietoiseksi. Minulle kuulemma pitää kaikki asiat piirtää, sanoi tämä neito, otti kynän ja paperin, piirsi rautalankaversion sarjakuvamuotoon ja sain komennuksen pistää paperi näkösälle paikalle talteen.

Seuraavana yönä teimme taas saman lenkin kameran kanssa. Aurinko näkyi edelleen, mutta oli kirkkaampi, samaa punervaa sävyä ei ollut kuin edellisyönä. Kokkoakaan ei ollut enkä saanut kannatusta ehdotukseeni sytyttää sellainen uudelleen.
Mutta kuvan siirto onnistui kohtalaisen vähin kirosanoin, jotain sentään olin oppinut, ainakin lukemaan kaaviota.

Pari päivää sen jälkeen aloin täyttää tätä blogiani juhannustarinalla ja ajattelin kerrankin kuvittaa sen. Kirjoitin jutun, jossa kerroin kuvankäsittelypulmieni ohessa suviyöstä.

Mutta missä ne perhanan kuvat taas ovat?
Taas alkoi sama jupina ja sama hakeminen. Availin kansioita ja tiedostoja, kauan unohdettuja juttujakin löytyi.
Ja ykskaks,
nimettömän kansion sisältö sai Mamman kiljahtamaan hämmästyksestä ja kaiken voittavasta riemusta! Juhannuskuvat, ehta-aidot, ei toisen päivän versiot vaan aivan autenttiset juhannusaaton omakätisesti napsitut kuvat, köllöttelivät siellä sulassa sovussa jonkun vanhemman satsin kanssa perätysten. Sitä vaille, etteivät näyttäneet pitkää nenää.

No, tarina meni uusiksi ja jäi vähän hataraksi, vaan ei se mitään.
Kuvien siirto blogitekstiin vaati taas oman satsin kuopuksen manailusta ennenkuin Mamman muisti alkoi palailla ja siirto onnistui. Aikaa siinä meni mutta sitäpä minulla, eläkemuorilla on aivan tuhlattavasti asti.

Kuvaamista en aio lopettaa enkä kuvien siirtoa. Jonkinasteista koulutusta tarvitseisin. Pahus kun ne kurssit ovat liian kalliita eläkeläiskukkarolleni. Kotijoukoilta en apua saa, ainakaan ilman, että itsetuntoni saa poistamattomia säröjä. Ei kukaan halua kuulla olevansa ensimäisen luokan ensimäinen idiootti. Tosin se arvio on lempeän rakastettavasti lausuttu, mutta ei niin pientä pilaa etteikö toinen puoli olisi totta. Oudompi kouluttaja ei ehkä noin suoraan kehtaisi totuutta lausua, ei varsinkaan, jos saa vaivoistaan maksun.

KESÄN KIRKAS HUOMEN, Juhannusyö kääntyy aamuun

Vihdoin löysi kesä tänne Lappiinkin. Pohjoistuuli on palannut kotiinsa, toivottavsti pysyykin siellä muutaman kuukauden. Nyt leppeä itätuuli(?) leyhyttelee ikkunaverhoja avonaisen ikkunan edessä. Äsken lensi sisään eksynyt kärpänen ulos ikkunasta, onneksi. Nyt minusta ei olisi edes kärpäsen nitistäjäksi.

Juhannusaattona oli vielä kylmä tuuli, ei sentään sadellut. Lähdimme katsomaan kaupungin pystyttämää kokkoa. Otin kamerankin mukaan jos vaikka saisi hyviä juhannusotoksia.
Varttia vaille puolen yön aurinko pilkisti puiden välistä ja minähän innostuin. Joen vastarannan kallion kupeeseen aurinko loi ihanan punervan sävyn ja siitäkös minä rapsin kuvia, samoin kokon sytyttämisestä, ja veneparvesta, joka oli kerääntynyt joelle omistajiensa ihastelelssa kokon roihuamista.

Kauniisti kokko paloi ja me lähdimme kuvaamaan yöttömän yön kaupunkia. Kaupungissa oli juhannustivoli, joka oli auki ja josta sai hauskoja kuvia. Korvanniemestä näkyi kirkko kauniisti, Kirkonjyrhämä väreili viehättävän sinipunaisena ja se kokonaisuus piti tietysti ikuistaa. Tunnin verran ajelimme ympäri kaupunkia. Aurinko aivan häikäisi kuvaajan silmiä, kun se hehkutti vaarojen yllä, meidän ylittäessä Jätkänkynttilää. Olin onnellinen digikamerasta, joka sallii monet näpsäykset, onpahan, mista voi valita parhaat.



Sitten olikin jo "oikean juhannuksen paikka" eli Aaton päivä, Jussi oli eilen ja tänäänkin vielä olisi juhlan päivä jos elisimme "normaalin" ajanlaskun mukaan. Työmarkkinajärjestöt yhdessä "porhojen" kanssa katsoivat aikanaan, että juhannus joutaa olla viikonloppuna, ettei mene hyvää työaikaa hukkaan. Työläise,t varsinkin kunnon kommunistit, pitivät juhannuksen juhlintaa porvarillisena hapatuksena, varsinkin, kun siinä oli uskontokin voimalla mukana, jouti mokoma loppua sellainen ja siirtyä kunnolla viikonlopuksi. Neuvostovallan aikana yritettiin karsia kirkolliset juhlapyhät mahdollisimman vähiin tuolla itäisessä naapurissa ja Suomessa määittiin silloin sieltä määrättyyn tahtiin. Kai se silloin oli pikkupakko ja moni oli aivan vilpittömästi siinä uskossa, että sieltä nousee pelastus ihmiskunnalle, ainakin Suomelle tässä naapurin kainalossa.

Oli miten oli, nyt olisi ollut ainakin juhannusilmat kohdallaan. Aurinkoa on riittänyt ja se vaikuttaa ihmisten mieliin. Mitä vähemmäksi voi heitellä vaatteita yltään, sen iloisempia ovat ihmisten ilmeet. Vanhat rouvat kukikkaissa kesämekoissaan, nuoret helletopeissa, lapset sortseissa ja ukot T-paita mahan päältä kiristäen, kaikki ovat kesätuulella. Kesätuuli lienee myös sillä nuorisoryhmällä, joilla on paksut, mustat vaatteet, maihinnousukenkien tapaiset jalkineet ja pipokin päässä. Vanhan kansan papat virkkoivat, että "mikä pitää kylmän loitolla, tekee sen kuumallekin", ja pistivät satkahousut jalkaansa ja flanellipaidan päälleen. Samaa ajattelenevat nämä goottinuoret tai mitä he nyt onkaan. Eipähän aurinko ainakaan pääse pahojaan tekemään.

Itse en olle helle-ihmisiä. En ole ikinäni tykännyt maata auringossa. Aina olen katsastanut varjopaikkoja. Ihoni palaa herkästi ja rusketuksen tilalta saan repiä ihoani pitkinä suikaleina. Pääni ei myöskään kestä paahdetta. Päänsärky ja nuutuneisuus ovat hellepäivän olotilaani. Silti on ihanaa, kun on lämmin, vaikken itse siitä voikaan nauttia. Rakastan kesää, rakastan aurinkoa, rakastan lämpöä- niin oudolta se kuulostaakin.

Mikä parasta, kesä on vasta alussa. No, kalenterin mukaan sitä olisi kulunut jo reilu kuukausi, mutta hyinen ilma on vakuuttavasti kertonut ihan muuta. Nyt päivä kertoo, että näin on hyvä. Kukapa tietää, vaikka meidän kesä olisi taas tässä ja tämä olisi kesän ensimäinen ja viimeinen helle tälle kesälle. Viime kesänä taisi olla juuri näin ja silloin jäin sitäkin paitsi, ollessamme Englannin saarella, Agatharouvan jalanjäljillä.

Ajatella, siihen on jo vuosi...


Viimeinen kuva on kuvattu omalta parvekkeeltani, kirkon kello näyttäisi olevan kymmentä vaille yksi.
On alkamassa Juhannuspäivä.

MURHEMIELIN

Elämä ei aina ole mukavaa.
Tokihan elämänvirrassa voi lillua ja antaa ajan kulua. Asioita tapahtuu, sitä yritetään elää sen kummemmin räpiköimättä. Voi tuudittautua siihen, että tapahtumaa seuraa taas toinen, erilainen tai samankaltainen.
Näinhän se onkin. Ei voi takertua johonkin, vaikkapa nyt rakkauteen, ja roikkua siinä epätoivoisesti. Rakastumista kestää aikansa, ajan kanssa se muuttuu, syvenee tai haalistuu, mutta se ei kestä samanlaisena onnenhuumana jatkuvasti. Ihmisen pitää osata kasvaa tunteittensa mukana ja tahdollakin on oma merkityksensä.

Ystävyys on myös taitolaji. Ihminen tapaa elämänsä aikana monituisia ihmisiä, koulussa, työelämässä, harrastuksissa, vapaa-ajalla. Kaikkia tapaamiaan ihmisiä ei voi hyvällä tahdollakaan muistaa, mutta joskus kertatapaaminenkin voi jäädä mieleen.

Jotkut ihmissuhteet tuntuvat tärkeimmiltä kuin toiset. Koulutoverit elävät samoissa tiloissa useita vuosia, kokemamme asiat ovat yhteisiä. Yhteinen lapsuus ja nuoruus säilyvät mielessä, vaikkei henkilöitä tapaisikaan vuosikymmeniin. Tietysti jotkut luokkakaverit ovat läheisempiä, ystävyyssuhteet lujempia ja jos joutuu koulukiusaamiseen kohteeksi, muistaa nekin tunteet loppuelämänsä. Katkeruus, jopa viha, voi seurata elämän loppuun, hyvää päivää ei sanota ikinä, vaikka tiet yhtyisivät päivittäin.

Olen nyt muutaman päivän ollut pahoilla mielin. Uutinen, joka kertoi koulutoverini Pekan kuolemasta, pysäytti ajattelemaan elämän mittaamattomia polkuja.

Istuimme alakoulusta asti samassa luokassa, parikymmentä kirkassilmäistä, räkänokkaista lapin lasta. Minä, metsäläinen, olin aluksi arka, Pekka kaksoisveljineen ei ollut arka ensinkään, vaan puhetta tuli enemmän kuin opettajan sielu sieti. Tosin Kerttu-ope sieti aika paljon. Keskiluokan Neiti-Opettaja ei ehkä ollut aivan yhtä pitkäpinnainen. Joskus juoksimme koko joukolla koulun ympäri, kun rauhattomuus yltyi häiritseväksi. En kuitenkaan muista, että luokka olisi ollut pahatapainen, enimmäkseen meillä oli hauskaa.

Tämän joukon kanssa olin hyvinkin hyvissä väleissä. Yhteistä puuhaamista oli paljon ja jos syntyi eripuraa, asiat sovittiin, joskus hammastakin purren. Opettaja piti huolen, että pukarit ainakin kättelivät toisiaan.

Yläasteella olimme ainakin yhden vuoden samassa luokassa vaikka muistelen, että meillä olisi ollut myös tyttö- ja poikaluokat. Me samaa ala-astetta käyneet olimme kavereita, tuimme toisiamme "kyläläisiä" vastaan. Ainakin itse tulin luokkamme poikien kanssa toimeen loistavasti, olinhan saanut veljien kanssa harjoitusta siitä, miten poikien kanssa puhutaan.

Yläasteen jälkeen muistelen, etten nähnyt Pekkaa kuin kerran 70-luvun alussa Oulussa, jossa silloin asuin. Pekka kavereineen käveli kaupungilla vastaan, olivat hakemassa -mitäpä muuta kuin Alkoa. Olin oivana oppaana, sitten huutelin pojille heit ja kehoitin heitä olemaan "ihmisten lailla". Sen koommin en ole nähnyt Pekkaa enkä hänen veljeään. 36 vuoteen.

Enää ei Pekan tapaaminen tässä maailmassa ole mahdollista.

Siitä 1957 -58 syksyllä koulunsa aloittaneista joukosta on jo harvennusta tehty. 70-luvun alussa Mauri löysi tiensä pään, oman käden kautta. -73 oli elämäni murheellisimmista vuosista. Silloin särkyi nuoruuden unelma: haave uskollisesta rakkaudesta ja pysyvästä avioliitosta. Sinä vuonna kuoli rakas veljeni ja siitä viikon kuluttua serkkuni. Pienssä kotikylässä oli sen vuoden aikana seitsemät hautajaiset ja se on paljon niin vähäissä asujamistossa.

Kymmenkunta vuotta sitten luin lehdestä, että luokkatoverini Sauli oli menehtynyt metsästysretkellä. Rakas ystäväni, "punahousu" Samppa sairastui vatsasyöpään ja sai nelikymppisenä kutsun pois maailmasta. Onni, luokkatoveri yläasteelta, joutui tulvivaan jokeen. Luonto on voimakas, se voittaa sellaisetkin henkilöt, jotka ovat tottuneita metsässä liikkujia ja tietävät luonnon vaarat.
Ja nyt Pekka, henkirikoksen uhrina.

Kuolema on vieraillut lähipiirissä, vielä enemmän se on tehnyt tuhojaan tuttavajoukossa.
Ammattikoulukavereista, 36 Pohjois-Lapin ammattikoulun urheasta aloittajasta on jo 3 siirtynyt rajan taakse. Lare jäi auton alle samana kesänä, jolloin koulu loppui. Ville ajoi kelkalla sulaan ja Raijan aika täyttyi syistä jotka eivät tähän kuulu.
Keskikouluaikainen luokkatoveri Annikki joutui hänkin henkirikoksen uhriksi. Siihen on jo aikaa, muistan, kun luin tapauksesta lehdestä. Ei siinä sanottu uhrin nimeä, mutta mieleeni tuli ensimäisenä Annikki. Kylläpä oli järkyttävää sitten kuulla, että hän se olikin.

Tässä istun ja muistelen Samia, Ristoa, Perttiä, Penttiä, Hilkkaa, Askoa, Kalevia, Rikua, Lauria, Keijoa, Rainea, Mauria ja monia monia, jotka ovat poissa, joita ei enää koskaan tapaa. Olen ollut saattamassa työtovereitani Ennaa, Taimia ja Oilia haudan lepoon. Hannun hautajaisissa en ollut, mutta hänen poismenonsa sattui, sillä hän pyysi minulta apua ja jota en ehtinyt kunnolla hänelle hommata vaikka sairaalaan viejän hänelle sainkin.
Hautausmaalla on vanhempani, pari veljeä, lukuisia setiä ja tätejä, serkkuja ym. vanhemmasta päästä lähteneitä.

Vanhojen ihmisten on aika päästä lepoon, mutta lapsen hautajaisia on vaikeaa kestää. Ekaluokkalaisen Samulin, hoitolapseni, naapurin esikoisen, hautajaiset koin hyvin raskaana. Surullista oli katsoa vanhempien epätoivoa ja pikkusisarusten itkettyneitä silmiä. Siitä muutama vuosi ja Samulin Matti-isä saateltiin poikansa viereen, samantapaisen rikoksen uhrina kuin ystäväni Pekka nyt.

Muistelen erään tuttavaperheen ainokaista, jonka lähtö mursi vanhempansa sydämet, ajattelen Aapo-poikaa, ilosilmäistä urheilijanuorukaista, joka teki ajattelemattoman teon ja sai hymyn sammumaan äitinsä silmistä. Luulen voivani kuvitella sitä tuskaa ja kyynelten määrää, joita riittää oman lapsen kuollessa. Silti se on varmasti tuhat kertaa kamalampaa kuin voi edes kuvitella. Sivullisena ei voi muuta kun lähettää rukouksia ja pyytää Taivaan Isän tukea omaisille.

Ajattelen Pekkaa ja tilannetta, joka siellä on ollut. Tiedän, että Pekan elämä on ollut viinahuuruista. En tiedä, onko hänellä koskaan ollut vaimoa tai lapsia, mutta viimeiset vuotensa hän on elellyt yksikseen.
Mökki, jossa kaikki tapahtui, on serkkuni pojan, hänkin keski-ikäisiä sinkkumiehiä, Alkon kanta-asiakkaita.
Surullisena ajattelen Pekan äitiä ja sisaruksia. Surullisena mietin, kuinka paljon kotiseudullani on näitä yksinäisiä ihmisiä, joilla ei elämässä ole sen kummempaa sisältöä, kuin viina ja sen vähyys. Tiedän, että joukossa on minulle rakkaita ihmisiä, nuoriakin. Surullista, ettei heillä ole ollut voimaa hankkia itselleen muunlaista elämää.

Tiedän, että alkoholin juominen on niillä nurkilla se "miehen mitta". Mitä nuorempana, mitä enemmän, sen suurempi sankari on tietyn porukan silmissä.

Sokeitten valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas.

Vuosikausia olen surrut sitä, että kaikkiin juhliin kuuluu alkoholi. Onnittelumaljat ymmärrän, pienet maistelemiset pitkin iltaa, ei siinä mitään. Rajansa tietävä kohtuukäyttäjä tuntee vastuun kaikkien viihtymisestä ja silloin myös kaikki viihtyvät.

Humalahakuisuus on asia erikseen. Boolit tehdään väkeviksi ja niitä juodaan kaksin käsin. Monella lomaan kuuluu jokapäiväinen kaljan naukkailu eikä saunassakaan voi käydä ilman olusia. Onhan se tietysti yksityisasia, jokainen haluaa tehdä itse ratkaisut alkoholin käytöstään enkä toki itsekään sylje lasiin.
Mutta juhlien ollessa siinä vaiheessa, kun nuppi pullottaa, kontrolli ei enää pelaa, silloin sanotaan asioita jotka todellakin olisi hyvä pitää leipälävessään. Hyvänä aikana ollaan kavereita, maailman parhaita, halataan ja lauletaan- sekin on mukavaa, tottakai.

Mutta rähinaviinaakin on usein tarjolla, ja silloin on juhlien ilo poissa. Kaivellaan menneitä, jankataan joutavia, haastetaan riitaa, huudetaan, änkyröidään,
käydään käsiksi,
tapellaan
ja tapetaan.
Vaikkei kukaan sitä halua eikä ole tarkoitus satuttaa.

Tai sitten tehdään itselle se viimeinen paha ja jätetään koko suku suremaan. Ystävistä nyt puhumattakaan. Äitien itku kuuluu taivaaseen saakka.
Lähes kaikki nuorten itsemurhat tehdään nuppi viinaa täynnä. Tai sitten lisänä on muita mömmöjä ja se on todella paha sekoitus kenelle tahansa.

Niin monta turhaa kuolemaa
Niin paljon turhaa surua.

Kai tämäkin on surutyötä. Elämän ja sen loppumisen kestäminen on joskus vaikeaa. Mutta elettävä se silti on, jokaisen, tämä kompuroiva elämä. Ja ennemmin tai myöhemmin luovuttava siitä.
Sekä hyväksyttävä sen kuopat ja kyhmyt, tasamaat ja pikkuiset myötäleet.
Ja loppu!

Virrestä voimaa

Kotikaupungin seurakunta järjestää otsikon nimisiä tilaisuuksia. Olen kirkko-ohjelmasta niitä katsellut sillä mielellä, että tuopa voisi olla minunkin paikkani. Kuitenkaan en ole saanut lähdetyksi, vaikka aikaa ainakin olisi ollut eikä kirkkokaan ole turhan kaukana. Nyt näitä juhannusviikon tilaisuuksia mainottiin niin monessa lehdessä, että sinne oli suorastaan pakko lähteä.

Kirkko on hyvin mielenkiintoinen rakennus. Ulospäin se on tyylikkään yksinkertainen kivikirkko jossa on kuparikatto. Kirkontorni on hyvin tavanomainen, mutta huipulla on risti, joka yllättäen onkin punainen. Se on talviaikaan oiva maamerkki, mutta kyllä myös ihmetellään, miksi sen ristin pitää olla juuri punainen. Itse en ihmettele, minusta punainen on kaunis väri, eikä se mielestäni symboloi mitään negatiivista.

Kirkon sisätilat ovat myös yksinkertaiset mutta silti kauniit. Ennenkaikkea siellä on aivan loistava akustiikka. Paikalliset muusikot, kamariorkesteri ym. vierailevat tähdet esiintyvät siellä mielellään, ja oikeastaan on pieni pakkokin, sillä eihän täällä ole juurikaan muuta musiikkitilaa, johon sopii yleisöä enemmän kuin yksi kourallinen kerrallaan.

Seurakunnassa on loistava kanttori. Hän on suorastaan virtuoosimainen improvisoija, ja hänen soittoaan kuuntelee mielellään. Nyt oli lisäksi pari huilistityttöä esiintymässä ja seurakunta eli me kaikki lauloimme toivevirsiämme.

Olen elänyt lapsuuteni virsien säestyksellä. Äidilläni oli tapanaan laulella töitä tehdessään. Pääasiassa ne laulut olivat virsiä ja hengellisiä lauluja. Äitini lapsuuskodissa oli uskovainen henki ja siinä perheessä ilmeisesti on eletty hyvin hartaasti. Muistan, kuinka äiti lauloi Aili-tätinsä kanssa, samoin asuessaan muutaman talven Aune-sisarensa kanssa, he tekivät käsitöitä ja lauloivat yhdessä. Tunnelma oli kotoinen, lämmin ja herkkä.

Virret ovat minulle eräänlaisia rukouksia. Onhan toki sellaisiakin virsiä, joissa on mukana kertomuksia, kuten "Kun Herra vain mua paimentaa". Siinä koen Laupiaan Samarialaisen läsnäolon. Pääsiäisvirret kertovat Jeesuksen elämän viimeisistä päivistä ja on sellainenkin virsi, missä kylväjä lähti kylvämään, mutta linnut söivät osan siemenistä, osa lensi tuulen mukana kivikkoon mutta sentään suuri osa osui hyvään maahan ja kasvoi komeaksi laihoksi. Kiitosvirret ovat rakkaita ja iloitsen, kun viimeisessä virsikirjauudistuksessa virsikirjaan kelpuutettiin myös hengellisiä lauluja. Nyt löydän virsikirjasta "Jeesuksesta laulan, Kiitos sulle, Jumalani ja Päivä vain ja hetki kerrallansa" jotka ennen leimattiin "keveiksi ja virsikirjaan sopimattomiksi".

Virsiä ei pitäisi laulaa laahaten, kuin kivirekeä perässään vetäen. Silti joskus harmittaa, kun joku kanttori pistää lähes polkaksi ja virsi pitäisi hänen mielestään laulaa nopeasti, lähes lallatellen.
Kyllä virteen saa kuulua harras tunnelma, kyllä virren pitäisi saada laulaa hengästymättä. Virsi pitäisi olla sellainen, että sen voi laulaa sellainenkin seurakuntalainen, joka ei osaa lukea nuotteja. Virressä pitäisi mielestäni olla kohtalaisen helppo sävelkulku. Virsi ja taidelaulu pitäisi eroittaa toisistaan. Kirkkokuorot ja muut esiintyjät saavat laulaa kuinka vaikeita sävelkulkuja tahansa, mutta tavallinen seurakuntarahvas saisi nauttia veisuun ilosta, ilman, että koko ajan tuntee putoavansa kärryiltä.

Toki suurin osa virsistä onkin helppoja laulettavia, seurakunnalle tehtyjä. On virsikirjassa kyllä mukana sellaisiakin virsiä, joita ei kai ole tarkoitettukaan laulettavaksi, ainakaan tavallisena kirkkopyhänä. Tunnustan, että minulla jää jotkut virret etäisiksi, ei niihin pääse mukaan.

Tänä iltana pääsin mukaan jokaiseen virteen. Suvivirressä on taikaa, se saa kyyneleet nousemaan silmiin. Siihen virteen on ladattu paljon tunteita, en ollut suinkaan ainoa, joka herkistyi Suvivirren aikana. "Herra kädelläsi" ja "Jumalan kämmenellä" ovat kovasti tykättyjä, niitä lauloimme tänäkin iltana. Itse pidin katumusvirrestä "Silmäisi eteen, Jeesus". Siinä laulaja nöyränä tunnustaa ja katuu syntejään eikä oikein uskokaan, että olisi armoon oikeutettu. Se kertoo omasta ja varmaan monen muunkin tunnoista, se on haavoittavan herkkä laulu, jossa on kaikki vähäeleisesti, lyhyesti, yhdessä paketissa.

Kun mietin koko virsikirjan sisältöä, on siellä niin paljon rukouksia, paljon kaipuuta, katumusta ja iloa siitä, että tuntee Jeesuksen, jos ei muuten niin edes nimeltä. Siellä on kiitosta ja ylistystä, niitä on hauskaa laulaa.

Yksi virsi on ylitse muiden, ainakin siinä mielessä, että sitä on mukavaa kuunnella ja mukavaa laulaa. Se on Paavo Ruotsalaisen virsi "Sinuhun turvaan, Jumala". Se tulee ehdottomasti laulaa tietylla hartaudella, tietylla tempolla, vanhanaikaisesti, körttiläisesti. Se on psalmiin tehty laulu, ollut suomalaisessa virsikirjassa jo 1700-luvulla ja sävel on Pohjois-Savolainen toisinto (mikä se toisinto nyt sitten tarkoittaakin).
"Voimasi anna voimaksi
tietäsi käydäkseni.
Sanasi anna oppaaksi,
valoksi vaiheitteni.
Kun pelastit
ja opetit
jo varhain nuoruudessa,
myös varjele
ja suojele
heikossa vanhuudessa"

Tämä virsi-ilta ei jää minulta,viimeiseksi, luulen. Yhdessä laulaminen on tavattoman mukavaa. Koskaan en ole innostunut karaoke-tyylisestä laulamisesta, en ole nähtävästi mikään sooloilija, sillä yhteisyys laulamisessakin on hyvin antoisaa. Tutut virret kuljettavat elämän reittiä, ne vievät lapsuuteen, kierävät nuoruuden kokemusten ja ehdottomuuden kautta kipeään keski-ikään, josta mukaan kasaantuu niin paljon turhaa ja pahaa, ja joista yrittää sitten epätoivoisesti päästä eroon.
Eämänsuoran käännyttyä ehtoopuolelle uskaltaa (hieman vain) toivoa armoa itselleenkin. Ainakin osaa kiittää siitä hyvästä, mitä on saanut ja osaa myös pyytää varjelusta eteenpäin johtavalle tielle. Omat rakkaat ihmiset ovat myös mielessä, heille toivoo ja rukoilee helpompaa elämää kuin mitä itse on kokenut. Virret ikäänkuin antavat lupauksen tallellaolosta, vierelläkulkijasta, siitä, että ei ole matkalla yksin. Vieressä veisaava, ehkä täysin tuntematon ihminen nivoutuu samaan rukoukseen, meitä on tällä tiellä monta. Vaikka se yhteisöllisyyden tunne ei ehkä kestäkään kovin kauan, siihen pääsee mukaan seuraavalla kerralla kun avoimin mielin lähtee mukaan ja antaa virsien sanojen viedä.

-----

Luettuani oman kirjoitukseni jäin miettimään. Täysin minua tuntematon lukija saa ehkä kuvan hartaasta, uskovaisesta nutturamummusta, joka omahyväisesti ylistää omaa uskoaan ja hartauttaan.
Minut hyvin tuntevat taas ehkä miettivät, että siinä se nyt mukamas leuhottaa, mokomakin pakana ja syntisäkki.
Itse mietin ihmeissäni omaa mielentilaani. Tiedän, että kirkko on tullut minulle tärkeäksi. Tunnen oloni edes siellä hyväksi. Tunnen, että siellä saan lohtua. Kohtaan siellä jopa hyväksyntää, vaikka en edes juttelisi kenenkään kanssa. Kaikki se paha, jota kannan mukanani, tuntuu kirkon penkissä keveämmältä kestää.

Jumalasta, Jeesuksesta, armosta ja anteeksiannosta olen turhan pieni ja mitätön ihminen puhumaan. Nyt tuntuu jopa herjaukselta näitä edes pohdiskella. Kuitenkin minua lohduttaa nämä Jeesuksen sanat: "eivät terveet tarvitse parannusta vaan sairaat".

Minä tarvitsen tukea, armon tuntemusta, hyväksyntää. Sormella osoittavat tuomitsijat tuomitkoot kaikessa rauhassa. Hyvä, aina oikeassa oleva ihminen ehkä katsoo oikeudekseen olla oikeassa miettimättä, miltä altavastaajan elämä tuntuu. Hyvälle riittänee, että hän on niin hyvä, oikeassaoleva kai nauttii olostaan olla oikeassa.
Vääriä valintoja tehnyt ihminen kantaa valintojensa seurauksia aina mukanaan, joskus uupuen, joskus jaksaen.
Kirkko itsessään ja kaikki, mitä siihen liittyy, voi joskus olla lempeä lahdelma taakkansa alla räpiköivälle ihmiselle. Siellä hän saa heittää hetkeksi ikeensä, levätä. kokea hyväksyntää, armoa.

Yllättävää ehkä, että koen kirkon armopaikaksi, en tunne, että siellä tuomittaisiin. Moni ehkä tuntee juuri päin vastoin, kukaties.
Luulen, että lapsuuteni kirkossakäynneillä, äitini lauluilla ja hänen rukouksillaan on osuus tunteisiini. Kirkko ja sen henkilöt olen aina kokenyt myönteisinä ihmisinä. Olen siitä onnellinen, sillä tarvitsen kaiken tuen, mitä voi saada, selvitäkseni taakkani alta.

Raamatusta olen löytänyt myös sanat: "älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi". Uskon, että tuomitseminen pitäisikin jättää Isä Jumalan hommiksi. Tietysti maallinen tuomioistuin pitää tehdä tehtävänsä, mutta pieni ihminen saisi luottaa siihen, että pahat teot kostautuvat itsekseenkin, Luojan voimin, ilman, että ihmisen tarvitsee lähteä koston tielle. Siinä kun pakkaa syyttömät kärsimään eniten. Syyllisyyttä kun on niin monta eri lajia, niinkun syyttäjillä motiiviakin.

Ja juuri kaikkinainen syyllisyyden tunto saa ihmisen hakemaan turvaa sieltä, mistä sitä saa. Missä ei katsota alta kulmien, missä saa täysin keuhkoin laulaa:
Sinuhun turvaan, Jumala,
jo vaivain alta päästä.
Minua kuule heikkoa
ja häpeästä säästä.
Armollinen,
nyt rukoilen,
armahda Kristuksessa.
Sä linnani,
saan turviisi
paeta taistellessa.

Kesää katsastamassa

Kesä tekee tuloaan tänne napapiirillekin, mutta hitaasti, todella! Enhän jaksanut odottaa, vaan matkustin Savonmaalle katsomaan, joko se olisi sinne ehtinyt. Ja olihan se. Tuomet kukkuvat morsiushuntuina jo radan varressa ja perille päästyäni sen tuoksu huumasi... Sireenit aivan pursuivat kukkiaan ja omppupuut, nuo ihanat, availivat nuppujaan. Juhlatalon pihapuu piti kyllä nuppujaan piilossa, mutta kävin puhuttelemassa sitä. Sanoin sille, että olen matkustanut lähes 500 kilometriä vain sitä varten, että näkisin sen kukassaan. Pikkuhiljaa sekin innostui, mutta ei ihan samoin kuin viime kesänä, jolloin omppusato oli kuulemma ollut todella valtaisa.

Niin, kesän alku tietää usein juhlia, siksi Mammakin lähti matkalle. Rakkaan (parhaan ja ainoan) sisareni tyttären kuopuskulta sai lakin jota piti lähteä ihailemaan, kesän hehkun lisäksi.
Juhlailma oli mainio ja kun juhlatalossa on upea piha, viihtyivät vieraat suuren omenapuun varjossa. Osa köllötteli riippukeinussa johon Mamma ei suuresta halustaan huolimatta uskaltautunut. Remmit olisivat kyllä kestäneet (Inkan lujaa mallia, taitavien käsien ompelemia), puuvanhuskin ehkä olisi oksansa vielä pitänyt mutta kangas näytti haperolta...

Kylläpä nautin tästä juhlasta. Käyn kohtalaisen harvoin siellä, enkä ole ehtinyt tutustua nuorisoon kovinkaan hyvin. Olin todella iloinen, että vaikka juhlakalu itse lähti (luonnollisesti, tottakai) ystävineen juhlimaan, jäivät talon vanhemmat sisarukset meidän kanssamme turisemaan.
Kyllä, siskontytöllä on aivan ihastuttavat lapset. Toivon ja rukoilen, että he voivat toteuttaa unelmansa ja tehdä valitsemaansa työtä sydämestään. Vanhempi, kummityttöni, valmistuu pikapuoliin opettajaksi ja oli sydäntä lämmittävää kuunnella hänen ajatuksiaan lapsista ja opettamisesta. Kumpa arki ja sen harmaus ei karsisi intoa ja välittämistä vaan hän saisi työtovereikseen samoin ajattelevia ihmisiä. Kasvavilla lapsilla olisi silloin turvallisempaa oppia elämää, pelkäämättä, ahdistumatta, kilpailematta.

Jäin vielä muutamaksi päiväksi sisareni ja hänen miesystävänsä hellään huomaan. He kuskasivat minua kuin parastakin piispaa pappilasta toiseen.

Paras paikka oli Valamo. En ole ennen päässyt siellä käymään, vaikka jokakesäisissä haaveissa se onkin ollut.
Tumma kuusikuja otti heti valtaansa. Sitä pitkin käveli kuin uuteen maailmaan. Mitään silmin nähden vallan erikoista ei tullut vastaan, mutta tunnelma oli (ainakin minulla) hieman epätodellinen. Kun istuin hetkeksi penkille, aivan yksin, tunsin voimakkaasti, miten suuri rauha täytti minut. Oli, kuin olisin istunut isossa sylissä (vaikka allani oli hieman linnun kakassa oleva puupenkki). Ei ollut kiirettä eikä minkään tarvetta, ei edes ajatuksia. Tuntui, että siihen olisi voinut jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Kävimme syömässä, kuljeskelimme, katselimme. Joka paikassa sai hyvää, suorastaan ystävällistä palvelua. Kenelläkään ei ollut kiirettä pois, jota kuskimme, toimelias herrasmies, itsekin ihmetteli.

Itsekseni mietiskelen, että voisikohan Valamoon mennä tällainen luterilainen, kyynikko, skeptikko, maallinen mamma, jolla kyllä on kova rauhoittumisen tarve, mutta lieneekö siihen kykyä. Voisin tehdä jotain pientä työtä oleskeluni korvaukseksi...no, jokatapauksessa kipinä on, pitää ottaa selvää asioista.

Lähtiessämme viivähdimme vielä hetken hautausmaalla. Pentti Saarikosken viimeinen leposija on Valamossa, ja suosikkikirjailija Elina Karjalainen lepää myöskin siellä, muusikkomiehensä rinnalla. Elina Karjalaisen, Papurikon, pakinat ovat olleet suosikkilukemistoani, sillä hänen kuvaukset perhe-elämästään ovat olleet aika tavalla oman arkielämäni kaltaista koheltamista.

Eilen puksuttelin junalla kotiin, läpi myrskyn. Radan yli oli kaatunut puita ja juna oli hieman myöhässä, mutta kuulutus pelasi hienosti ja matkustajat pysyivät ajan tasalla, joten siitä suuri kiitos. Olen joskus ollut junassa, joka oli monta tuntia myöhässä, ja syy kerrottiin vasta tuntien kuluttua. Toki sitä käytiin kyselemässä, mutta palveluun kuuluu käyttää kuulutusta kaikille, jos ja kun se kerran toimii. Yöjunan matkustajakin haluaa tietää, miksi juna seisoo. No, nyt kaikki toimi ja juna kiri aikataulua niin, että perillä olimme vain muutaman minuutin myöhässä.

Mukavaa oli taas tavata oma sänky ja oma tietsikka. Koti oli siivottu ja jääkaappi täynnä ruokaa joten oli hyvä tulla kotiin.

Eikä se kesän lämpö ole täällä napapiirin kaupungissa vieläkään. Tuuli tuivertaa puun latvoja, koivuista ei tulisi kunnon vastaa eikä voikukkia kummosempia kukkasiakaan näy. Tervolan kohdalla, radan varrella, oli pieniä kulleron alkuja, mutta täyteen kukkaloistoon menee vielä aikaa.
Mutta kesä onkin vasta alussa, vielä on kesää jäljellä monta, monta viikkoa aikaa kukkien kukkia, lintujen lennellä, marjojen kukkia ja kypsyä, eipä hättäillä.